Valitse sivu
Fondation Louis Vuitton – aavelaiva Pariisin laidalla

Fondation Louis Vuitton – aavelaiva Pariisin laidalla

Ensimmäinen aamu Pariisissa. Hyrrään onnesta, availen ja suljeskelen huoneemme ovea puutarhaan, selailen kirjoja, levittelen karttoja kaikille vapaille pinnoille ja saan kuin saankin Parkkosen lopulta hereille heti kuuden jälkeen. Pariisi! Tuolla ulkona on Pariisi!

Etukäteen ostetut lippumme Fondation Louis Vuittoniin oikeuttavat sisäänpääsyyn vasta kello 11. Nautimme hitaasti aamiaista vanhemman ranskalaispariskunnan kanssa yhteisessä pöydässä. Emme malta olla maistamatta tuoreiden croissanttien lisäksi rapeakuorista patonkia, voista kiiltäviä suklaapullia ja mantelimassalla täytettyjä rusinakierteitä, kaikki uuninlämpöisiä. Pöydällä on iso lasipurkillinen aprikoosihilloa. Tajuamme ehtivämme vielä huoletta johonkin toiseenkin museoon ennen Vuittonia ja hotellinisännän suosituksesta kohteeksemme valikoituu Musée Marmottan Monet, jonne on vain parinkymmenen minuutin kävelymatka pitkin keltaisten lehtien pilkuttamia katuja.

Musée Marmottan Monet on aikoinaan ollut erään herttuan metsästysmaja, silloin kun Bois de Boulognen kulmat olivat vielä maaseutua, kaukana vasta kehittyvän Pariisin keskustasta. Myöhemmin kivilinna siirtyi Marmottan-nimisen taiteenharrastajasuvun omistukseen ja pitää nykyään sisällään yllättäen mm. maailman suurimman Claude Monet -kokoelman!

Monet’n ja muut nimekkäät katsastettuamme hyppäämme Uberiin ja suuntamme varsinaiseen kohteeseen. Juttelen kuskin kanssa, nuori toisen polven maahanmuuttajakundi kyselee mitä aiomme tehdä Pariisissa. Kun vastaan, että aiomme osallistua Paris Photo -tapahtumaan ja lähinnä kierrellä museoissa, hän tuskailee: mitä ihmettä te teette museoissa, eikö se ole kuolettavan tylsää, mä lyyhistyisin maahan jos mun pitäisi mennä museoon! Mistä te puhutte siellä?

Vastaan, että me olemme suomalaisia, me emme puhu yhtään mistään yhtään mitään, mutta useimmat juttelevat kokemastaan ja näkemästään ja siitä, minkälaisia tunteita taide herättää. Hän ei myöskään välitä jalkapallosta (pöyristyn) eikä musiikista, eikä tietenkään teatterista, mutta elokuvista hän pitää. Amerikkalaisista action-pätkistä. Sitten hän kuitenkin haluaa keskustella Banksyn ilmapallotyttö-teoksen tuhoamistempusta, eikä matkamme meinaa millään riittää niin mielenkiintoiselle keskustelulle!

Vuonna 2014 avattu, Frank Gehryn suunnittelema Fondation Louis Vuitton kohoaa kuin purjelaiva (Lentävä hollantilainen!) edessämme kun astumme lopulta taksista ulos. Myöhemmin luen, että purjeita Gehrykin on ajatellut, suunnitellessaan. Purjeita, Grand Palais’n lasikattoa, talvipuutarhojen kupoleita.

Sisällä päätämme jättää Egon Schielen väliin ja keskittyä itse rakennukseen sekä Jean-Michel Basquiatin näyttelyyn, ja se osoittautuu – etukäteen hankittujen lippujen lisäksi – hyväksi taktiikaksi. Rakennuksessa riittää sisäistämistä ensikertalaiselle ja Basquiatin näyttely on valtava.

Tapaamme matkakumppanimme Stellan ja Mikon fondationin katolla, missä me natustelemme suklaavohveleita ja katselemme rakennuksen siipien välistä pilkahtelevaa maisemaa. Tahallaanko Gehry on piilottanut Eiffelin liepeiden taakse, niin että se pilkahtaa vain yhdestä laskoksesta? Keskity tähän, tuntuu rakennus sanovan.

Basquiat on hengästyttävän vaikuttava, työt ovat voimakkaampia, kauniimpia, rajumpia kuin ikinä kuvissa. Tuntuu tosi hienolta nähdä tämmöinen kokonaisuus, eräänlainen kasvutarina, päiväkirja tai todistus. Luulenpa, että minun pitää vielä palata Basquiatiin, jos sallitte.

Ajattelen aamun taksikuskiamme, tästä hänkin pitäisi, vannon! Ajattelen poikaani, haluaisin hänet heti vierelleni kulkemaan. Tiedän mitä tapahtuisi, kynä alkaisi taas kiitää paperilla. Ajattelen myös sitä, että onhan sentään ihmeellistä, että me rakennamme kunnianhimoisia, suuria, kalliita, kaikille avoinna olevia rakennuksia taiteelle, kaiken tämän tehokkuusajattelun keskellä. Fondation Louis Vuittonin takana on LVMH:n toimitusjohtaja, miljardööri ja taidekeräilijä Bernard Arnault, jolle museo on unelmien täyttymys.

Fondation Louis Vuittonin museokauppa taidekirjakokoelmineen lohkaisee vielä oman siivunsa ajastamme, vasta korvissa asti vinkuva nälkä ajaa meidät ulos rakennuksesta. Täällä saisi vaivatta kulumaan kokonaisen päivän, ja niin pariisilaiset usein tekevätkin. Sitä paitsi museon lähettyville levittäytyvä, vuonna 1860 avattu huvipuisto Jardin d’Acclimation olisi näkemisen arvoinen sekin, eritoten lapsiperheille. Joulunaikaan siellä voisi luistella. Miten kaunista se kaikki mahtaakaan olla!

Irvikissan ystäväkirja

Irvikissan ystäväkirja

Tajuttuani tässä syksyn mittaan, etten olekaan enää parikymppinen, ryhdyin tarkastelemaan sillä silmällä muun muassa some-virtaani. Miksi sitten seuraan vastakuoriutuneita mimmejä ja vertaan itseäni (joinakin päivinä parkuen) heihin, kun oikeasti haluaisin kuollakseni nähdä, että yli neljäkymppisiäkin ihmisiä on olemassa ja heillä on jopa ihan hauskaa kurttuisine kasvoineen.

Aloin aktiivisesti hakea itselleni inspiroivia naisia seurattavaksi. (Melkein kuin Mia Kankimäki kirjassaan Naisia joita ajattelen öisin, joka oli muuten huumaavan kannustava. Lähden tutkimusmatkalle äärimmäisiin olosuhteisiin hetkenä minä hyvänsä!!!)

Viittasinkin tähän uuteen harrastukseeni (ei tutkimusmatkat, vaan inspiroivat naiset) Sisäänpäin-postauksessa, ja seurattavistani kyseltiin. Muuten: käyn säännöllisesti lukemassa tuon postauksen kommentit, ne ovat minun huumeeni <3

Olen myös koittanut rohkeammin laittaa omia kuviani instaan. Jos minä haluan nähdä muutakin kuin siloposkisia lapsosia, niin eikö minunkin sillä logiikalla pitäisi luottaa siihen, että oma irvikissan naamani olisi jollekin muulle piristävä poikkeus kuvien virrassa? Koitan muistuttaa itseäni, että aina kun vaadin jotakin muilta, mietin myös olenko itse valmis samaan.

Mutta montaa kuvaa minusta ei kerta kaikkiaan ole, koska kärsin syvästä kamerakammosta, kuten olen varmaan joskus kertonutkin. En ymmärrä mikä siinä on: pidän itseäni ihan mukiinmenevänä, en vihaa peilikuvaani, saan joskus aseteltua leukaluuni sopivaan selfie-kulmaan… mutta yleisesti ottaen valokuvista katsoo takaisin joku minulle ihan vieras slaavilainen möykky. Masentavaa.

Mua aina vähän ahdistaa jo etukäteen listata tällä tavalla ihmisiä, koska väkisinkin otos on vain hetken voimassa, lista elää ja muuttuu, unohdan kuitenkin jonkun oleellisen, tai olen vasta löytämäisilläni. Mutta milloin sitten jos ei nyt?

Instagram-käyttäytymisestäni: seuraan ihan fiiliksen mukaan ihmisiä, lakkaan seuraamasta, seuraan ehkä taas uudestaan. Älköön kukaan tästä mieltänsä pahoittako, olen kausiluontoinen ihminen. (Lakkaisin esimerkiksi seuraamasta itse itseäni jos se olisi mahdollista, sillä mikään ei mielestäni ole tylsempää kuin luontokuvat stooreissa, ja muutahan en näytä saavan aikaiseksi.) Seuraan myös asioita, jotka sillä hetkellä ovat elämässäni mielen päällä, josta syystä juuri nyt seurattavien listaani selaileva huomaa pariisilaisten ravintoloiden olevan vahvasti edustettuna. Ensi viikolla on varmaan taas jo ihan toisin.

Ihailen tietysti monia muitakin naisia kuin pian listaamiani, mutta nyt onkin kyse insta-seurattavista, joista saan voimaa, iloa ja inspiraatiota. Olen maininnut monia ihannenaisiani ennenkin, mutta esimerkiksi Isabel Marantin ig on lähestulkoon pelkkä vaatemerkin ulkoäpäin päivittyvä promotili, sääli. Haluaisin vain katsella HÄNTÄ jokapäiväisissä puuhissaan.

Vasta kun pääsin listani loppuun, tajusin etten edes tiedä minkä ikäisiä kaikki naiseni ovat. Mutta annettakoon anteeksi jos joukkoon on lipsahtanut nuorisoa, näemme silti heissä valoisan tulevaisuuden!

Valerie Tribes
Tribes on pariisilainen toimittaja, jonka kohta parivuotias Le Chiffon-podcast käy hyvästä ranskankielen ylläpidosta. Viimeisin jakso esimerkiksi oli mainio, mm. Mercillä työskennellyt, nykään omaa Bonton-merkkiä luotsaava Vanessa Bonnefoux kertoili kivasti vaatefilosofiastaan.
Valerie on instassa ihanan kipakka, vetää herneet nenään ärsyttäville seuraajilleen (en minä), ja on jotenkin rennon luontevasti läsnä. Vilahduksia pariisilaiselämästä siinä sivussa.

Uberta Zambeletti
AIVAN HUIKEA MUIKKU! Milanolaisen concept storen Wait and See’n omistaja laulaa lähes päivittäin autossansa radion päälle ja suoraan ig-stooreihin. Pukeutuu erinomaisen kummallisesti, heiluu välillä ihan tukka pystyssä ja välillä oikein laittautuneena, tulen hänestä aina hyvälle tuulelle.

Caroline de Maigret
Carolinen olen maininnut ennenkin, rakastan hänen rokkaava asennettaan ja rentoa olemustaan. Näissä ranskattarissa on sellaista (varmaankin paikoin hyvin tiukasti kuratoitua) huolettomuutta, jota tunnun kaipaavan itseenikin. Toisaalta hän ei ihan hirveästi inspiroi, sillä olemme hiukan liian kaukana toisistamme, ranskalainen huippumalli ja minä. Eikä hän sitä paitsi ole edes vanhempi. Jostain syystä en kuitenkaan ole heivannut häntä, tykkään.
Tässä yhteydessä mainitsen myös taas sen iänikuisen Mimi Thorissonin, joka ei inspiroi, vaan saa mut itkuraivon valtaan, koska en ole kuten hän.

Harmaapäät:
Nämä edelläkävijä naiset (inhoan sanoja daami, tai rouva, puhumattakaan emännästä, ellei tarkoiteta maatalon emäntää, jolloin palvon) tunnetaan somemaailmassa harmaista hiuksistaan. Heidän ja muutaman upean näköisen ystävättären ansiosta minäkin olen pikkuhiljaa luopumassa jatkuvasta raidoittamisesta.

Sofie Fontanel, toimittaja, Pariisi. Ihanan kahjo.

Vicki Archer, lifestyle-kirjoittaja, Australiasta kotoisin, asuu Lontoossa ja Etelä-Ranskassa.

Sarah Harris, toimittaja, Britti-Vogue. Hän tosin ei ole vielä neljääkymmentäkään, mutta pääsee harmaineen nyt tähän inspiroivaan joukkoon tällä kertaa.

Ruotsittaret:
Ruotsalaisissa siskoissa minulla on ollut eniten ehkä liikehdintää. Olen seurannut varmaan sataa, mutta syystä tai toisesta sitten napauttanut unfollow’ta. Usein tyyli on liian päheetä ja blondattua makuuni, ei tarttumapintaa. Enkä ole hirveän kiinnostunut lapsiperhearjesta, se korostuu ruotsalaisilla muita enemmän? Mistä seuraa hauska välihuomio: tajusin vasta ihan vähän aikaa sitten, että Lou Doillonilla on 16-vuotias poika, kun hän aiheesta sivumennen instassa mainitsi. Lienee siis muutakin elämää.

Jenny Fredriksson, Ruotsin Ellen muotitoimittaja. Koska hän ei ole aivan langanlaiha, saatan joskus kuvitella pukeutuvani kuin hän.

Hanna Mw, stailisti, Styleby, Ruotsi. Hänen ikänsä ei ole mulle vielä valjennut, varmaan tietenkin jotain 2o, mutta hänessä on kypsää tyylikkyyttä, jota mielelläni seuraan.

Efva Attlingia ja Eva Dahlgrenia voisin kuvitella seuraavani mielelläni, mutta heidän tilinsä eivät ole jotenkin kovin kiinnostavia. Anteeksi että sanon näin.

Suomi-lovet:
Jonna Kivilahti, sisustustoimittaja, stailisti, suunnittelija, ystävä.
Jonnalla on mahtava tyyli ja hän haistaa ilmiöt ällistyttävän ajoissa. Voisin pyytää häntä ostamaan melkein suoraan kaikkia vaatehankintojaan aina kaksin kappalein, minulle toiset, niin minun ei tarvitsisi käydä shoppailemassa enää koskaan! Jonna myös jakaa auliisti hyviä vinkkejä ja löytöjä, se on kiva piirre ihmisessä, ettei pihtaile. Onneksi Jonnalla on niin paljon kalliimpi maku kuin minulla, etten vallan haahuile hänen kaksoiskappaleenaan.

Marica Rosengård, valokuvaaja.
Ihanan aktiivinen instassa, hauska, kaunis, lahjakas, taitava. Marikan tilillä vilahtaa usein myös hänen muotitoimittaja- stailistikollegansa Liisa Kokko, jonka EHDOTTOMASTI toivoisin avaavan oman ig-tilin, niin makea pukeutuja hän on!

Saila-Mari Kohtala, päätoimittaja, Gloria.
Kiiltäväpintaisen Gloria-lehden puikoissa on ihanan inhimillisen oloinen nainen, joka laittaa itseään likoon instagramissakin eikä turhia kainostele. Häntä lienee kiittäminen siitä, että Gloriassa on nykyään monenvärisiä malleja, pisteet siitä!

Milestyle Editorialin Mila Pentti ja Leena Waggoner ovat valjastaneet stailistinkykynsä ja meikki- ja hiustaiteilijan osaamisensa ja kokemuksensa omalle sivustollensa, jossa malleina yleensä aikuisia naisia, hienoa! Ja he ovat hyvän näköisiä itsekin.

Stella Harasek, kirjoittaja, valokuvaaja, bloggari. Stella-parkakin on aivan liian nuori vielä, mutta hyvä puoli on se, että väkisin hänkin vanhenee. Ja se tulee olemaan kaunista katseltavaa. Koska sain tuijotella häntä yhteisellä Pariisin matkallamme paljon ja läheltä, voin kertoa, että aivan riivatun upea on hän. Kun katselen Stellaa, päätän aina luopua meikkaamisesta kokonaan. Sitten katson peiliin, ja meikkaan hädissäni vähän lisää 😀

Legenda: Patti Smith. Voi Patti, tärkeintä on sitten kuitenkin luovuus. Kiitos että muistutat siitä!

En taaskaan saa tätä polveilevaa juttuani millään loppumaan, kun kerran aloitin. Oletteko katsoneet Yleltä tai Areenasta Paris etc.? SIINÄ VASTA NAISIA! Sarja on aika roisi ja hurjakin, mutta nautin niin suuresti näistä epätäydellisistä, haparoivista, palavista, intohimoisista, inhottavista, tuntevista olennoista. He oksentavat, pissaavat, mokaavat, sekoilevat ja sekstaavat niin että heikompaa hirvittää. Mutta sellaisthahan elämä on, sotkuista.

Kävin myös katsomassa elokuvan Nothing like a Dame, joka oli tavallaan hyvä ja hauska, mutta jota vaivasi semmoinen vähän ärsyttävä vanhoja naisia ylettömän kunnioittavasti silkkihansikkain kohteleminen, silloinkin kun he eivät haluaisi tulla siten kohdeltavaksi. Englantilaiset, aateloidut näyttelijät Eileen Atkins, Judi Dench, Joan Plowright ja Maggie Smith olisivat selvästi olleet valmiita irrottelemaan enemmänkin. Ruutia heistä kyllä löytyisi. Niin, kunpa sitä saisi olla ihan vain ihminen, kaikkinensa, loppuun saakka.

Kuva: Paris Vogue, joulunumero 2018. Kannessa Jane Birkin tyttäriensä Lou Doillonin ja Charlotte Gainsbourgin kanssa, ihailen heitä kaikkia. 

Kysy Chydeltä!

Kysy Chydeltä!

Yhteistyössä: Chyde.fi

Vaikka Pariisissa olinkin taas ihan varma, että vielä jonain päivänä asun Ranskassa, kotiin palattuani olenkin ollut ihan hullun Hanko-huuman vallassa. Valehtelematta, en edelleenkään voi käsittää, että ihminen saa NOIN VAIN asua tämmöisessä paikassa! Minussa elää kaksi puolta, se turuilla ja toreilla kieppuva ihmismagneetti ja toisaalta kotona ja hiljaisilla rannoilla yksin viihtyvä pohdiskelija. Olen ehkä maailman onnekkain tyttö, kun saan toteuttaa molempia minuuksiani. Tarvitsen kumpaakin.

Ihan yksin en tietenkään ole Hangossakaan. Toissapäivänä paasasin monta tuntia ystävättäreni kanssa naisen elämästä, ja eilen Ludowican kanssa kuolemasta. Pienessä kaupungissa syntyy helpommin rajoja rikkovia ystävyyksiä, sillä aseman, ammatin, iän, taustan tai lähes minkään jaottelun mukaan ei hirveästi voi alkaa valikoida ihmisiä, mikäli mielii olla seuroissa. Se on hyvin terveellistä.
Olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanon taas: kaikki ihmeellisimmät kohtaamiseni ovat kaikesta reissaamisesta huolimatta tapahtuneet Hangossa.

Yksi näistä kohtaamisista on Chyde. Muistan edelleen missä tapasimme ensimmäisen kerran, kaupungintalon galleriassa! Kerroin heti kättelemisen (eipäs, Chydehän pussaa aina poskille!) jälkeen, että olen viettänyt lapsuuteni Chydeniuksentiellä Helsingin Eirassa, mikä minusta oli riittävä todiste uudesta, elinikäisestä ystävyydestä.

Chyden oikea nimi on Jan-Erik Chydenius, mutta luulenpa, että harva tietää tai muistaa sitä. Chyden sen sijaan tuntevat kaikki. Kun kysytään (ja usein kysytään) tietääkö kukaan miten ja mistä Hangosta voisi hankkia (vapaa-ajan) asunnon, vastaus on aina “kysy Chydeltä”. Voisin luetella hänen kaikenlaisia ansioitaan, mutta eikö tämä sentään ole jotain: hänet valittiin kesällä vuoden unikeoksi ja heitettiin yöpaita päällä Casinon suihkulähteeseen! Chyde on tosi aikaansaava, mutta sen lisäksi hän on superkiltti. Chyde kuuntelee päätään pyöritellen kun me Parkkosen kanssa kahtena epäkäytännöllisyyden huipentumana vatvomme jotain arkielämämme asianhaaraa, ja sitten hän istuttaa meidät alas ja auttaa ja neuvoo. Vierastalon yläkertaakaan emme olisi ikinä saaneet kasaan ilman Chydeä. Meille hän on osoittautunut valkoisella Vespalla kiitäväksi enkeliksi.

Luulen, että Chyde ei kuitenkaan olisi Chyde ilman Elinaansa. Elina on parisuhteen juuret, tai peruskallio. Elina on hiljainen ja viisas. Yhdessä he ovat huipputiimi. Heidän vetovoimastaan kertoo sekin, että kaikki heidän asunnonostaja-asiakkansa vaikuttavat viihtyvän heidän kanssaan kaupanteon jälkeenkin. Chyden seurue on aina se suurin ja äänekkäin, kuin valtava italialainen suku.

Niin, asunnot: Chyde ja Elina ovat tehneet Hankoon jo lähemmäksi sata asuntoa. Vanhoja renoveeraamalla tai uusia rakentamalla. Heistä huomaa, että homma on enemmän kuin bisnestä, vaikka toivottavasti sitäkin. Kyseessä on intohimo, he rakastavat talojansa ja niiden tarinoita.

Me kävimme yhtenä syysiltana aperitiiveilla Hangon Korkeavuorenkadulla sijaitsevassa kerrostalossa, Hangon Majakassa. Kuten kadun nimikin kertoo, ollaan korkealla, Itäsataman yllä. Hankolaiset kutsuvat vanhaa armeijan rakennusta varmaan ikuisesti Mau Mauksi, mistäköhän sekin nimi tuli? Armeija sieltä lähti jo ajat sitten, mutta nyt vastavalmistuneessa talossa on jo parikymmentä loft-asuntoa ja niissä uutta elämää. Enää yksi asunto on myymättä, ja siellä meillä oli pienet etkot.

Ollapa varoissaan! Ostaisin asunnon numero 12 saman tien alta pois. Betonipalkeissa ja mustissa ikkunanpokissa on jotain hyvin kansainvälistä, Berliiniä, tai Kööpenhaminaa. Tietäisin jo mihin asettaisin kirjapinoni, tuonne makuusopen runkorakenteiden päälle. Valtavalla parvekkeella pääsee sen sijaan saaristolaistunnelmaan, sinne näkyy meri ja siellä tuoksuvat männyt.

Chyden ja Elinan projekteissa on usein lähtöajatuksena yhteisöllisyyteen kannustaminen. Pihat on tehty yhdessä viihtymistä ajatellen ja taloissa on esimerkiksi yhteiset saunat ja fillarikellarit. Eläminen (useimmat Chyden ja Elinan asiakkaat ovat vapaa-ajan hankolaisia) on helppoa ja vaivatonta, sillä kaikki mukavuudet on otettu huomioon, kaikkea on ajateltu. Vanhan tiilirotiskon nimeltämainitsematon asukas ei voi edes ymmärtää kaikkea sitä käytännöllisyyden määrää. Hangon Majakassa jo aulatila on hengästyttävän hieno rosoisine pintoineen, postilokerikkoineen ja taideteoksineen.

Olisin halunnut kuvata asunnon vielä juuri nyt marraskuussa, stailauskalusteista tyhjänä, kun sisällä ja ulkona on samanväristä: graafista, selkeää, mustaa, valkoista ja harmaata. Niin kaunista. Toisaalta asunto kannattaa nähdä ja kokea itse, sen charmi avautuu parhaiten paikan päällä.

Chyden ja Elinan uusin projekti valmistuu parhaillaan kadun toiselle puolelle. Siihen nousee Villa Valio. Jos siis mietit kokonaan tai osittain asettumista Hankoon, mitä lämpimästi itse kullekin suosittelen, kysy Chydeltä!

Kuvat: Chyde.fi, Peter Lundqvist
Aulan suuri maalaus on Isabella Chydeniuksen.

Lue lisää: Jos mielit Hankoon vain lyhyemmäksi aikaa, vinkkaan sinulle osoitteen lomahanko.fi!

À table!

À table!






















Ah Pariisi, ja Pariisin ravintolat! Kulinaristien tähdillä koristeluja kehtoja, jokaisen kuviteltavissa olevan maailmankolkan keittiöitä ja trendikkäitä, instagram-kelpoisia annoksia huikeissa miljöissä.

Niistä kaikista saatte lukea joistakin muista blogeista.

Me rakastumme ravintoloihin, joissa on klassinen ruokalista (mielellään liitutaululla), maistuvaa kotiruokaa, mehevä tunnelma ja paljon vanhoja ihmisiä asiakkaina.

Pariisissa voi myös syödä kammottavan huonosti, ellei heittäydy rohkeasti vaistojensa ja aistiensa varaan tai ryhdy juttusille paikallisten kanssa. Parhaat vinkit saat taksikuskeilta (onko joku menossa Versaillesiin, sinnekin löytyy nyt suositus!), museoiden henkilökunnalta, apteekkien tädeiltä, kaupan kassoilta. On vain reippaasti avattava suunsa ja kysyttävä.

Huomasin pariisilaisissa aivan mainion piirteen, jonka aion ottaa itsekin repertuaariini: aina kun kysyimme ravintola- tai baarisuosituksia, pariisilainen vastasi antamalla yhden nimen. Mitä itsevarmuutta! Kysyjä haltioituu. Sen sijaan, että vinkkaaja viittoilisi epämääräisesti jonnekin kauemmaksi ja mumisisi sieltä löytyvän ravintoloita moneen makuun, hän pudottelee suustaan yhden harkitun osoitteen kuin helmen. Ei arpomista, sen kuin vain poimii ja luottaa!

Kun saavuimme nyssyköinemme ensimmäisen kerran hotellille suoraan lentokentältä ja nälkäkuoleman partaalla, vastaanoton tyttö kuunteli hetken sähläämistämme ruokasuunnitelmien kanssa ja sanoi sitten napakasti: Te menette nyt Le Brandeviniin. Ja me menimme. Ja me rakastimme. Menimme sinne vielä toistekin ja veimme ystävämmekin, ja riehuimme siellä autuaina ruokalajien äärellä siihen malliin, että saimme lopuksi samppanjaa talon piikkiin.

Le Brandevin on kuin ranskalaisesta elokuvasta, täydellinen bistromiljöö. Unelias sivukatu 16. kaupunginosassa imaisee sisuksiinsa kulmakunnan herrasväkeä. Vanhoja pariskuntia, rouvasseurueita, liikemiehiä, isoisän pojanpoikansa kanssa. Charles De Gaullen poika on käynyt täällä vuosikausia, vasta ihan viime aikoina lähestyvä satavuotispäivä on hidastanut tahtia. Henkilökunta on sympaattista ja osaavaa. Kaikkiko he ovat Normandiasta, nuo iloiset veikot? Ainakin ne, joiden kanssa juttelimme. He rakastavat työtään eivätkä epäile ilmoittaa meille mitä meidän tulisi syödä, ja mitä sen kanssa juoda. Olen pökertyä onnesta. Le Brandevin sijaitsee vain parin minuutin kävelymatkan päässä ihanasta hotellistamme Villa du Squaresta.

Edelleen 16. kaupunginosassa, vähän vilkkaammalla paikalla sijaitseva Le Bois on niin hauska sekin. Olemme juuri kahlanneet Fondation Louis Vuittonissa hengästyttävän Basquiatin näyttelyn ja nyt on NÄLKÄ. Aurinko paistaa, asetumme terassille, lämpölamput jatkavat kautta yleensä vuoden ympäri. Omistajarouva on mahtava pieni otus. Hän on ihan varma, että me olemme tavanneet aikaisemmin, jos ei tässä elämässä, niin sitten edellisessä. Hän nipistelee minua poskista valtavilla sormuksilla koristelluilla käsillään ja tunnemme suurta sielunsisaruutta. Hän on erinomaisen tyytyväinen seurueemme herkuttelukykyihin ja vannottaa meitä palaamaan vielä uudestaan. Tällä reissulla se ei enää onnistunut, seuraavalla varmasti. Le Bois on muuten  ihan lähellä Passyn kauppahallia, jossa voisi liu’uttaa alas parit osterit tai merisiilin mädit ennen lounasta!

Hotellimme isännän kantapaikka ja viimeinen illallispaikkamme sijaitsee sekin 16. kaupunginosassa, mutta kauempana, aivan Palais de Tokyon taidemuseon nurkilla. Seinen rannalla. Les Marches‘kin on taas oikein perinteinen bistrojen bistro. Vanhanaikainen, punaruutuisine pöytäliinoineen. Pöydät on sijoiteltu vieriviereen, ihastelemme naapuripöydän mummelin komeaa Baba au Rhum-leivonnaista, jota hän auliisti suositteleekin. Monet pariskunnat ja seurueet näyttävät siltä, että täällä on käyty montakymmentä vuotta, joka sunnuntai. Tilaamme läjäpäin alkuruokia ja kailotamme metelin yli. Ravintolaan on tullut myös suuri syntymäpäiväseurue ja meno on railakasta.

(Hauskaa, Palais de Tokyo on avoinna puolille öin, ehdin vielä illallisen jälkeen rynnätä museon kirjakauppaan hankkimaan itselleni mahtavat taiteilija-oraakkeli-kortit, joita en päivällä raaskinut ostaa. Niiden parissa vierähtää vielä hotellihuoneessa tovi jos toinenkin, kun olemme ennustavinamme tulevaa. Minua mm. Matisse valistaa näin: Unleash the beast within – Productivity, even in pajamas – Sketch boldly and paint with a big stick.)

Pettymyksiäkin matkalle mahtui:

Palais de Tokyo kahvilan anti oli surkeaa. Eihän tämä voi olla Ranskassa tottakaan, huokailemme ja pyörittelemme silmiämme vitriinin yksinäiselle perunasalaattikipolle ja amerikkalaisille suklaakekseille. Palais de Tokyossa on myös kaksi ravintolaa, Les Grands verres ja Monsieur Bleu, mutta ne olivat myöhäisiltapäivästä kiinni. Muista: Ranskassa noudatetaan edelleen, varsinkin perinteisissä paikossa, tiukasti lounas- ja illallisaikoja. Kello puoli kolmelta on turha mennä rukoilemaan lounasta, ja illallinenkin nautitaan ihmisten aikaan.

Aikeeni tulla ripotelluksi aikanaan kirjakauppa-viinibaari La Belle Hortensen lattialle koki kovan kolauksen. Paikka oli melkoisesti kulahtanut, kirjoja oli vain vähän ja nekin vanhoja ja räpelöityjä. Kaunis näyteikkuna oli tyhjä ja alakuloinen. Meillä oli siellä silti hauskaa, mutta uuden hautapaikan joudun joka tapauksessa etsimään, tuommoinen peli ei sentään vetele!
(Siitä ripottelemisestahan pojallani oli jo aikoinaan sanansa sanottavana.)

Vastapäätä sijaitseva, Belle Hortensen kanssa samassa omistuksessa oleva Au Petit Fer à Cheval oli ilta-aikaan turisteista turvoksissa (sekös meitä pariisilaisia harmittaa!), vähän nuhjuinen ja ruoka yhdentekevää. Ei enää kalpeaa aavistustakaan siitä upeasta, hekumallisesta vuohenjuustosalaatista! Sielläkin tosin henkilökunta oli hauskaa ja taitavaa. Minun on vaikea uskoa sitkeässä istuvaa tarinaa tympeistä pariisilaisista, kun joka puolella kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä. Aion antaa Fer à Chevalille vielä mahdollisuuden, lounasaikaan, jo sen kauniin lattian tähden. Se kuuluu minun Pariisi-kokemuksiini erottamattomasti.

Taiteilijaravintoloista ehdin tällä matkalla korkata vain Le Selectin, ja sielläkin nautimme vain lasilliset, joten ei ravintola-arviota siltä osin.

Pariisin ravintolatarjonta on määrällisestikin tajunnanräjäyttävää, tietysti kun miljoonakaupungissa ollaan. Mm. näitä listoja selailin matkaa vielä suunniteltaessa:

Helena Petäistö, Pariisi, Versailles ja Giverny -kirja. (Helenaan voi aina luottaa.)

Mimi Thorisson, lista lempiravintoloista Condé Nastin sivuilla. (Mimi on jumalatar…)

Ann Street Studion Jamie Beckravintolasuosikkeja ja ystäviensä myös.  (Seuraatteko häntä jo instassa, huikea tyyppi ja ihanaa elämää Etelä-Ranskassa!)

Ja tähän postaukseen sopii (mahtuu!) vielä jälkkäriksi herkkukauppavinkki, tai oikeastaan kyseessä on herkkutavaratalo, kuten Mikko oikaisi. Näitä löytyy Pariisista kaksi: La Grande Épicerie, ah!

Kiitos niin hauskasta matkaseurasta ja loistavasta ruokahalusta rakkaat Stella ja Mikko!

33 kysymystä – mies vastaa

33 kysymystä – mies vastaa

1. Mitä ajattelit minusta ensitreffeillämme?
(Parkkonen alkaa horista jostain tapaamisesta JP:n luona, joka EI OLLUT meidän ensitreffit. Sitten se alkaa muistella sitä kertaa, kun kävimme kauppatorilla ostamassa kalaa ja menimme hänen luokseen Pohjoisrantaan sitä kokkaamaan. Minulla oli valkoinen paita, ja satoi. Mutta sekään ei ollut kyllä ensitreffimme. Meillä ei ehkä ole ollut ensitreffejä? Noh, kysyn mitä hän ajatteli minusta ensialkuun ylipäätänsä? “Ihana tyyppi”, vastaa Parkkonen.)

2. Nauranko vitseille, mitä en oikeasti tajua?
Et. Jos sä et ymmärrä, sä sanot että EN YMMÄRRÄ, EI NAURATA YHTÄÄN.

3. Pidänkö halailusta?
Pidät todella paljon.
(En pidä.)

4. Halusinko pienet vai isot häät?
Halusit pienet häät.

5. Olenko koskaan rikkonut lakia?
Varmasti.

6. Millainen on voileipäni?
Surrealistinen.

7. Millaista musiikkia kuuntelen?
Tunnelmasta riippuen. Tunnelmallista. Tunnelman mukaan.

Kelaa nyt! En kuuntele ikinä mitään musiikkia!

Aaaaaaa! Niinpä! Sä kuuntelet Politikkaradiota. Se on sun musiikkia!

Älä sitten sano että tunnelmallista!! Hermo menee.

8. Mitä pelkään?
Tietysti hämähäkkejä.

9. Kestänkö stressiä?
Kestät oikeastaan hemmetin hyvin. Mutta sä et tykkää stressistä.

10. Oudoin tapani?
Noukit suolapähkinäkulhosta vain ne kokonaiset pähkinät. Se luonnehtii sua oikeastaan aika hyvin kaikin puolin. Tykkäät tietynlaisista asioista ja oot aika tarkka omista jutuistasi. Kaiken pitää olla viimeisen päälle oikein. Tietty tarkkuus elämän detaljeissa tuottaa sulle valtavaa nautintoa.

11. Mihin työhön et missään nimessä laittaisi minua?
Sä oot kyllä semmoinen multitalentti, että pärjäät ihan missä vain työssä, mutta jossain sulla kyllä saattais mennä hermot. Esimerkiksi lentoemännäksi ei ehkä. Sä kopauttelisit asiakkaita päähän.

12. Jos saisin viettää päivän jonkun kuuluisan, elävän tai kuolleen kanssa, kuka se olisi?
Ennen se olisi ollut Gérard Depardieu, mutta Venäjä-kytkökset, egon paisuminen ja etääntyminen todellisuudesta on sysännyt sen takavasemmalle. Nyt sä viettäisit ehkä päivän Merete Mazzarellan kanssa.

(Mä oisin vastannut Outi Nyytäjä, mutta Mazzarellakin hyvä!)

13. Jos voittaisin lotossa, mitä tekisin rahoilla?
Kyllä se menisi varmaan ihan peruselämisen nostattamiseen. Matkustaisit, ostaisit vaatteita, söisit.

Söisin??? Mä hankkisin hetipaikalla asunnon Ranskasta ja pistäisin ranttaliksi! Söisin… 

14. Mikä väri vastaisi persoonaani ja miksi?
Semmoinen hieno, oikeansävyinen vihreä kuvastaisi hyvin sun aristokraattista olemusta, keltainen sun hyvän tuulen iloa ja pirteyttä ja kuninkaallinen roosa kaikkea muuta.

(Oikea vastaus on musta, koska olen synkeä.)

15. Mikä minua ärsyttää eniten muissa ihmisissä?
No tietysti tyhmyys.
Oonko mä vastannut nyt yhteen oikein?

16. Mikä on suosikki roskaruokani?
Ranskalaiset perunat.

17. Rumin vaatteeni mistä minä pidän, mutta sinä et?
Ei ne nyt rumat ole, mutta ne villasukat, jotka jatkuu vielä viisi metriä varpaista eteenpäin, ne on ehkä jo vähän virttyneet.

18. Mikä oli viimeisin tekstiviesti minkä lähetin sinulle?
“Nähdään tässä vähän vaille 14.”

19. Kun olen kipeä, haluanko että minua hoidetaan?
Haluat.
Miksi sä sitten et hoida???

20. Kun riitelemme miten käyttäydyn?
Tunnelma on jäätävä.

21. Menemme ravintolaa, mitä tilaan?
Mehän syödään aina hyvin ravintolassa.
Eihän tässä sitä kysytty?

Täh?
Menemme ravintolaan, mitä tilaan???

Ruokaa? Mitä mun pitäis vastata?
Oh my goooood…. MENEMME RAVINTOLAAN, MITÄ TILAAN???

Jaaaaaaaaa! Kalaa ja valkoviiniä.

22. Minkä asian äärellä voisin viettää tuntikausia?
Seuraavan matkan suunnittelun parissa.

23. Mikä saa minut todella vihastumaan?
Jos olohuoneen matto on rytyssä.
Jos astianpesukone on täytetty hiukan väärin.
Muiden odottelu.

(Lisäisin listaan vielä käytävillä seisovat ihmiset.)

24. Entä piristymään?
Matkalippujen varaaminen. Matkalle lähtö piristää sua aivan varmasti.

25. Millainen olen vaimona?
Täydellinen. Niin kuin sä oot itse sanonut, ihminen ei voisi kuvitella itselleen parempaa vaimoa.

(Niin totta!)

26. Kumpi sanoi ensin “rakastan sinua” ja missä se tapahtui?
Minä sanoin sen hekuman huipulla.
Lopeta…. Se olit kyllä sinä, mutta sä sanoit sen kun tulit ekan kerran mun luokse syömään.

Sitä ihanaa katkarapupataa?
Ei, gorgonzola-tagliatellea. Sä sanoit “Anna, Tomi rakastaa sua.” 

27. Mitä teen heti ensimmäiseksi aamulla?
Juot kahvia.

28. Millaisia vaatteita käytän kotona?
Me molemmat käytetään ihan samoja vaatteita kotona, Pariisin kaduilla ja kallioseikkailuilla.

29. Mitä kotiaskaretta en osaa hoitaa?
Et edelleekään tiedä miten pölypussi vaihdetaan.

30. Kumpi määrää kaapin paikan?
Anna.

31. Mikä on paras luonteenpiirteeni?
Saat ihmisen tuntemaan itsensä tärkeäksi.

31. Entä paras piirre ulkoisesti?
Oot kansainvälisen luokan kaunotar.

33. Ihanin yhteinen muisto?
(Hänellä ei meinaa tulla mitään mieleen. Ollaan sentään menty naimisiin ja saatu mm. kolme kakaraa ja sen sellaista pientä. Miettii pitkään.)

Yli sata vuotta oltu yhdessä, yksikö pitäisi nostaa sieltä? Ehkä se kun me ollaan yhdessä ja ymmärretään että me ollaan parhaat toisillemme, on rakkaudellista ja hyvä fiilis.

Onks toi nyt mikään muisto…

No voin mä jonkun konkreettisen muiston sulle tässä kaivella, odotas hetki. Se kun me nähtiin meidän Hangon talo ekaa kertaa? Ihanin muisto? Niitä on niin, niin paljon. Mä sanon ihan kohta…

(Kestää todella kauan.)

Ihanin muisto? Mikäs ois se ihanin muisto?

Parkkoneeeeeeen…

Keksitty! Se kun me Aleksis Kiven kadulla luettiin toisillemme romaaneja ääneen.

Kiitos, siinä ne oli. 

Olisin mä keksinyt kaikenlaisia parempiakin vastauksia.

Vähän myöhemmin tulee studiolta vielä whatsapp-viesti: “Ihanin muisto on päiväunet viisistään mökillä kun lapset oli pieniä.”