Valitse sivu
Lisää minusta

Lisää minusta

Innostuin nyt valtavasti kun tajusin, että voin täytellä tämmöisiä haasteita päivät pitkät, sen sijaan että vaivaisin päätäni jollain sisällöllä, joka pitäisi itse keksiä. Muistin tämän 33 kysymyksen haasteen, joka myös on kiertänyt blogeissa. Tosin aloin katua jo alkumetreillä ja halusin lanseerata ihan uuden, kiehtovamman kysymyspatteriston. Mutta siihenkin tarvittaisiin sitä luovuutta, joten se siitä sitten.

Avioliittoja
Yksi, meneillään. Joulukuussa olemme olleet kimpassa 25 vuotta, helmikuussa vietämme 19. hääpäivää. Me ollaan silleen sinnikkäitä.

Kihloissa
Kerran vain kihloissakin. Olen kertonut hupaisasta kihlaussählingistämme ainakin täällä.

Lapsia
Kolme. Kaksi tytärtä ja yksi poika. Käsittämättömiä onnistumisia muuten niin ailahtelevaisessa elämässäni.

Lemmikkejä
Ei ole. En tällä hetkellä voisi kuvitellakaan sitoutuvani lemmikin hoitoon, kun olen juuri siinä vaiheessa, että lapset ovat itsenäistyneet tai itsenäistymässä. Haluan olla vapaa kulkemaan, en halua hoitaa ketään enkä mitään, meistä tulee Parkkosen kanssa hippejä kun nuorinkin muuttaa kotoa.

Leikkauksia
Voi, oli se pelottava rintaleikkaus. En ole hirveän hyvä missään sairausasioissa, lääkäriinkin menen vasta pää kainalossa. Pitäisi tilata muuten hammaslääkäriaika, mutta kun on kerran porattu kieleen niin että siihen täytyi ommella tikkejä, niin sekään ei ole tehtävä helpoimmasta päästä.

Tatuointeja
Ei ole, vaikka sain faijalta 25-vuotislahjaksi lahjakortin! En ole keksinyt vieläkään minkä kuvan ottaisin ja mihin. Ehkä olen uniikki lumihiutale enkä ota mitään minnekään.

Lävistyksiä
Siis ovatko korvakorut lävistyksiä? Muita ei ole. Kiljun aina kauhusta kun minulta esimerkiksi nypitään kulmakarvoja, en ole ihan varma kannattaako minun kipukynnykselläni mennä lävistelemään hirveästi itseään.

Muuttoja
Ehkä joku 8? Radikaalein muutto oli Helsingistä Hankoon, jossa olemme viihtyneet pian 14 vuotta.

Ampunut aseella
En ole. En tunne mitään vetoa aseisiin.

Ottanut lopputilin
Muutaman kerran. Kummallisia nämä kysymykset… Mitä nämä nyt teille antavat…

Ollut saaressa
No kyllä olen. Ja Hankokin on MELKEIN saari. Haluaisin oman, aution saaren, ajattelen asiaa intensiivisesti varsinkin heinäkuisin.

Autosi
Ei autoa. Kuljen kävellen, pyörällä, junalla, ratikalla ja taksilla. En pidä busseista enkä isojen maanteiden varrella sijaitsevista bussipysäkeistä, en tiedä miksi ne ovat minusta melankolisinta mitä on. Joku voisi sanoa, että ONHAN teillä auto, mutta minusta se on Parkkosen. Parkkosen auto on Citroen Picasso. JOS hankkisin auton, hankkisin Citroen Meharin, valkoisen tai sinapinvärisen, vuosimallia 1972. Mutta senkin te jo tiesitte.

Ollut lentokoneessa
Minusta olisi ollut mielenkiintoisempaa kysyä Oletko matkustanut rahtilaivalla? Sillä sen haluaisin tehdä! Kirjoitan koko ajan matkoistani, kyllä te tiedätte, että en minä reissuilleni ole resiinalla pumpannut…

Onko joku itkenyt vuoksesi
Kyllä varmaan. Luulen, että olen nuorena särkenyt jokusen sydämen, saanut ainakin äitini raivon partaalle ja varmaankin omat lapset ovat joskus pikkuisina itkeneet ikävää jos olen ollut poissa.

Ollut rakastunut
Olen ollut rakastunut. Tällä hetkellä rakastan. Parkkonen on elämäni suuri rakkaus. Ainakin tänään, huomenna voin olla eri mieltä (pms).

Ollut ambulanssissa
Olen ollut ambulanssissa kun keskimmäinen joutui umpisuolen takia sairaalaan, lasketaanko se?

Luistellut
kyllä, olen luistellut. Jos olisi kysytty oletko uistellut, niin se saattaisi jakaa vähän kansaa. (Pitääkö mun itse kaikki tehdä…)

Surffannut
En ole surffannut. Pahoin pelkään, että kohdallani se juna meni jo. En näe mitenkään mahdollisena, että onnistuisin pääsemään edes sen laudan päälle.

Ollut risteilyllä
Olen ollut risteilylläkin. Asiakkaanakin, mutta olen myös ollut mukana tekemässä noin 40 jaksoa ohjelmaa Passi ja hammasharja, kuka muistaa?

Ajanut moottoripyörää
Olen ajanut vain Vespalla, mutta olen ollut moottoripyörän kyydissä. Ei mun juttu. En tykkää kypäröistä enkä siitä kun tuuli osuu naamaan.

Ratsastanut hevosella
Olen ratsastanut hevosella. Olen ratsastanut myös kamelilla ja aasilla. Olen syönyt jäniksen kiveksiä, siinä teille oikeasti jännittävää informaatiota.

Lähes kuollut
No siis turhautumiseen, ärsyyntymiseen, raivotilaan ja sen sellaiseen, viikottain. Joskus nauruunkin.

Ollut sairaalassa
Oikeesti… Olen ollut sairaalassa. Olen synytynyt Naistenklinikalla Helsingissä, aloitetaan siitä. Olen synnyttänyt kolme kertaa, ja Parkkonen ei antanut mun synnyttää olohuoneen matolle, vaikka olisin halunnut. Keskimmäisen lapsen kanssa olen ollut monta kertaa sairaalassa, ja muidenkin lasten kanssa muutaman kerran. Kerron muuten nyt tässä yhteydessä, että kyllä, keskimmäinen sai lopulta elokuussa sen pelätyn diagnoosin, mutta me pärjäämme asian kanssa hyvin.

Suosikkihedelmä
Ensimmäinen vaikea kysymys. Syön aika vähän hedelmiä sellaisenaan, olen enemmän hilloihin päin kallellaan. Sanotaan aprikoosi.

Aamu vai ilta
Aamu. Rakastan aamuja!

Lempiväri
Musta

Viimeisin puhelu
Parkkonen, mutsi tai vanhin tytär. En oikeastaan muuten juuri puhu puhelimessa, vastaankin hyvin harvoin.

Viimeisin viesti
Taas mutsilta: mua ei saa tonne kilon palasinakaan. (Mainostin hänelle mummodiskoa sarkastisessa mielessä.)

Nähnyt jonkun kuolevan
En ole nähnyt. Tämä pelottaa mua, kuolema pelottaa mua. Ei oma, mutta muiden. Jos mä kuolen, en usko, että sen jälkeen on mitään. Ainakin toivon niin, saisi kerrankin nukkua rauhassa.

Kahvi vai tee
Kahvi. Aloin juomaan kahvia vasta kun muutimme Hankoon. Minulla oli kolme pientä lasta, joista yksi itki taukoamatta ensimmäiset puoli vuotta. Parkkonen oli töissä stadissa, meidän talossamme oli remontti mutta ei ulko-ovia. Silloin ajattelin, että nyt kovat keinot kehiin. (Tajusin viinin ilot vasta myöhemmin.) Juon kahvia yleensä vain aamuisin (kaksi kuppia) ja silloin tällöin cappuccinon italialaisten kauhuksi klo 14. Matkoilla juon melkein aina espresson aterian jälkeen.

Paras piirakka
PARAS PIIRAKKA??? En minä tiedä, piirakoilla ei oikeastaan ole mitään roolia elämässäni. Kidutettuna vastaisin sipulipiirakka.

Kissa vai koira
Kissa. En ole siis mikään “kissaihminen”, vaan OLEN KISSA. Syntynyt väärään ruumiiseen. Elukat kyllä yleensä pitävät minusta, ja ranskalaisilla kanapadoilla on osuutta asiaan.

Paras vuodenaika
Syksyllä sanon syksy, keväällä sanon kevät. Talvi se ei ole, eikä kesä. Pidätän itselläni oikeuden muuttaa mielipidettäni, jos saan sen saaren, ja jos on kaunis, luminen, aurinkoinen, sopivien pakkasasteiden talvi.

PMS-päiväkirjat

PMS-päiväkirjat

PMS, päivä 1
Inhottavan nihkeä olo, väsyttää ja posket lehahtavat yhtäkkiä kuumanpunaisiksi omia aikojaan. Joko taas mennään? Aina kun saan päähäni avata puhelimestani Clue-sovelluksen ja tarkistaa sen kalenterin, tiedän jo valmiiksi että ensimmäisistä oireista kuukautisten alkamiseen on tasan viikko aikaa. Toimin kuin kello.

PMS, päivä 2
Hiukset heittäytyvät poikkiteloin. Joskus ne ovat ihan liukkaat, kuin lasia, ja joskus ihmeellisen pörröiset ja karheat. Minun hiukseni ne eivät ainakaan ole. Myös iho alkaa elää omaa elämäänsä. Punoituksen lisäksi se on samaan aikaan kuiva ja kiiltävä. Meikki takertuu silmäkulmien juonteisiin samaan aikaan kun ripsiväri syöksyy alaluomille. Näytän seonneelta kabuki-teatterin hahmolta ja siltä minusta myös tuntuu.

PMS, päivä 3
Itkettää. Vatsaan sattuu, krampit ravistelevat kroppaa ja saavat taittumaan välillä kaksin kerroin. Alaselkä on tulessa. Ainoa mikä voisi parantaa oloani on halaus, mutta en voi laskea ketään lähelleni, sillä rinnat ovat tuskallisen pinkeät ja arat. Sitä paitsi Parkkonen kiertää minut muutenkin kaukaa, olen niin myrkyllinen. Näinä päivinä ei kannata esimerkiksi pelata mitään yhdessä. Tapan jokaisen, joka voittaa minut. Päätän, että menen gynekologille kun olen taas tolpillani, tälle on tultava loppu.

PMS, päivä 4
Kaikki ärsyttää. Yritän ampua ritsalla ravintolan pienen pieniä spottilamppuja alas, tuntuu, että niiden valo porautuu ohimoista sisään. Myös kylässä pyydän isäntäparia sammuttamaan kaikki valot, musiikin ja mielellään muita vieraita olemaan ihan hiljaa. Itse en kuitenkaan valitettavasti vaikene. Pastori Piiroinen kuoriutuu esiin. Pistän maailmaa nippuun ja oion suureen ääneen vääryyksiä. On syynsä miksi pysyttelen yleensä kotioloissa tähän aikaan kuukaudesta.

PMS, päivä 5
Ihan kuin olisin kaksinkertaistunut muutamassa päivässä, askel on raskas ja farkkujen nappi ei mene kiinni. Silti haluaisin vain syödä, nälkä on infernaalinen. Ruokin varmaan jotakin hirviötä sisälläni.

PMS, päivä 6
Saan siivous-, siirtely- ja sisustusvimman. Mitä painavampi esine, sitä varmemmin sen on aika vaihtaa paikkaa. Runnon itku kurkussa korituolia liian kapeasta oviaukosta, ja kun se ei mahdu, raahaan ulvoen tuolin pihalle ja hinaan sen jatkojohdon avulla parvekkeen kautta yläkertaan. SAATANA! Uutena ilmiönä (epäilen vaihdevuosien ensioireita) repertuaariin on ilmestynyt naamahiki, jota nämä muuttofirmahommat eivät ainakaan helpota.

Mutsi muuten kertoi joskus, että naarasketut heittävät omissa kettumaisissa hormonihöyryissään säännöllisin väliajoin kettuäijänsä ja kettukakaransa kolosta pihalle ja pöyhivät pesän raivopäissään uuteen uskoon niin että heinät pöllyävät.
(Tarkista itse todenperäisyys, en todellakaan tiedä kettujen menkoista mitään, enkä jaksa kuule googalta koska PMFUCKINGS!!!)

PMS, päivä 7
Olen valvonut jo monta yötä, näinä päivinä unet jäävät vain muutamaan tuntiin. Makaan apeana  ja kipeänä pimeässä. En osaa mitään, kukaan ei rakasta minua, minulla ei ole mitään virkaa maailmassa.

Päivä 8
Kuukautiset alkavat. Enää sattuu selkään, vatsaan ja päähän ja veri lentää, mutta muuten kaikki on hyvin. En tosin tietenkään voi rakastella, uida, istua, maata enkä kävellä, mutta ainakin pms on ohi. Clue päivittää kuukautiskalenteria taas kolmisen kuukautta eteenpäin ja minä tarkistan omani. Kyllä sinne muutama viikko jää työnteolle ja sosiaalisille suhteille. Matkat on ajoitettava tarkkaan. Täydennän vitamiini-, ruusujuuri- ja särkylääkevarastot ja ravistelen pms-viitan harteiltani. Unohdan gynekologiajanvarauksen.

Mikäs hätä tässä, poskipäätkin näkyvät taas ja aurinko paistaa!

 

Viimeisimmät

Viimeisimmät

Stella heitti haasteen, johon vastaan mielelläni, sillä sitkeän kirjoituskammon kourissa ei ole mitään helpottavampaa, kun tarttua valmiisiin kysymyksiin. Oletin, että nämä olisivat olleet helppoja, mutta vastaaminen tuntuikin vaikealta. Kuuluu varmaan taudinkuvaan.

Kuvitin tämän kysymys-vastauspostauksen Villa Noaillesin vierailun sadolla, kävimme siellä elokuisen Hyéresin retken yhteydessä. 1920 ja 1930-lukujen taitteessa suunniteltu ja rakennettu villa on aika sokkeloinen, tuoksuu sumulta eikä ihan avautunut minulle, mutta tarina sen takana on lumoava.

Olisin todella hyvä rikas, ajattelen usein. Monessa ihmisessä varallisuus menee aivan hukkaan, joka on sääli, sillä minä osaisin pistää rahaa sileäksi todella hohdokkaasti. Näkisin, että minä ja Parkkonen hyvin todennäköisesti olisimme vauraina esimerkiksi kuten Charles ja Marie-Laure De Noailles.

Pariskunta De Noailles rakennutti avantgardistisen huvilansa hyéresiläisten ihmeteltäväksi ja tunnettujen taiteilijoiden kohtauspaikaksi ja temmellyskentäksi: osa taideteoksista on tehty varta vasten taloon, paikan päällä. Nykyään villa on avoinna vierailijoille ja siellä järjestetään tapahtumia kuten huhtikuinen muodin ja valokuvataiteen festivaali, jossa suomalaiset nuoret suunnittelijat ovat olleet hienosti esillä. No mutta. Asiaan.

Viimeisin viesti: Mutsilta tietysti, kuvan kera. “Tein joulusiivouksen. Punainen lampunvarjostin Hangon lamppukaupasta. Eino Grön koputtelee kaapin ovea.” Eino Grön on mutsin lempijoulukoriste, alaston, pullea enkelihahmo, joka ripustetaan joka joulu kristallikruunuun killumaan. En todellakaan tiedä miksi sen nimi on Eino Grön.

Viimeisin ruoka: Tulin eilen illalla kirjamessureissulta ja Parkkonen oli tehnyt ihania homejuustopunajuuria pähkinöillä ja grillannut paikalliselta Havsgårdar-tilalta ostettua luomulihaa. Meillä minä teen melkein aina kaikki ruoat, joten tuntui taivaalliselta asettua mutkalle nojatuoliin, kupertaa kämmen punaviinilasin ympärille ja vain odotella illallisen valmistumista. Helsingissä kävin tyttöjen kanssa syömässä vietnamilaisessa Lie Messä, Runeberginkadulla. Shanghai Tacot ravuilla on ihana annos! Tänä iltana puskemme lumipyryn (kyllä!) läpi hankolaisen Ravintola Makasiinin välimerelliseen Wine & Dine iltaan, hyvinsyöminen siis jatkuu.

Viimeisin itku: Kummallista, itken yleensä helposti, mutta nyt en saa oikein mieleeni että milloin viimeksi. Varmaankin vuodatin taas jotain Parkkoselle, hän ne minun kyyneleeni yleensä saa poimia. Luulen, että itku saattoi liittyä omiin tulevaisuudensuunnitelmiini, jotka ovat auki.

Viimeisin nauru: Mutsin kanssa (tai mutsille) nauroin kyllä kirjamessuilla niin että vesi silmistä sikisi. Mutsi etsi kalenteria itselleen ja päätyi ostamaan KAKSI KAPPALETTA kummallista huumorikuutiota nimeltä Eniten vituttaa 2019. Kaksi kappaletta… Meidän oli talutettava hänet Gummerruksen osastolta pois, vaikka väitimmekin ettemme tunne mokomaa naista. Myös Parkkonen saa mut aina vain nauramaan, hän on niin hauska.

Viimeisin hermostuminen: Mä olen ihminen, joka on koko ajan vähän pinnassa, pää punaisena. Olen tavallaan pikkuisen kiihdyksissä jatkuvasti, se on supervoimani. Ihmiset noin ylipäätänsä ovat varmaan suurin hermojen kiristäjäni. Esimerkki: ihmiset, jotka jäävät keskelle käytävää juttelemaan Stockalla. Ja sää. En tykkää liian kuumasta, tuulesta, kylmyydestä, sateesta, pakkasesta enkä mukalämpimistä kesäpäivistä (sellaisista, jotka näyttävät ikkunan läpi lämpöisiltä, mutta ovatkin viileitä).

Ai niin. Hermostuin ihan hirveästi siitä, että Trump ja Putin touhottavat Pariisiin samaan aikaan marraskuussa kun minulla ja Parkkosella on siellä HUIPPUKOKOUS. Pitääkö niiden pilata IHAN KAIKKI? Olen raivoissani.

Viimeisin ostos: Kirjoja, tietysti. Ostin kirjamessuilta kolme kirjaa. Yhden pojalle, yhden yhteiseksi tyttärille ja yhden mutsille. Paitsi että ostinhan vielä sen jälkeen tuliaisen Parkkoselle, ihanan raitaneuleen Beaujolais Nouveau-juhliin. Mutta viimeisin ostos itselleni? Jos ei lasketa junalippuja, niin se taisi olla nestemäinen eye liner, koska minullahan on vasta noin 300 kajal-kynää.

Viimeisin muutos sisustuksessa: Sitten viime näkemän koti on muuttunut paljon. Isotätejä on siirtynyt ajasta ikuisuuteen ja heidän huonekalujaan on siirtynyt meille. Upein puuleikkauksin koristeltu peililipasto, vanha astiakaappi… Pieni kirjoituspöytäni vaeltaa ympäri huushollia eikä meinaa löytää paikkaansa, jotenkin kuvaavaa sekin. Verhoilutimme nojatuolimme vihreiksi, niistä tuli hienot! Kotimme elää koko ajan, esineet liikahtelevat ja näinä aikoina myös ihmiset. Kun tyttäret ovat molemmat vuoden sisällä muuttaneet kotoa, hakee selvästi koti vielä uutta olomuotoaan. Ajattelen jo usein salaa miltä koti sitten näyttää, kun asumme täällä kahden.

Seuraatko muuten Annapalaaannaa jo Instagramissa, siellä vilahtaa kotiakin useammin kuin täällä, ja sitä paitsi olen saanut puserrettua itsestäni sinne pieniä tekstinpätkiä silloinkin kun muu kirjoittaminen on takunnut?

Viimeisin suunnitelma: Suunnitelmat liittyvät nyt Pariisiin, matkaohjelma on rakenteilla. Viime kerrasta on jo pitkä aika, nähtävää paljon ja päiviä vähän. Varsinainen syy matkaan on Paris Photo -messut, mutta odotan myös Francoisen tapaamista sekä tietysti ravintoloissa ja kahviloissa notkumista. Rakastan matkasuunnitelmia!

Yhden edellisen Pariisin-reissun 12-osaisen (juu, silloin ei takunnut, ei) matkapäiväkirjan pääset lukemaan täältä.

Yksi tähti

Yksi tähti

Tämäpä ongelmallinen elokuva. Seuraava papatukseni sisältää juonipaljastuksia, joten älä lue eteenpäin, mikäli haluat nähdä elokuvan neitseellisessä tilassa.

Neitseellinen tila voi tosin olla vaikea saavuttaa. Tarina menestyvästä artistista, joka syöksyy urallaan alamäkeen samalla kun uusi, raikas rakas nousee tähteyteen saa tässä jo neljännen elokuvaversionsa. Ja jos totta puhutaan, tämä tarina on kerrottu lukemattomia, lukemattomia kertoja, niin lukemattomia, etten jaksa enää ymmärtää miksi helvetissä taas.

Elokuva ei kerro TIPPAAKAAN naisen kasvutarinaa vaikka niinkin väitetään. Oikeasti. A Star is Born on nimittäin jälleen kerran taas vain ja ainostaan äijämäinen tarina alkoholistimiehen äijämäisestä elämästä ja vähän kuolemastakin. On monimutkaista isäsuhdetta, on veljesriitaa, on sitten kuitenkin se hurjan iso sydän siellä karskin kuoren alla, tykkää koirista, pelmuaa lehtikasassa ja diipadaapa.

Puhuuko Bradley Cooper aina noin, mölisemällä? Kaikki elokuvan miehet, paitsi tietysti homot ja drag queenit, puhuvat matalalta möristen kauheita kliseitä. Aivan järkyttävän ärsyttävää ja jotenkin tunkkaista ja vanhanaikaista. Pahin kiliseekimppu on Cooperin veljeä esittävä viiksivallu. Lady Gagalle taas ei ole annettu ainoitakaan järkeviä reploja, pelkkää täytemutinaa huohotettuna koko ajan puoliavoimina riippuvien (upeiden) huulien lomasta.

(Yhtä asiaa mä myös ihmettelen. Miksi Lady Gaga käyttää tai hänestä käytetään elokuvan markkinoinnissa nimeä Lady Gaga. Minusta olisi perustellumpaa, että naispääosanesittäjästä käytettäisiin hänen oikeaa nimeään Stefani Germanotta, olettaen, että Lady Gaga on Germanottan oman musiikkiartistiuden alter ego. Toivottavasti tämän markkinointikuvion on saanut päättää itse Germanotta/Gaga, eikä joku muu. En edes esimerkiksi minä, vaikka tiedänkin kaikesta kaiken.)

Elokuvassa on niin paljon etäännyttävää, etten jaksa edes listata kaikkea. Jotain kuitenkin:

Kohtaus, jossa Cooper ja Gaga tapaavat, ei tunnu sähköiseltä. Vaikka Lady Gaga osoittautuu ihanan luontevaksi ja karismaattiseksi näyttelijäksi  (niin hyväksi kuin kehnosti kirjoitettu ja ohjattu rooli antaa myöten), niin avauskohtaus ei ole ollenkaan uskottava. Siinä Gagan esitys ei ole karaokelaulantaa kummempaa ja hänen valkokangassäteilynsä on hämmästyttävän olematonta. Jotenkin luulen, että putosin vankkureista jo siinä vaiheessa ja muodostin mustan mielipiteeni, joka roikkui minussa kuin merilevä loppuun saakka.

Elokuvan aikaperspektiiviä on vaikea hahmottaa, mutta parin suhde ei avioliittostatuksestakaan huolimatta oikein kasva tai syvene. He käyttäytyvät useimmiten kuin vastarakastuneet pöhköt, ja me naimissa olevat tiedämme, että se ei ole suloista, se on vain epäuskottavaa.

(Esimerkiksi se kohta, jossa kännissä toikkaroiva mies pilaa naisensa tähtihetken laskemalla alleen. Väitän, että suurin osa vaimoista huutaisi suihkuun kannetulle miehelleen, että toivottavasti sä hukut sinne, vaikkei sitä oikeasti toivoisikaan, sen sijaan että syöksyy juhlapuvussaan jälleen kerran syleilemään ja hoivaamaan.)

Gagan roolihahmo putoaa alun tomerasta toimijasta epäuskottavasti ja selityksittä varsinaiseksi tossukaksi, eikä hänen musiikkuransa kummallista kehitystä rosoisesta rokkimimmistä  muoviasuissa kiemurtelevaksi pop-olioksi perustella mitenkään.

Jään, kuten niin usein ennenkin, kaipaamaan naisen raivoa ja ylipäätänsäkin jotain olemisen ja tekemisen sävyjä. En tarvitse enää yhtään uhrautuvaa, täydellistä, pelkkää viatonta valoa säteilevää, korkeintaan vähän söpösti nenäkästä naiskuvaa, vaikka se tuntuu olevan ainoa asia mitä miesohjaajat haluavat minulle tyrkyttää. Tämmöisistä naisista me pidämme, näistä haaveilemme. Miksi te kiukuttelette, miksi te ette vain voi tanssia kädet levällään hymy huulilla pitkin katuja, siivota isienne ja miehienne keittiöitä ja olla ymmärtäväisiä pikku pillukkaita?

Mistä puolivälin hetkellinen parisuhdekriisi kumpuaa, se jää koko ajan heiluvien, vaihtoehdottomien lähikuvien jalkoihin? Siitä ryyppäämisestä, naisen musiikillisesta muutoksesta, menestyksen epätasaisuudesta? En saa kiinni.

Vastuu lopullisista päätöksistä ei tietenkään ole sitten mitenkään rokkariäijän, vaan jonkun nuoren managerinilkin, niin että rokkariäijä on aina ja ikuisesti sankariraukka ja manageri on tuhma.

Mikä elokuvassa sitten on hyvää? Bradley Cooper on järisyttävän komea ja laittaa kyllä itsensä isosti likoon. Voisin hyvin kuvitella fanittavani häntä (hänen esittämäänsä rokkaria), jos olisin rokkareita fanittavaa sorttia. Mutta en edelleenkään ymmärrä miksi hänen holtiton ja vastenmielinen käytöksensä oikeuttaa hänelle kaiken sen sankarillisen elokuvakohtelun. Miksi tämä elokuva on kuitenkin taas pohjimmiltaan miehen sankaritarina?

Pidin elokuvassa kahdesta asiasta: Niistä sekunneista, kun Bradley Cooper pyyhkäisee hiukset korvansa taakse (ah!), ja siitä kohtauksesta, kun Lady Gaga astuu ensimmäisen kerran suurelle lavalle Cooperin rinnalle ja antaa palaa, täynnä virtaa.

Elokuva loppuu naurettavan laskelmoituun lauluun (en muuten saa päähäni yhtäkään elokuvan biiseistä, vaikka niille povataan Oscareita, mistään korvamadoista ei ainakaan kohdallani voi siis puhua), jonka on tarkoitus kirvoittaa kyyneliä. Minä, joka itken ihan kaikesta ja koko ajan, katsoin silloin kelloa kuivin silmin varmaan seitsemännen kerran ja rukoilin, että elokuva jo päättyisi ja pääsisin kotiin syömään Appenzelleriä.

Ymmärrän taas olevani aivan eri mieltä kun puoli maailmaa, ja esimerkiksi Parkkonen sanoi, että ei se nyt NIIN huono ollut. Älä siis anna minun kyynisyyteni pilata sinun elokuvakokemustasi, vaan mene ja katso. Jutellaan sitten.

Lue lisää: No enhän mä tykännyt La La Landistäkään. Enkä Showmanista

Astu sisään

Astu sisään



















Pidempään seuranneet sen jo tietävätkin, meidän ja talomme kohtaamiseen liittyy ihmeellinen tarina.

Osuimme kerran vuosia, vuosia sitten Hankoon ja ajauduimme hiljaisessa elokuun yössä Bulevardin merenpuoleisen päädyn varrella sijaitsevalle sisäpihalle. Pysähdyimme kummallisen, melkein kolmionmallisen kivitalon eteen, joka hohti kulunutta valkoista valoa ja vaikutti kuin jostain muualta maailmasta paikalleen pudonneelta. Me olimme vannoutuneita helsinkiläisiä molemmat, eikä meillä ollut Hankoon mitään siteitä, mutta se oli kai kaari-ikkuna, tai pieni koristeellinen parveke, tai rauta-aitaan kietoutunut pajupuu, joka sai minut parahtamaan Parkkoselle:

Jos sä rakastat mua, sä ostat mulle tän talon!

No, mitään taloja ei siinä ruvettu iltasaduksi ostelemaan, eikä se olisi ollut myynnissäkään. Tarkistin sen myöhemmin. Mutta Hanko jäi sydämiimme, aloimme käydä usein, kurkistelimme taloakin vielä monta kertaa portin lomasta. Kadulle siitä näkyy vain se laivan keulaa muistuttava kulma.

Pitkästä tarinasta lyhyt: kerran se talo sitten oli myytävien asuntojen sivustolla, vaapuin viimeisilläni raskaana sitä katsomaan ensimmäistä kertaa sisältä ja pienen pankissa nyyhkyttämisepisodin jälkeen se oli meidän. Me jätimme kaiken muuttaaksemme Hankoon kahden pikkuisen tyttären ja yhden viisikuisen pojankääryleen kanssa.

Vasta myöhemmin muistin, että olimme aikoinaan, nuorina ja luottavaisina listanneet lennosta asioita, joista haaveilimme. Sen lisäksi, että halusin kuusi lasta (tehdään vaikka 99! huusi rakastunut Parkkonen), olimme elätelleet toiveita asumisesta meren rannalla valkoisessa kivitalossa.

Bulevardin päässä keinuu meri, joka päivä erilainen. Kesällä vaelsimme kylpytakeissa yöuinneille helteen riivaamina, eilen Puistovuoren kalliot olivat syysauringon matalasta mahlasta appelsiininpunaiset ja vesi vaahtopäistä. Valkoinen kivitalomme rapisee hissukseen, hengittää hyvin, paukkuu kun myrskyää ja on varmasti osaltaan tehnyt meistä meidät.

En malta karsia Krista Keltasen upeaa kuvasarjaa, saatte hukkua kuviin. Onhan tämä ihana muisto meillekin, kuten tietysti myös muut kotoamme tehdyt lehtijutut vuosien varrella.

Superparivaljakko Jonna Kivilahden ja Krista Keltasen juttu ja kuvat ovat olleet (vähän eri muodossa toki) esillä sekä kirjassa Happy Homes – Creative sekä Glorian Kodin elokuun 2018 numerossa.