maalis 8, 2019
On aika pistää Meksiko pakettiin. Eihän siihen mennytkään kuin reilu vuosi. Näin lopuksi teemme lyhyen listauksen muutamista matkan kohokohdista, jotka eivät päätyneet omiksi postauksikseen.
Hierve el Agua
Kivettynyt “vesiputous” noin tunnin ajomatkan päässä Oaxacan pääkaupunki Oaxacasta ja mineraalipitoista terveysvettä sisältävät luonnonaltaat, joissa saa uida henkeäsalpaavissa maisemissa.
Taller Jacobo y Maria Angeles
San Martin Tilcajeten kylässä sijaitseva taidekeskus, jossa tehdään värikkäitä, puisia, käsinmaalattuja zapoteekkien tonas ja nahuales-kulttuureista ammentavia alebrijes -henkieläinhahmoja. Taidekeskus tarjoaa paikallisille nuorille koulutusta ja työtä sekä vahvistaa paikallisten uskoa omaan taiteeseen ja käsityöperinteeseen. Minun syntymäaikojen mukaan määräytyvät voimaeläimeni ovat pöllö ja kotka.
Lue myös: Elokuvalipulla Meksikoon – COCO
Kaikki meksikolaisten torien urheat naiset
Torit, hallit, ruokakojut ja kävelevät hedelmä- tai leipäkauppiaat, kaikki kunnia ehtymättömälle uurastuksellenne tänään kansainvälisenä naistenpäivänä ja jokaisena muunakin vuoden päivänä! Meksikossa vaikeinta oli todistaa valtavia yhteiskunnallisia eroja (jopa puolet asukkaista elää köyhyydessä), ympäristöongelmia ja vähemmistöjen, usein alkuperäiskansojen, heikkoa asemaa. Lisäksi Meksikoa riivaavat hurjat rikosluvut, huumekaupan mukanaan tuomat ongelmat ja väkivaltaisuudet. Ja jos eivät ihmiset rökitä toisiaan, hirmumyrskyt ja tulivuoret pitävät huolen, ettei elämä ole koskaan tasaista. Matkailijoina meillä oli onni kohdata vain maailman ystävällisimpiä ja avuliaimpia ihmisiä.
Bonus: Matkaseura
Aina ja ikuisesti lempiseuraani arjessa ja reissuissa, ylä- ja alamäissä. Olen sydänjuuriani myöten kiitollinen, että saan nähdä maailmaa juuri teidän kanssanne. Tämä koskee myös kameran takana häärivää Parkkosta.
maalis 4, 2019
Odysseiamme jatkuu. Aikaa on kulunut jo yli vuosi, mutta yhä vieläkin vaellan Meksikossa. En kuvittelekaan, että nämä kirjoitukset jaksaisivat enää kiinnostaa teitä, kunhan verryttelen bloginkirjoitustaitojani (olen ollut taas pitkään poissa!) ja tallennan jälkipolville matkaa muistiin. Kyytiin saa silti tulla, bienvenidos!
Palattuamme Oaxacasta vietimme vielä kaksi (vai kolmeko?) yötä Mexico Cityssä ennen paluumatkaa. Kun ajattelen sen aikaisia meitä, muistan tai kuvittelen meidät punaisen pölyn peitossa, kaikesta kiertämisestä jo jotenkin hidastuneina, kotiinlähdön ajatus takaraivossa ryskyttäen. Majoitumme pieneen majataloon (kaksi viimeistä kuvaa), jonka nimen olen jo unohtanut. Se sijaitsi Coyoacanin kaupunginosassa, jossa oli kivat, kylämäiset vibat ja paljon iltaelämää keskusaukiolla. Huoneemme olivat tilavat ja kauniit ja kuten kaikissa majapaikoissamme, öisin jääkylmät.
Olimme säästäneet mm. Diego Riveran ateljeetalon näille viimeisille päiville. Mitä muuta teimme, en saata muistaa. Edelleen jaksan hokea itselleni ja muille, kuinka PALJON jäi kokematta, mutta ehdimmehän jotain sentään. Kaikki aikaisemmat Meksiko-jutut löydät tämän linkin takaa.
Sanon Diego Riveran talon, vaikka oikeastaan alleviivaten mainitaan, että Fridakin asui ja työskenteli täällä. Sitäpaitsi taloja on oikeastaan kaksi, ne yhdistyvät toisiinsa kapealla, kattojen tasalla kulkevalla sillalla taaten aikanaan taiteilijapuolisoille omaa rauhaa ja omaa tilaa.
Talossa vieraillessa herää kuitenkin epäilys. Miten ihmeessä Frida täällä olisi asunut? Kapeissa, spiraalimaisesti kiertävissä portaissa kulkeminen on haastavaa tervejalkaisellekin. Huoneet pikkuruisia koppeja, kuin sellejä. Diego Rivera, suuri sammakko tai norsu, kuten Frida häntä kuvaili, mahtuiko hän toden totta tänne olemaan ja elämään? Diegon ateljee on toki iso ja valoisa. Ja täynnä tavaraa. Joka tapauksessa vaikka Frida maalasikin täällä mm. tunnetun teoksensa Lo que el aguea me dio (Mitä vesi minulle antoi), hän muutti takaisin Casa Azuliin muutaman vuoden kuluttua ja kuoli siellä, missä oli rakastanut elää. (Näin proosallisia asioita mietiskelin suurten taiteilijoiden pyhätössä, olen sillä lailla käytännön ihminen.)
Emme kuitenkaan jää vellomaan faktantarkistusasioissa vaan nautimme arkkitehtuurista, väreistä, talon (talojen) rytmistä ja kaktusistutuksista. Museovahti, vanhempi nainen, ihastui poikaamme niin, ettei meinannut saada sanaa suustaan. Hän vaati meitä ottamaan puhelimellaan monta kymmentä kuvaa, jossa hän mustassa vartijanpuvussaan ja meidän vaivaantunut, silmät alaspäin lymyilevä teinimme seisovat olkapäät koskettaen virallisina ja vakavina suuren kohtaamisen kangistamina. Poika saa kuulakärkikynän, museotäti kuvansa sekä oikeuden koskettaa kauniin lapsemme hiuksia. Katsokaas, tämmöisiä asioita minä kyllä muistan.
1930-luvun alussa rakennetun talon on suunnitellut kuvataiteilija ja arkkitehti Juan O’Gorman. San Angelin huvilamaisessa kaupunginosassa Le Corbusierinkin innoittama rakennus kohotutti kulmakarvoja aikoinaan modernilla arkkitehtuurillaan. Diego Rivera asui tässä talossa kuolemaansa saakka, hän otti ja poistui kolme vuotta Fridushkansa jälkeen, marraskussa 1957.
Suosittelen lämpimästi vierailemaan myös tässä kuuluisaa Casa Azulia tuntemattomammassa kohteessa, mikäli Mexico Cityyn tiesi vie.
No tulihan se: viimeinen majatalomme oli nimeltään B&B Casa Jacinta. Kannattaa kysyä sitä parvekkeellista huonetta sisäpihan puolella.
