Valitse sivu
Pyrähdys Hyèresiin

Pyrähdys Hyèresiin

Haaveilimme koko kesän jostain reissusta, mutta mikään suunnitelma ei oikein natsannut. Niinpä pääsimme pakkaamaan laukut vasta aivan loppusuoralla, kun ystäviemme huvilasta, Villa Le Menestrelistä vapautui peruutuksen vuoksi yksi viikko elokuun lopussa. Kuin ihmeen kaupalla työtilanteet sallivat nopean irtioton, matkakassa oli säästynyt paniikkivalinnoilta ja mutsillekin sopi tulla vahtimaan jo kouluvuotensa aloittanutta nuorimmaista.

Matka tuli niin, niin tarpeeseen. Loma loman jälkeen, kuten sitä kutsuin. Olimme aivan poikki. Hangon kesä oli pakahduttavan kuuma ja sietämättömän vilkas eikä vierastalon yläkerran remontin venyminen helpottanut tilannetta lainkaan. Oli jumalainen ajatus päästä matkaan kahdestaan, tuttuun paikkaan, vailla minkäänlaista pakollista ohjelmaa eikä ketään viihdytettävänä.

Tai siis… kyllähän te minut tunnette. Vaikka aikaa peruutusviikon varaamisesta ja lentolippujen ostosta itse matkaan ei ollut paljoakaan, ehdin toki kriisiytyä. Vääntelin käsiäni ja vaikeroin takapihalla hikipäissäni: miten yhdistää KAIKEN näkemisen- ja kokemisentarve ja halu vain nukkua, nukkua, nukkua, ja olla, ja lukea?

Parkkonen laski kesken olevan kirjan polvilleen ja nosti katseensa korituolista lukulasiensa yli ja lausui ilmoille kuolemattoman matkasuunnitelman, oikean matkasuunnitelmien matkasuunnitelman:

Anna. Laahustetaan vaan hitaasti nautinnosta toiseen.

Laahustetaan vaan hitaasti nautinnosta toiseen…

Ja niin me teimme. Ihme kyllä, niin me teimme. Perillä

me raahasimme lepotuolien pehmusteet terassille ja makasimme yötolkulla selällämme pihalla katsellen tähdenlentoja.

kävimme vihreämosaiikkisessa altaassa aamu-uinneilla ennen auringonnousua ja iltauinneilla pimessä, pehmeässä yössä vain hulmahtelevat lepakot seuranamme.

ajelimme (ilmastoidulla autolla) Cannesin kukkuloilla hellettä paossa ja löysimme paljon uusia, ihmeellisiä paikkoja. Kuten La Californien alue, jossa sijaitsi Picasson samanniminen villa, nykyään tosin toisella nimellä.

hyppäsimme lauttaan ja seilasimme Île Sainte-Margueriten saarelle uimaan ja kadehtimaan ranskalaisten kunnianhimoisia eväsretkirepertuaareja.

venyimme torin kulmilla tuntikausien aamiaisilla, toisen, kolmannenkin kahvikupin verran ja toisaalta pakenimme auringonlaskun aikaan tylyltä kattoterassilta hädin tuskin yhdet cocktailit juotuamme.

söimme hienoissa ravintoloissa, hummeribaareissa, lähikylien pienissä bistroissa ja haimme puu-uunilla varustetusta pizzakärrystä savunmakuista pizzaa.

nukuimme päiväunet sylikkäin melkein joka päivä appelsiininvärisessä huoneessa, armollisten ikkunaluukkujen takana.

Vain yhtenä päivänä me lähdimme pidemmälle retkelle. Olisi ollut niin monta paikkaa, joihin vielä toivon pääseväni, mutta hillitön kuumuus rajoitti intoa koko päivän siestattomille tutkimusmatkoille. Valitsimme ainoaksi etäisemmaksi kohteeksi Hyèresin ja tavoistamme poiketen tykitimme sinne suorinta tietä, tylsästi motaria siis, välttääksemme rantareitin ruuhkat.

(Elokuu Rivieralla, taivahan talikynttilät! Sitä ihmisten määrää! Ellen olisi menettänyt sydäntäni Côte d’Azurille nimenomaan jouluna 2014, en tiedä olisiko rakkauteni ollut niin syvää ja pysyvää sorttia. Oli suunnattoman hauskaa nähdä tämä kiihkein kausi, mutta aion silti jatkaa hillumistani näilläkin mestoilla mieluummin sesongin ulkopuolella.)

Hyères on jännä. Rivieran ensimmäinen, alkuperäinen ja siis vanhin lomakohde, joka on kuitenkin jäänyt nykymatkailijoille monia muita kaupunkeja tuntemattomammaksi. Aikoinaan täällä pitivät hoviaan kuninkaalliset, kuuluisuudet ja eri alojen luovat, mutta heidän haamunsa ovat jo haalistuneet. Minulle Hyères oli oikeastaan enää yhtä kuin joka keväiset muotifestivaalit, joissa suomalaisetkin suunnittelijat ovat niittäneet mainetta ja kunniaa.

Olimme kaupungissa aikaisin aamulla ja menimme ensimmäiseksi aamukahville. Sitten kiertelimme vähän, kompastelimme mukulakivikujilla, emme oikein saaneet otetta, kävimme matkailutoimistossa aiheuttamassa virkailijassa suunnatonta ärtymystä typerine kysymyksinemme ja hyppäsimme lopulta suosiolla taas autoon tutkiaksemme Hyèresiin kuuluvaa pitkää kapeaa niemekettä. Ehkä me emme siellä olisi niin häiriöksi.

Valitettavasti puoli Ranskaa (Hyères on muualta tulevien ranskalaisten suosikkilomakohteita, suurin osa turisteista on siis ranskalaisia) oli samaan aikaan matkalla rannoille, joita niemellä piisaa kilometritolkulla. Ajoimme pomppuisasti mutta sopuisasti jonossa, katselimme uteliaasti tietä reunustavia kesäasumuksia rantapyyheliputuksineen, uimaleluja myyviä kojuja ja pieniä kuppiloita. Ja toisella puolella… suo? Ei ihan. Keskellä niemeä levittäytyvät vanhat suolakentät ja suolakentillä huojui kuumuuden aiheuttamassa kangastuksessa jotain vaaleanpunaista. Nyin Parkkosta hihasta ja hädin tuskin uskalsin hengittää, ettei näky karkaisi. Sujahdimme ruuhkasta tien sivuun, hyppäsimme autosta penkalle ja totta se oli, hylätyillä suolakentillä kipitti vaaleanpunaisia flamingoja. Ihan kuin olisin nähnyt yksisarvisen, en ollut ollut ehkä ihan varma, että moisia on olemassakaan. Kaunista.

Olin taas kerran kytännyt yökaupalla netistä jonkun erityisspesiaalin rantaravintolan meille lounaspaikaksi, mutta auringonpalvojien autoletka venyi silmänkantamattomiin edessämme ja teimme viime hetken muutoksen suunnitelmiin. Onneksi. Koukkasimme oikealle ja päädyimme vähän sivuun ruuhkaiselta, rantaan johtavalta tieltä, ylhäällä rinteessä uinuvaan pieneen kylään, Giensiin. Koska olin matkanjohtajan työni huolellisesti tehnyt tiesin heti, että siellä sijaitsee Hôtel Le Provencal.

Hôtel Le Provencal on vanhanaikainen, charmikas ja sijainniltaan herkullinen. Luksusta siinä on vain niille, jotka pitävät pinjantuoksuista merinäköalaa luksuksena, ja kallioon louhittua merivesiallasta. Huoneet ovat vanhanaikaiset. EHDOTTOMASTI lisäämme tämän listalle hotelleja, joissa haluan yöpyä. (Tosin siis mielummin keväällä, tai syksyllä. Talvella hotelli ei käsittääkseni ole avoinna, harmi.)

Kaunis (ja kalliimpi) ravintolapuoli oli kiinni, se avautuisi vasta illaksi. Mutta meitä ei haitannut ollenkaan istua näköalojen ihailemisen jälkeen kadunpuolen pieneen bistroon ja nauttia päivän menu kylkikyljessä muiden kulkijoiden kanssa. Jotenkin… elokuvallinen fiilis! En olisi halunnut lähteä ollenkaan, joillakin paikoilla vain on sellainen vaikutus.

Mutta matkan oli jatkuttava, meillä oli päivän varalle vielä muita suunnitelmia. Ajoimme pois niemen toista reunaa, sielläkin oli rantaelämä kiivaimmillaan. Merelle vieviä polkuja reunustivat harmaat rima-aidat, hiekasta kimpoava valo oli liidunvalkoista ja uimareiden äänet kuuluivat korkeina mutta kaukaisina, kuin kaikuina pullopostista vanhassa vihreässä lasipullossa…

Hyèresin edustalla sijaitsevalle Porquerollesin saarelle en vieläkään päässyt, vaikka sitäkin retkeä olen roikuttanut listoillani pitkään. Siellä haluaisin eukalyptukselta tuoksuvan saaren tutkimisen lisäksi tutustua eritoten Fondation Carmignaciin.

Tästä innostuin tänään #6

Tästä innostuin tänään #6

Se, etten ole kirjoittanut, ei tarkoita, etten olisi innostunut. Viikonloppuna esimerkiksi joukkoinnostuimme ystävien kanssa Cádizista aivan valtavasti, en ollut tiennytkään että niin paljon voi ihminen Cádizia rakastaa käymättä siellä koskaan.

Mutta on tässä ollut muitakin himoja:

Odotan innolla (kuin kuuta nousevaa) yhden muoti-idolini (ja miksei kauneusidolinikin) Isabel Marantin meikkisarja-yhteistyötä L’Oréalin kanssa. Sarja lanseerataan 19.9. eli ihan pian. Isabel ei minusta kyllä itse juurikaan meikkaa, mutta sillä tyylisilmällä siunattu ihminen osaa kyllä varmasti valita tuotteet ja sävyt meille muille, ja vaikkei osaisikaan, ostaisin silti. Koska Isabel. Kokoelmasta lisää mm. täällä.

Roikuttaisiko Maison Balzacin La Plage-tuoksukynttilä kesää mielessä vielä silloin kun ensimmäinen räntä on kastellut kengät, kylmyys sormeillut kurkkua kauluksen alta ja valoa riittää enää nippa nappa muutamaksi tunniksi päivässä? Voisihan sitä koittaa. Ihan mitä vain voisi koittaa. Jo pakkaus ilahduttaisi.

Hopeanvärinen oversize-takki on Kappahlin. Miksi sivuilla lukee, että saatavilla vain myymälöistä, miksi, miksi? Ja sitten kun lähetän sukulaiset Kappahlin myymälöihin, joissa kukaan ei tietääkseni ole käynyt vuosiin, niin myymälästä sanotaan, että ei löydy vielä. EDIT: Ja arvatkaa mitä, nyt kun rupesin tätä kirjoittamaan ja takkiin linkkaamaan, niin se on hävinnyt Kappahlin sivuilta. Wtf. HALUAN hopeanvärisen oversize-parkan. Mites nyt suu pannaan?

Caudalien Beauty Elixir on ollut kesän villitykseni suihkerintamalla. Avene on edelleen ykkönen kaikessa yksinkertaisuudessaan, mutta on tilanteita ja on tilanteita. Caudalien ihmevesi sisältää ties mitä rypäleitä, minttua ja rosmariinia, ja antaa iholle juuri sen piristysruiskeen, minkä kasvot tuntuvat silloin tällöin tarvitsevan. Käytän sitä meikin alla vetämään ihon jotenkin kivasti suppuun, ja myös meikin päälle, kun tarvitsen pienen pikapäivityksen. Kolmas käytössä oleva suihkeeni on La Roche-Posayn Serozinc. Parkkonen on todella innostunut kylppärinhyllystäni, jolta löytyy kattava valikoima… suihkutettavaa vettä. Mutta jopa hänenkin on myönnettävä, että ei tuntunut ihan huonolta kun hirveillä helteillä yllätyssuihkutin silloin tällöin häntäkin, minulla on nimittäin TIETENKIN myös matkakokoisia suihkepulloja korikasseissani. Ostan suihkepulloja myös tuliaisiksi ystävättärilleni, mutta en enää mutsille, koska hän seisottaa omaa Caudalietaan kylppärissä (olen nähnyt mutsi!) eikä raaski kuulemma käyttää sitä.

Koska kuvittelen taas syksyn kunniaksi aloittavani kiihkeän kuntoilun (ahhahahahaha!), niin näen tekeväni sen parhaiten tuossa edellä mainitussa hopeanvärisessä takissa (joka on hävinnyt netistä) ja sitten tarvitsen tietysti uudet kengät, trikoot ja vyölaukun. Huh huh, kuulen teidän sanovan, mutta vyölaukut ovat taas muotia ja minä olen muodin orja. Clare Vivierin laukkuvalikoimassa olisi vaikka mitä ihanaa kaikkiin ihmisen laukkutarpeisiin, mutta leikkisänä ihmisenä valitsin tähän kuvakavalkadiin nyt tuon pinkin silmäpussin. Kannattaa katsoa myös sillä silmällä Clare V. liikkeiden sisustuksia (esimerkiksi instagramin välityksellä), puodeissa käytetään paljon taidekirjoja ja muuta hauskaa rekvisiittaa somisteina. Olen löytänyt sieltä monta helmeä, joita sitten metsästän mistä metsästänkin omiin sisustustarpeisiini.

(Silmäpusseista puheenollen: mulle on muodostunut silmäpussit, ja sellaisia minulla ei ole koskaan ennen ollut. Mistä ja johtuu ja miten ne saa pois?)

Enkä panisi ollenkaan pahakseni, jos siellä lenkkipolulla tai muuten vain Hangon katuja mittaillessani hihan alta työntyisivät Diorin punottujen rannekkeiden värikkäät tupsut. Aika lailla kyynärpäähän asti saisi kyllä hihat vetää, sillä kuka nyt kolmensadan euron langanpätkiä hihan sisään piilottaisi! Lapsi kyllä sanoi, että tuommoisethan voisi tehdä itse, mutta ei, minä haluan, että Dior on tehnyt ne.

Lue, katso, kuuntele

Lue, katso, kuuntele

Ihanaa kun on syksy. Olkoonkin, että syksy tuntuu tällä hetkellä ihan kesältä. Istuimme eilen illalla Hangon kaupungintalon pihalla katsomassa ulkoilmaelokuvaa Hangossa vaikuttavista taiteilijoista, ja vaikka elokuva alkoi kello 21, oli kuumaa ja kosteaa. Mulla oli VIUHKA!

Tuota dokumenttielokuvaa ette pääse ihan hevillä näkemään, ellette sitten tule Hangon Elokuvajuhlille, jossa esitellään siitä kuulemma toinen versio. Hangon Elokuvajuhlille (tänä vuonna 1.-5.11.) kannattaa kyllä todellakin tulla, aivan lempitapahtumiani on se, tietty vähän kulloisenkin raadin elokuvavalinnoista riippuen.

Mistä tulikin mieleeni, että järjestän yhdessä Ravintola Makasiinin kanssa jo kolmannen kerran Beaujolais Nouveau-kekkerit, marraskuun kolmantena torstaina tietysti. Merkitse siis kalenteriisi 15.11. ja varaudu hauskaan iltaan, joka alkaa jollakin ranskalaisella elokuvalla (jonka valitsen itsevaltaisesti!) ja jatkuu useamman ruokalajin illallisella, jonka yhteydessä noita nuoria viininpoikasia maistellaan asiaankuuluvalla hartaudella hilpeydellä. Melkoinen kulttuurimarraskuu siis luvassa!

Lisää katsottavaa, kuunneltavaa, luettavaa syksyyn?

Ylen ranskalaisten elokuvien juhlaviikot syys-lokakuussa. (Keksin itse tuon “juhlaviikot”. Mulle ne ovat juhlaviiikot!!) Sarjan aloittaa yli kolmentuntinen (!) dokumenttielokuva Matka ranskalaiseen elokuvaan, joka on juuri pamahtanut Areenaan, jonne tulevat katsottavaksi myös teemaviikkoihin valitut klassikkoelokuvat, kuten muuten myös viime vuoden Beaujolais Nouveau-elokuvavalintani, kunniaoscaroidun Agnes Vardan Kasvot, kylät.

Radio Helsingin Rakkaudesta-ohjelmasarja taitaa olla edelleen tauolla, mutta netistä löytyy vielä vanha Ranska-jakso, joka uusittiinkin vastikään, ja jossa kuunnellaan Lasse Kurjen johdattelemana Seirge Gainsbourgin Histoire de Melody Nelson -levy. Lisäksi kolmetuntiseen mahtuu biisejä eri tekijöiltä, joihin kyseinen levy on tehnyt vaikutuksen. Ohjelman loppupuolella lipsahdetaan kylläkin Amerikkaan, mutta annettakoon se anteeksi. Ohjelman soittolista, jolla voit upgreidata vaikka jonkun rappioromanttisen illanviettosi, löytyy täältä (ks. 2.9.2018).

Toukokuu pariisittarena-blogi on syväsukellus ranskalaiseen kirjallisuuteen. Tämän vinkkasi joku teistä lukijoista, anteeksi etten nyt osaa kiittää nimeltä. Hänkö myös paljasti, että blogin takana on Kirsi Piha, muistanko oikein? En löydä tälle tiedolle vahvistusta. Joka tapauksessa toukokuun 2018 aikana (Tumblr-)blogissa käydään läpi 31 ranskalaista kirjailijaa ja muutama muu sivujuonne. Miten kunnianhimoinen ja hieno proggis, josta lukija saa monta uutta kirjahimoa sopivasti juuri ennen kun kylmyys ja pimeys laskeutuu maahamme!

Pieni kiepaus vielä alkuun: siinä taiteilijadokkarissakin esittäytyvä Isabella Cabral on brasilialainen taiteilija, jonka mielettömän kaunis galleria ja työhuone on – erilaisten taidetapahtumien lisäksi- tilauksesta avoinna Hangon Tvärminnessä. Hänen brasilialaisia seteleitä tutkiva teossarjansa on ihan häkellyttävän hieno, ja Jörn Donnerin kenkiä (haa!) katsoja tulee katsoneeksi kauan ja tarkkaan. Huikea vierailukohde, kertakaikkiaan.

Sisäänpäin

Sisäänpäin

Hei. Kiitos LUKUISISTA viesteistä blogia (ja ylipäätänsä hengissäoloani) koskien. Täällä ollaan!

En tiedä miksi kirjoittaminen on viime aikoina ahdistanut niin hirveästi, ja ahdistaa edelleen. Minulla tuli jotenkin raja vastaan kaiken jakamisen ja itsestäni antamisen suhteen. Miksi käytin/ käyttäisin niin paljon aikaa tähän? Miksi näen vaivaa jakaakseni oppimaani, löytämääni, oivaltamaani? What’s in it for me, kuten pehmeää lattevaahtoa ylähuulessaan kantava konsultti sanoisi teräväprässisessä puvussaan…

Luulen, että tämä kaikki on jotenkin osa kasvamista. Sen jälkeen kun täytin 40, moni asia on alkanut näyttäytyä erilaisena. Ihan kuin kaikki solut minussa olisivat uusiutuneet, enkä enää olisi sama. (Ja niinhän tietysti käykin, muistaakseni solut uusiutuvat kokonaan aina kymmenessä vuodessa. Paitsi aivosolut, ne roikkuvat kuluneina mukana jopa koko ihmisiän, se selittääkin paljon…) . Once you have seen, you can never unsee anymore. (Miksi olen alkanut puhua englanninkielisillä fraaseilla? Täysi mysteeri johon törmäsin nyt vasta kun aloin tätä kirjoittaa. Toivottavasti tämä ei ole pysyvää, oksennuttaa.)

Kun lapset kasvavat (eivätkä pelkästään kasva, vaan aikuistuvat ja muuttavat pois kotoa), sekin hivuttaa minua lapsi lapselta, vuosi vuodelta kohti uutta vaihetta, jossa siinäkin on vähemmän itsestään antamista ja enemmän aikaa ja tilaa suunnata ajatus omiin tarpeisiinsa. Tunnen tarvetta kääntää nahkani nurinperin, nähdä sisäänpäin. Kaikki nämä asiat käsi kädessä tekevät tilanteesta sen, mikä se on nyt, ja selittävät toivottavasti osaltaan sitä, miksi en osaa luvata mitään.

Kaikki jakaminen ei tosin ole ollut pysähdyksissä, todistettavasti olen häärinyt edelleen esimerkiksi instagramissa. Kuvafeedini täydentyy enää (tai toistaiseksi) vain harvakseltaan, mutta huomaan pitäväni ig:n story-ominaisuudesta. Siitä, että voin sujauttaa sinne hetkiä, huonoa huumoria, ranskalaista jalkapalloa ja muita akuutteja innostuksen aiheita, jotka armollisesti katoavat vuorokauden kuluessa ja elämä virtaa, virtaa, vain eteenpäin, jälkiä jättämättä. Vapauttavaa!

Ihan konkreettisista käytännön asioista suurin este blogin pitämiselle on kuvattomuus. Tästä olemmekin puhuneet. Olemme ajautuneet kuvien suhteen Parkkosen kanssa jonkunlaiseen pattitilanteeseen. Ymmärrän häntä valtavan hyvin, kuvittaa nyt muilta kiireiltään omiin maailmoihinsa uppoavan, feministisen herätyksen kourissa kieppuvan vaimon ikuiseen marginaalin juuttunutta blogia, sellaisella tavalla, joka tälle kompleksiselle olennolle kelpaisi. Viimeinen mitä haluaisin, olisi hajottaa meidän aviollisia välejämme tämän takia. Siksikin ig palvelee nyt hyvin, siellä pärjään kuvien osalta omillani. (Tosin sielläkin kuvitus on liukunut niin superammatimaiseen suuntaan, että kaikki vähääkään alle täydellisen virittelyn vertautuu naiseen joka hiippailee halpahallin langanpätkäisissä tekonahkaballerinoissa Michelin-ravintolan keittiössä, asia, joka minulle muuten todellakin tapahtui ihan vähän aikaa sitten! En kuitenkaan PIRUUTTANIKAAN aio antautua liialle säädölle sillä tontilla, muuten asetan itselleni ansan ja pudottaudun sielläkin mykkyyteen.) Tiedän, että te ette vaadi tälläkään alustalla kuvilta mahdottomia, mutta minä itse vaadin. Olen hyvin kunnianhimoinen sen suhteen miltä haluaisin blogin näyttävän, se on minulle kirjoittamisenkin suhteen yllättävän tärkeää.

Oma tapani kirjoittaa tosin rasittaa minua myös. Haluaisin kirjoittaa eleettömästi, kuten Joan Didion tai Merete Mazzarella. Tai Duras! (Joihin ei TIETENKÄÄN vertaa itseäni millään tasolla, kunhan yritän valaista teille tavoitteitani, ihanteitani.) (En jaksa näitä sulkuhommeleitakaan, rönsyän ja ryöppyän, olen kuin kajahtanut tehosekoitin, vaikka haluaisin olla terävä tomaattiveitsi.) Haluaisin, että kirjoitus virtaisi minusta ulos mitään dramatisoimatta, liikoja maalailematta, suoraan lähteestä.

Pyrkimys olla koko ajan uusi, tuore, nuori, kaunis ja joustava (kimmoisa?) on mahdottomuus. Ajattelin yhtenä päivänä, että miksi seuraan parikymppisiä vaikuttajia, kun oikeasti haluaisin nähdä (esimerkiksi siellä instagramissa) enemmän ikäisiäni naisia ja miehiä ja heidän inspiroivaa tai jopa vähemmän inspiroivaa elämäänsä? (Löysinkin varsinkin ranskalaisia seurattavia. Ai että, siellä ihminen on ihminen paaaaaljon pidempään ennen kuin lakkaa olemasta ihminen ja on vanhus, jos on sitä koskaan, katsokaamme vaikka Agnes Vardaa!) (Taas nämä sulut… ja pilkut, enkö voisi pilkkoa lauseitani pistein, sen sijaan, että ripustan niistä pilkuilla loputtomia, vaikeasti luettavia pihlajanmarjanauhoja?) JOS päättäisin nyt vielä jatkaa kirjoittamista, haluaisin astua uudelleen eteenne ja riisua kaiken. (Kuulen, kuinka blogiin nyt klikataan sisään satoja tuhansia kertoja, ja pettymyksen huokaisun kun vastassa on vain Fernand Légerin teos Deux mains et une figure.) Kirjoittaa kirkkaasti, asioista jotka ovat juuri nyt ja juuri tässä, mielen päällä ja joilla tiedän olevan kaikupohjaa, koska te olette minä ja minä olen yhtä kuin te.

Teidän osallistumisenne ja jopa olemassa olonne on ehdottomasti painavinta siinä vaakakupissa, mitä minä tästä blogikirjoittelusta saan. En olisi tullut kirjoittamaan tänne tämänkään vertaa omin päin, ellette te olisi kirjoittaneet minulle kuukausikaupalla kipakoita ja paljaan kaipaavia viestejä, joiden perusteella uskallan uskotella itselleni, että tällä kaikella on merkitystä.