Valitse sivu

15 vuotta sitten, osa 14 ja LOPPU


15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme.  Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.

Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.

***

LOKAKUU 2005
 
Mites hurisee? Hangossa paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta ja on KUUMA! Oli taas vaikea viikonloppu Parkkosen kanssa. Me ei millään meinata löytää yhteistä elämänrytmiä tässä osittaisessa etäsuhteessa. Jotenkin ollaan kuin flipperinkuulat, sinkoillaan ja törmäillään. 
 
***

Mä en käsitä mikä meillä mättää. Kun Parkkonen on poissa, kaipaan sitä hirveästi ja lepertelemmekin puhelimessa ja viestein. Olen täällä yksikseni kaunis, ahkera ja iloinen. Kun Parkkonen palaa, ärtymykseni kasvaa jo ovenavauksella. Tapa, jolla se laskee kaikki kamansa eteisen lattialle ja levittäytyy siitä muihin huoneisiin ja kaikille tasoille. Tapa, jolla se kysyy onko mitään ruokaa. Ja kun se painuu suoraan tietokoneelle, minun alkuviikon pirteyteni muuttuu painaviksi jaloiksi ja itkuiseksi ääneksi.

Mua ärsyttää, että se on täällä kuin vieras, ei edes välitä oppia meidän arjen sujumisen kannalta niin tärkeitä rutiineja. Kun se tulee, kaikki vastuu jää edelleen kuitenkin minulle. Se uudestaan ja uudestaan ihmettelee milloin koulu alkaa, milloin tytöillä on voimistelua, milloin poju syö. Minä en jaksaisi aina olla sanomassa, että vaippa pitäisi vaihtaa, maitoa tehdä valmiiksi tai että te myöhästytte jos ette nyt lähde. Kun se vie Helmin kouluun niin reppu ja jumppakamat jäävät eteiseen. Kun se vie Elsan eskariin, niin lapsi lähtee sinne ilman huivia ja käsineitä. Poikaa se raahaa mukanaan ilman kenkiä, ilman tuttia, ilman hattua.

Ehkä minä olen vain kateellinen. Se osaa ottaa tilansa. Minä en. Kateellinen.

***

Luin lehdestä Leif Segerstramista ja haluaisin ehkä vähän bohemisoitua.
 
***

Ulkona on niin mielettömän kaunista. Loikin eilen illalla lasten kanssa kirjastoon ja kohkasin siellä henkilökunnalle kuinka kaunis ilta oli ja kuinka Hangon vesitornin oranssi pinta näytti laskevan auringon valossa ihan paksulta villalta. Minua pidetään ihan kahjona täällä. Ärsytti, kun ei ollut ketään jakamassa sitä. Ne kalliotkin, auringonpunaisina, tyynen meren nuoltavina.

Parkkonen tulee tänään. Minä koitan muuttaa itseni vähän yhteensopivammaksi.
 
***
 
En millään meinaa jaksaa laihduttaa, tunnen olevani niin hyvännäköinen näinkin!

***

Parkkonen sanoi muuten mulle aikoinaan yhden riidan tuoksinassa, että mä siivoan liian vähän ja rakastan liikaa. Nyt olen pari vuotta siivonnut hullun lailla ja muokannut itsestäni oikean järjestyksenpitäjämonsterin, mutta siinä sivussa alkanut myös rakastaa vähemmän.

Ei tämäkään järjestely tunnu toimivan.
 
***
 
Olet niin oikeassa K. Kun nyt kaikki piispat ja tähtitieteilijät ovat päästäneet kirjeenvaihtonsa irti, niin miksemme mekin? Varsinkin kun niin harva piispa pystyy vielä nykyäänkään kirjoittamaan nimenomaan ÄITIYDESTÄ (eläköön tasa-arvo. No, ehkä jo meidän tyttäremme?) Mulla ainakin on paljon kerrottavaa. Meinasin sanoa “painavaa sanottavaa”, mutta usein sen on höyhenenkevyttä. 

Kiitos Jaja sinulle näistä viesteistä. Jokainen asia, jonka koen, muuttuu todeksi vasta kun olen sen sinulle näppäillyt. Tässä puhuu ehkä itselleen yhtä paljon kuin sinulle. Saa päänsä järjestykseen, ja kun on pakko muokata hulluna pyörivät ajatukset sanoiksi, selkenee moni juttu kuin itsekseen.

Ajattelen, että olen liian vähän puhunut lapsistani, liian vähän siitä ilosta, jota he tuovat. Siitä, kuinka ylpeä heistä olen. En voi ikinä kyllä sanoiksi pukeakaan sitä rakkauden määrää, mutta senhän jokainen äiti tietää.

***

JOULUKUU 2005

Ote sähköpostista nimeltämainitsemattomaan kustantamoon joulukuussa 2005.

Arvoisa vastaanottaja,

Toivottavasti teillä on aikaa ja avointa mieltä, käsissänne on kahden suomalaisen naisen sielut. Olemme vuoden verran kirjoittaneet toisillemme arjestamme selvitäksemme siitä hengissä. Jossain matkan varrella ymmärsimme, että näiden samojen asioiden kanssa kamppailee tuhansittain kanssasisaria. Alkoi syntyä haave kirjasta, jossa kaikki on totta.

***

MAALISKUU 2006

Sähköpostia nimeltämainitsemattomasta kustantamosta maaliskuussa 2006

Arvoisat K ja Anna Piiroinen,

Olemme nyt mielenkiinnolla perehtyneet meille lähettämäänne käsikirjoitukseen. Sähköpostikirjeenvaihtoon perustuvassa käsikirjoituksessanne on hauskoja välähdyksiä ja teräviä huomiota arjesta. Tapahtumat ovat tunnistettavia ja niihin on helppo samaistua. Formaatissa kuitenkin piilee vaara, että se jää väsyttävästi junnaamaan paikoilleen ja alkaa syödä itseään. Vääjäämättä myös osa kirjeenvaihdon sisällöstä tuntuu avautuvan vain sisäpiiriläisille.

Yleiskustantamona keskitymme julkaisemaan proosaa ja lyriikkaa. Herääkin kysymys, löytäisikö tämäntyyppinen sähköinen kirjeenvaihto yleisönsä paremmin esimerkiksi blogina kuin painettuna tekstinä.

Vaikka oman arjen jakaminen on nyt kovasti pinnalla, kaipaisi käsikirjoituksenne tuoreempaa kirjallista ilmaisua ja otetta sekä uusia näkökulmia. Tässä toteutuksessaan arjen ja ilmiöiden pohtiminen ei valitettavasti kasva julkaistavan teoksen mittoihin.
 
***
 
LOPPU
 
***
 
Hurraa-huudot K:lle, joka aikoinaan tallensi kaiken kirjeenvaihtomme, sähköposteista tekstiviesteihin. Mikä aikamatka tämä on ollutkaan, ja mikä muisto itselleni ja perheelle. Olen ikuisesti kiitollinen Jajaseni. Te lukijat olette menettäneet hirveästi, kun saitte vain minun osuuteni. K oli ja on se paljon parempi kirjoittaja.
 
Ja Parkkonen: halusin jakaa nämä vaikeatkin ajat ja tein sen luvallasi, sillä ruutujen toisella puolella on niitä nuorempia pariskuntia, jotka taistelevat pikkulapsiarjen väsymyksessä ja pohtivat omaa parisuhdettaan. Haluan, että he tietävät, että jos vain jaksaa jatkaa, tulee toisenlaisiakin aikoja, ihan ensirakkauteen verrattavia humauksia ikivanhassa suhteessakin. Me olemme puskeneet kaiken tämän läpi ja yhä edelleen rakastamme. Onneksi. En olisi kenenkään kanssa mieluummin kuin sinun. Sitä paitsi vaikka lapset ovat nyt kaikki muuttaneet pois kotoa (poika vasta pihataloon, mutta kuitenkin), meillä on vähän yllättäen taas käsissämme eräs uusi tiilirotisko, joka kaipaa huomiotamme. Juuri kun elämä oli vähän helpottamassa.
 
Tämä teksti on myös Anna palaa Anna-blogin (ent. Kirjatoukka ja Herra Kamera) haikea loppu. Blogi olisi täyttänyt nyt tammikuussa 2021 kymmenen vuotta, mutta päättyy nyt tähän. Kirjoitan vastaisuudessa Stella Harasekin perustamaan Notes on a Life-blogiin vakinaistettuna kirjoittajana, mistä olen tosi onnellinen ja ylpeä. Ja Stellalle kiitollinen! Huomaatteko, elämässäni on aina ollut naisia, jotka ovat kannustaneet minua kirjoittamaan. Siitä tulikin mieleeni, että myös Iina oli alkuvaiheessa tärkeä eteenpäinpotkija, terveiset sinnekin, jos luet tätä. 
 
Aion roikottaa tätä blogia edelleen vielä olemassa, ehkä vuoden verran, sillä palaan itsekin omiin, vanhoihin kirjotuksiini silloin tällöin. Tai haen reseptejä. Saan edelleen säännöllisesti viestejä ihmisiltä, jotka ovat löytäneet blogini vasta nyt ja lukeneet sen kokonaan läpi. Melkoista, nostan hattua! Huseeraan myös ahkerasti instagramissa, pidän sen kanavan mahdollistamasta hetkessäelämisestä. Toivottavasti tapaamme sielläkin.
 
Kymmenen vuotta. Tietyllä tapaa yhdet elämäni tärkeimmät, oleellisimmat vuodet. Yli 2 500 postausta, tuhansia tunteja, ja tunteita. Ja te kaikki, rakkaat, tärkeät, tuntemattomat. Kiitos näistä vuosista. 

Kuva (kuten niin monet sadat kuvat tässä blogissa vuosien varrella): Tomi Parkkonen, syksy 2020.