joulu 16, 2019
Lähetimme toisillemme sähköpostien ja kirjeiden lisäksi kirjoitusharjoituksia, muistaakseni Julia Cameronin ja Natalie Goldbergin kirjoitusoppaiden hengessä. Tässä niistä yksi, joulukuulta 2004.
***
Ei aikaa itkeä
Heräsin eräänä aamuna niin väsyneenä, että tuntui kuin ruumiini, aluslakana, petauspatja ja sängyn runko olisivat yhtä. Jos nousisin, joutuisin nostamaan koko sängyn selkääni, entisestäänkin kipeille hartioilleni. Mutta pakko oli nousta, vauva oli herännyt ja oli painoton, halusi syliin.
Minun teki mieli itkeä hetki, surra väsymystäni ja sitä, ettei se ihan heti helpottaisi. Lapsihan oli vielä niin pieni. Mutta nyt itkulle ei ollut aikaa, vauvan vasen kylki oli märkä, vaippa ei ollut jaksanut koko yötä.
Purin pojan pyjamastaan, vaihdoin kuiviin ja menin keittiöön. Teekuppi siirtäisi itkua vähän kauemmaksi, siihen asti kun vauva menisi pienille aamu-unilleen. Vauva katsoi kun tein teen ja kaksi näkkileipää maksamakkaralla ja antoi minun syödä ja juoda rauhassa. Olin lukevinani lehden, että tuntisin eläväni. Soitin miehelle töihin ja varmistin, että hän oli muistanut viedä isommat lapset aamulla hoitoon.
Siivosimme vauvan kanssa keittiön ja kun hän ei enää viihtynyt oikein missään asennossa, vein hänet sänkyyn unille. Peitto päälle, uniliina pään viereen, käänsin lampun sivuun.
Ajattelin, että sohvalla olisi hyvä itkeä, voisin käydä maaten, jos uupuisin. Nostin edellisillan tyynysodan jäljiltä sohvatyynyt paikoilleen ja etsin torkkupeittoa, kunnes muistin, että lapset olivat laittaneet sen pihalle kulkukissaa varten ja se oli jäätynynyt nurmikkoon kiinni. Menin hakemaan lastenhuoneesta peittoa. Lastenhuone oli kauheassa kunnossa. Palapelinpaloja, monopoliseteleitä, ilmavirrassa leijailevaa pölyä kun pyyhälsin sisään. Petasin tyttöjen sängyt, molemmilla oli paljon tavaraa tyynyjensä alla.
Aloin etsiä kadonneita kirjastonkirjoja. En löytänyt lastenkirjoja, mutta löysin lainaamani keittokirjan ja muistin, että olin luvannut tekstata miehelleni kauppalistan. Etsin puhelintani ja löysin sen vasta kun se soi. Kuuntelin kauan ystävääni, joka oli juuri tullut Kiinasta.
Puhelun jälkeen mietin kauppalistaa. Kännykän automaattinen tekstinsyöttö tiesi kyllä sanat kuten pörssi tai optio, mutta ei makaroni tai hiutale. Vauva heräsi.
Ravistelin päätäni ennen kuin menin vauvan huoneeseen saadakseni karistettua pettymyksen pois kasvoiltani. Laitoin vauvan sitteriin kylpyhuoneeseen ja kävin suihkussa. Puin päälleni. Meikkasinkin vähän ja muistin vasta ripsivärin kohdalla, että aioin itkeä. Pesin meikit pois. Laitoin kuitenkin huulikiiltoa uudestaan. Leikitin vauvaa lattialla ja nielin kyyneleitä. Koitin salaa lukea kirjaa samalla kun heilutin helistintä, mutta vauva huomasi temppuni ja alkoi itkeä. Kävelimme ympäri asuntoa ja sytyttelimme ja sammuttelimme valoja, sillä siitä vauva pitää. Keitin tuttipullot ja etsin kaikki tutit puhdistettavaksi. Syötin vauvan ja söin taas kaksi näkkileipää maksamakkaralla.
Vauvasta näkee kun se on väsynyt. Puin vauvalle ulkovaatteet ja laitoin vaunuissa pihalle. Nyt minulla olisi muutama tunti omaa aikaa.
Istuin nojatuoliin ja vedin jalat alleni. Ennen kuin voisin itkeä, minun pitäisi miettiä miten saisin päivän ainoasta vapaahetkestä kaiken irti. Halusin lukea kirjaa, oikeastaan kahta. Sähköpostitkin pitäisi lukea ja pariin vastata. Samalla voisin etsiä tietoja uudesta kotikaupungista ja käydä rakennustarvikeliikkeen sivuilla. Ja keittiöliikkeen. Imuroisin myös.
Päätäni alkoi särkeä, olin pettynyt itseeni koska kulutin aikaa stressaamalla mitä tekisin, sen sijaan että tekisin sen. Kyyneleet tykyttivät ohimoiden takana. Vauva parkaisi ulkona kesken unien. Olin tyytyväinen, kun sain tuntea itseni tarpeelliseksi seistessäni sateessa heijaamassa vaunuja. Sain lakata ajattelemasta. Uskottelin itselleni, että oli ihanaa hengittää raitista ilmaa.
Päänsärky levisi takaraivoon ja niskaan. Otin särkylääkkeen. Kaikki kolme asuntomme arvioinutta kiinteistövälittäjää soittivat melkein peräkanaa. Olin niin itkuinen ja väsynyt, etten saanut vielä sanottua, että myisimme asuntomme itse.
Lopulta kello oli niin paljon, etten millään ehtisi itkeä rauhassa. Itkisin sitten kun mies tulisi töistä. Otin vaunut ja lähdimme vauvan kanssa hakemaan isosiskoja tarhasta. Kotiin palatessamme suihkutin lasten kuraiset haalarit ja valmistin illallisen. Mummoni soitti ja kertoi pesseensä seinät ja ikkunalaudat, myös ulkopuolelta, ja olevansa matkalla pesutupaan. Pistin nopeasti pyykkikoneen pyörimään.
Mies tuli, mukanaan muurari, joka pistäisi takkamme kuntoon. Söimme seisten vuorotellen keskustellen muurarin kanssa ja pidellen vauvaa. Tytöt pyrähtelivät ystävineen asuntojen väliä.
Kun lopulta saimme illalla kaikki kolme lasta nukkumaan, koitin ujuttaa itseni miehen kainaloon itkemään edes ihan pienet itkut. Mies kuitenkin pyysi, että tutkisimme uuden talon pohjapiirustusta ja miettisimme, miten yläkerran voisi jakaa huoneiksi. Nielaisin ja tartuin kynään, ajattelin yön pimeitä tunteja imetysten välissä .
Kun kävimme puolilta öin nukkumaan, nukahdin niin nopeasti, että unohdin itkeä. Heräsin vauvan ähinään, syötin hänet, roikotin olalla ja taputin selkää. Laskin vauvan jatkamaan unia ja painoin painavan pääni tyynyyn. Annoin kyynelten nousta ylemmäksi, ylemmäksi. Vedin peiton suun eteen vaimentamaan äänet. Vauva oli äskeisen syötön jälkeen oksentanut olkapääni yli peitolle. Pyyhin hitaasti naamani ja nousin vaihtamaan lakanat.
(Kirjoitin tekstin yhteen pötköön ja vauva kainalossa, lähetän sen ennen kuin alan hioa tai katua!)
joulu 7, 2019
15 vuotta sitten ostimme talon Hangosta. Kirjoittelin sähköposteja (myöhemmin myös kirjeitä ja tekstiviestejä) ystäväni K:n kanssa, ensin kysyäkseni apua talokaupoissa, mutta keskustelu laajeni nopeasti koskemaan koko sen hetkistä (hektistä) elämäämme. Viestinvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, lapset olivat kuuden, viiden ja 3 kk.
Tekstejä on editoitu ja lyhennetty, ja esillä on vain minun osuuteni.
Kutsun ystävääni Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot.
Laajemman pohjustuksen tälle vuoden kestävälle juttusarjalle löydät täältä.
***
JOULUKUU 2004
Jaja! Mä HALUAN sen talon!
Pitäisi jutella pankin kanssa. Miten me ymmärretään kuinka paljon meillä on rahkeita ottaa lainaa, kun en tiedä menenkö koskaan enää töihin ja minne? Kunnostamiseen menee kyllä rahaa, mutta ei voi mitään, se on mun koti. AUTA!
P.S. Hyvää itsenäisyyspäivää!
***
Parkkonen on nyt pankissa, kirjoitti pienelle muistilapulle sun ohjeet. Eikö me olla liikuttavia? Sunnuntaina taas Hankoon ja MEIDÄN taloon mittanauhojen ja rakennusmestarin kanssa.
***
Jaja, onnea! Synttärit on ihania. Olkoot samppanjaenkelit sulle suosiollisia nyt ja iänkaiken, aamen.
Mitä mieltä olet jos myisimme tämän itse? Minähän olen aika hyvä suustani, kun sille päälle satun.
Kirjan (kirjojen) tekoon olen valmis. Hangon työllisyystilanteen tuntien minulla on kohta varsin paljon aikaakin. Rakastin ideaasi naisten hurjimmista toiveista! Mutta arvaa mitä: en saa millään päähäni mitä toivoisin. Voiko mulla olla näin hidas mielikuvitus, vai eikö pieneen päähäni nyt mahdu muuta kuin se minun taloni? Odotas nyt…
1. Haluan kirjoittaa kirjan ja antaa sen tiimoilta haastatteluja. Se varsinainen toive on siis olla haastateltavana, kirja on vain keino, hahahaha!
2. Haluan pitää hikistä pikku baaria jossain Etelä-Amerikassa. (Tiedäthän: punainen mekko, ihailevia katseita, tukahdutettua intohimoa.)
3. Haluan lumilautailla, mutta haluan vain osata sen NAPS, en halua harjoitella.
4. Haluan juhlia Gerard Dépardieun kanssa.
Mutta olisin myös hyvin onnellinen, jos saisin nukkua edes yhden yön kokonaan.
***
Jajuska,
Painin täällä imetyksen kanssa. Siinä vasta äitiyden ja naiseuden riivattu mittari näinä aikoina. Tämä nuorimmaiseni meinaa lopettaa arvokkaaseen kolmen kuukauden ikään, vaikka minä olin päättänyt imettää hampaat irvessä vähintään kuusi kuukautta. Itken ja parun ja koitan väkisin tunkea rintaa pojan suuhun. Hän ei halua imeä, eikä maitoa heru, mutta en halua luovuttaa. Kun sitten neljältä aamuyöllä annan pullomaitoa sinisenä karjuvalle lapselle ja katson kuinka hän syötyään nukahtaa syvään uneen, pulleat kädet peiton päällä, tunnenko minä rauhaa ja tyytyväisyyttä?
EN HELVETISSÄ!
Huolettomat ajat ovat takana, eivätkä kai koskaan palaa.
***
Äitiys tiivistyy minulla kahteen sanaan: huono omatunto. Tottakai myös niin sanoinkuvaamatonta rakkautta, onnea ja iloa, mutta yhtäkaikki, kaiken päällä leijuu liian usein huono omatunto. Huono olen, kun olen antanut tuttia, huono olen, kun olen antanut miehen syöttää poikaa pullosta ja käynyt itse kaupungilla. Huono olen, kun olen juonut kaksi lasia viiniä, ja ajatellut karkaavani. Huono olen, kun en leikannut vauvan kynsiä ajoissa ja nyt pienessä otsassa on haava. Huono olen, kun en pelannut Afrikan Tähteä isompien kanssa, vaan luin kirjaa. Eikä huono omatunto liity pelkästään lapsiin, vaan myös kodinhoitoon, itsensä hoitoon, parisuhteen hoitoon…
Naiseus taitaa olla pahasti hukassa, kun kuivausrummun saatuani huokaisin, että tää on parempaa kuin seksi.
Mutta jossain se naiseus vielä kytee, kun lähdin ostamaan talvisaappaita tarhasta haku -reissuille ja palasin mukanani maailman seksikkäimmät korkokengät. Niin terävät kärjet, että pari varvasta täytynee vuolla pois, mutta ai että miten hyvältä ne näyttivät Kämpin baarissa, kun kippistelin miehen kanssa ja lapset oli saatu pariksi tunniksi hoitoon!
Ja silloin muistin, miten tyttäreni osaavat tiukan paikan tullen huutaa TYTTÖVOIMAA!, miten me teemme yhdessä sushia ja lapset saavat rullata, miten pieni viisivuotias osasi iloita nimipäivälahjaksi saamastaan taskulampusta, miten pienet kädet puristavat kaulasta ja suut suukottelevat, miten vauvaa naurattaa, kun se kylpee lavuaarissa. Jotain on mennyt nappiinkin! Ja mies? Kyllä hänkin hyötyi niiden kenkien aiheuttamasta itsevarmuuden puuskasta.
***
Ensinnäkin, Luojalle kiitos viestistäsi. Jos en juuri nyt olisi saanut nauraa, olisin varmaan työntänyt pääni sähköuuniin.
Todellakin, kuten ystävällesikin, myös minulla tuntuu imetyksen lopettaminen olevan käsittämättömän, ylitsepääsemättömän, mielenterveyttä uhkaavan raskasta. Itkin koko eilisen illan. Mies sanoo, että ylireagoin, mutta hän ei tiedä kuinka paljon latauksia tähän liittyy.
Olen sanonut, samoin kuin sinäkin, että jos miehet imettäisivät, niin miehet eivät imettäisi.
Työssäkäymisestä sen verran, että meidän perhe on ollut onnellisempi silloin kuin olen töissä. Minä rakastin nähdä lapset illalla ikävöityäni heitä koko päivän, eikä kukaan olettanutkaan talon olevan siisti ja illallisen kanan nylkemisestä lähtien itsetehtyä. Viikonloput tuntuivat viikonlopuilta. Nyt olen pahasti hukassa, en kestä ajatusta kotiinjäämisestä. Mikä on minun paikkani maailmassa, kuka olen ja mitä varten?
Rakastan lapsiani ja kuiskaan salaa, että on hetkiä, jolloin toivon tapaavani vielä neljännenkin. Silloin kun yösyötöllä pikkuiset sormet tarttuvat omiini.
***
Ulkona on pilkkopimeää vaikka kello on 9 aamulla. Maisema on kylmä ja lumeton. Jouluun on aikaa enää viikko. En jaksa ajatella koko joulua. Siitäkin on tietysti huono omatunto. Jouluttomat lapsiparkani.
Teen tänä vuonna tieteellistä tutkimusta aiheesta Mies ja jouluvalmistelut. Mies on aina erittäin halveksivasti ilmoittanut, ettei ymmärrä mitä uupumista jouluvalmisteluissa on, vähän lanttulaatikkoa pöytään ja se on siinä. Tämä siis sen jälkeen, kun olen ostanut veronpalautusrahoillani kaikki joululahjat, myös hänen sukulaisilleen, siivonnut ja koristellut kodin, organisoinut joulukorttikuvaukset ja korttien lähetyksen, kaivanut vaatehuoneesta joululevyt, joulukirjat ja jouluvideot, sopinut joulupäivien ohjelman kaikkien sukulaisten kanssa, miettinyt menun ja viinit, tehnyt ja hommannut jouluruoat, hankkinut kynttilät ja servetit, ostanut, pessyt ja silittänyt lasten joulujuhlavaatteet, tilannut joulupukin ja valmistanut piparit ja glögin.
Tänä vuonna, rakkaat ystävät, tänä vuonna mieheni saa järjestää joulun!
(Joulukalenterit kävin lapsille ostamassa, ajattelin siten säästää heidän tulevissa terapiakuluissaan. )
Kuva: Tältä näytti Hangon talon eteisen seinä, kun kävimme taloa ensi kerran välittäjän kanssa katsomassa.
joulu 1, 2019
Löysin pienen pahvilaatikollisen viestinvaihtoa ystäväni kanssa ajalta, jolloin muutimme Hankoon. Mikä aarre. Olen itkenyt ja nauranut nivaskan parissa monta iltaa. Kun nostan katseeni papereista tuntikausien uppoutumisen jälkeen, minun on vaikea muistaa missä vuodessa olen, ja etsin melkein hätääntyneenä pieniä lapsia läheltäni. Vaikka aikaa on kulunut, kaikki on edelleen tuoreessa muistissa. Luissa ja ytimissä.
Viestittelymme alkoi joulukuussa 2004 kun me Parkkosen kanssa rakastuimme tiilirotiskoomme ja aloimme tosissamme pohtia Hankoon muuttoa. Ystäväni neuvoi ensin sähköpostitse talon ostossa, viisas kun on. Siitä kaikesta on siis nyt 15 vuotta aikaa. Sen kunniaksi keksin aloittaa vuoden pituisen juhlapostaussarjan, jossa nostan aina kuukausittain otteita kirjeenvaihdostani 15 vuoden takaa luettavaksenne. Aloitan nyt joulukuussa, tammikuussa pääsette kanssani tammikuuhun 2005, helmikuussa helmikuuhun 2005 ja niin edelleen.
Se, että sähköpostit, kirjeet ja tekstiviestit noin vuoden ajalta ovat puhtaaksikirjoitettuina ja tulostettuina pahvilaatikossa kauniissa nipussa on kirjeenvaihtoystäväni ansiota. Hän aikoinaan kokosi kaiken materiaalin, lähetystavasta riippumatta, ja antoi printterin laulaa.
Minulle jäi vain sopivien kohtien poimiminen ja kevyt editointi. Esillä on minun osuuteni kirjeenvaihdosta, pieni osa. Jotkut kirjoitukset ovat liian intiimejä jaettavaksi, tai liian kipeitä, tai liian vihaisia. En myöskään halua liikaa paljastaa lasten elämästä, he saavat aikanaan kertoa omat tarinansa itse. Pihtailemaan en kuitenkaan rupea, luvassa on aika herkullista elämänmenoa!
Kutsun ystävääni viesteissä usein Jajaksi, lempinimi tuli Rebecca Wellsin kirjasta Jumalaiset Jaja-siskot. Kysyin ystävältäni tietysti luvan omien osuuksieni julkaisuun, lupa myönnettiin. Ilman häntä ei olisi näitä kirjoituksia. Kiitos Jaja (joka ei pitänyt nimensä julkaisemista oleellisena).
15 vuotta! Miten paljon siihen on mahtunut. Te, jotka olette seuranneet blogia, olette päässeet osallisiksi lähes yhdeksästä viime vuodesta. Sekin tekee vanhojen kirjeiden lukemisesta hauskaa, on vähän perspektiiviä. Kun esimerkiksi kirjoitan ystävälleni 15 vuotta sitten tammikuussa, että “olen niin kypsä Parkkoseenkin, että täytyy tarkkaan harkita rupeanko sen kanssa mitään taloja ostelemaan“, te tiedätte, että se talo ostettiin ja sitä edelleen yhdessä asutetaan. Kirjeenvaihdon alkaessa olin 32-vuotias, tyttäret kuuden ja viiden ja syyskuun lopussa syntynyt poikalapsi 3 kuukautta. Nyt kun kohta luet vanhoja viestejä tytöt ovat jo muuttaneet pois kotoa ja poikakin on – niin, tietysti – viidentoista.
Ajatuskin siitä, että enää kirjoittaisin käsin pitkiä kirjeitä on kaukainen, ihan yhtä hyvin voisin alkaa raaputtaa hieroglyfejä kiviseiniini. 15 vuotta on siinäkin mielessä hauska aikaikkuna, juuri tämä kyseinen 15 vuoden pätkä. Koko viestittelykulttuuri ja -tekniikka on muuttunut.
Uskon ja toivon, että vanhojen postieni lukeminen huvittaa tai liikuttaa muitakin. Minusta tuntuu, että jollakin tapaa tämä on tärkein postaussarjani, mutta sen näyttää aika.
Olen jo ostanut, mutta vasta aloittanut Märta Tikkasen kirjan, kirjekokoelman, Pakko yrittää kir… Kirjassa on Märtan kirjeitä ystävilleen. Kirjan nimi viitannee siihen, kuinka perheenäidin aika ja ajatuskin katkeaa kun arki puraisee kesken kirjoittamisen. Ne, joilla on ollut pieniä lapsia, tietävät turhautumisen tunteen, kun aikaa millekään omalle ei juuri ole. Niitä samaistuttavia tunteita minäkin toivottavasti voin tarjota teille, ja kurkistuksen elämääni ennen blogia.
Lainaan Kustantamo S&S sivuilta Märta Tikkasen kirjan esittelyn:
“Pakko yrittää kir-, Märta Tikkanen lopettaa kirjeen eräälle ystävälleen. Tikkasen elämää on vuosikausia määrittänyt kirjailijan tarve itseilmaisuun ja sen vastakohtana perheen tarve vaimolle, rakastajalle, äidille ja isoäidille. Hänen kirjeensä huutavat vapaudenkaipuuta ja vihaa, mutta myös ammatillista ylpeyttä ja onnistumisen iloa.
Armoitettu kirjeenkirjoittaja Märta Tikkanen kertoo elämästään ystävilleen avoimesti ja suorasti itseään tai muita säästämättä. Tikkanen on ennenkin tehnyt omasta ja läheistensä elämästä suurta kirjallisuutta, mutta henkilökohtaisissa viesteissä puhuu toisenlainen, intiimi ääni. Syntyy aiempaa vivahteikkaampi kuva naisesta, josta on tullut esikuva uusille kirjoittaville sukupolville.
Kirjaan on koottu Märta Tikkasen kirjeitä ystävilleen ja kanssakirjailijoille Åsa Mobergille ja Birgitta Stenbergille. Naisten luottamuksellinen suhde ja kirjeenvaihto on jatkunut yli 40 vuotta. Tikkasen omat huomiot ja muistot vuosien varrelta täydentävät kokonaisuuden.”
***
Muista myös Stellan Notes on a Life -blogi, jossa kirjoittelen vieraskirjoittajana!
