Valitse sivu
Kööpenhaminaa kahdessa päivässä

Kööpenhaminaa kahdessa päivässä


























Mä en pysy enää edes itse elämäni perässä. Ihan kauheasti kaikkea meneillään, joka on kivaa, mutta myös vähän rasittavaa. Siksikö sitten sainkin vatsataudin, josta nyt toivuskelen hauraana mustikkakeittoni kanssa. Ja koska olen vuodepotilaana, on viimein aikaa kirjoittaa.

Minulla on pitkä lista blogikirjoitusten otsikoita, on Helsinkiä ja Turkua, on vinkkejä ja reseptejä. Mutta sen sijaan, että etenisin kronologisesti, taklaan nyt kuitenkin ihan viimeisimmät kuulumiset. Haluaisin laittaa kuvat näteiksi kollaaseiksi tai edes rytmittää ne tekstin lomaan, mutten jaksa. Olen ihan loppu, ja tiedän etten kirjoittaisi mitään, ellen sallisi kuvapötköjä ja skippaisi viimeistelyä.

Kokeilen nyt myös semmoista, että en jaksa linkittää MITÄÄN. Ajatteleekohan kukaan koskaan, kuinka paljon aikaa siihenkin menee? Tyhjiin puristettuna saattaa päätyä tämmöisiin ratkaisuihin. Saisinpa vain kirjoittaa ja assistenttini laittaisi kuvat ja linkit paikoilleen!

Asiaan.

Kävimme Parkkosen kanssa Kööpenhaminassa. Muistan aina pitäneeni Köpiksestä, mutta en taaskaan muistanut miten IHANAN IHANA se kertakaikkiaan on. Meillä oli tiukka aikataulu, mutta ehdimme silti paljon. Jos sinulla on kaksi päivää aikaa ja hiukan reissukassaa, niin tässä teillekin yhdenlaista ohjelmarunkoa.

Päivä 1
Aamulento Köpikseen.
Juna lentokentältä suoraan Louisianan taidemuseoon.
Lounas Louisianassa.
Taksi Karen Blixenin talolle.
Kahvit (tai olut, kun kerran ollaan Tanskanmaalla) Blixenin puutarhassa.
Taksi tai juna Kööpenhaminan keskustaan.
Asettuminen hotellille.
Lepohetki.
Aperitiivit aulabaarissa.
Illallinen.
Pieni yökävely.
Hyvät unet.

Päivä 2
Aikainen herätys
… mutta hidas aamiainen.
Vierailu Mustassa Timantissa, eli kuninkaallisen kirjaston uudisosassa.
Kasvitieteellinen puutarha.
Kukkienkatselua ja pitkä lounas Torvehallerneilla.
Tuliaisostoksia.
Metrolla lentokentälle.
Illaksi kotiin.

Louisianassa oli näytillä nyt Picasson keramiikkaa, mutta minä menisin Louisianaan vaikka siellä olisi näytillä kissain kulkusia, sillä paikka itsessään on niin ihastuttava. Olimme varanneet vierailuun aikaa, sillä sisätilojen ja näyttelyiden lisäksi kannattaa haahuilla ulkona valtavassa patsaspuistossa, aina meren rantaan asti. Myös kaksikerroksinen museokauppa on koluttava rauhassa.

Me puhuimme Parkkosen kanssa paljon siitä, että me pidämme Tanskasta/Kööpenhaminasta eniten silloin kun puissa ei ole lehtiä. Lehdettömien puiden oksastojen graafisuus ja runkojen värisävyt sopivat täydellisesti kaupunkiin ja sitä ympäröivään maaseutuun. Ylenpalttinen vihreys ja korkealta jollottava aurinko latistavat kaiken. Alkukevät on siis oikein otollista aikaa vierailulle.

Meidän kohdallemme osui niin tihkusadetta, hyytävän kylmää tuulta kuin Louisianassa ulkona auringossa nautittu smørrebrød-lounaskin. Sormikkaat olivat tarpeen, mutta niin olivat myös aurinkolasit.

Louisianasta nappasimme taksin Karen Blixenin museolle Rungstediin. Autotie kulki aivan rantaa pitkin, meri oli ihanan värinen ja hiekkadyynien reunustama. Toisella puolella tietä polveilivat pellot ja siellä täällä maisemaa täplittivät ruokokattoiset, valkoiseksi kalkitut talot. Kaunista.

Karen Blixen syntyi ja varttui tässä viehättävässä talossa, ja tänne hän palasi Afrikasta. Tänne puistoon, mäen päälle, suuren puun alle hänet on myös haudattu. Tässä talossa Karen Blixen kirjoitti tunnetuimmat teoksensa. En tiennyt, että Blixen oli myös niin taitava kuvataiteilija. Talo on täynnä kukka-asetelmia, jotka noudattavat Blixenin villiä tapaa laittaa kukat, kasvit ja oksat esille vieraitaan ihastuttamaan. Innostuin vähän pääsiäiskoristeluista, tapojeni vastaisesti.

Oli aika lähteä hotellille. Ystäväni Jonnan vihjeestä olin varannut huoneen Hotel SP34: stä, joka osoittautui nappivalinnaksi. Huoneemme ei ollut suuren suuri, mutta siinä oli koko seinän korkuinen ikkuna ja se oli tyylikäs sellaisella matkailijaa ylevöittävällä tavalla. Parasta oli kuitenkin hotellin aulabaari, jossa oli kaiken kukkuraksi tilaan extra-asennetta tuova Rolling Stones-valokuvanäyttely. Maltoimme heittäytyä sängyillemme ja nostaa jalat ylös vain tuokioksi, Parkkonen ehti toki simahtaa hetkeksi ennen aperitiiveja.

Illallispaikkaa olin etukäteen pohtinut ja päädyimmekin ykkösvalintaamme. Oysters & Grill sijaitsee Nørrebron puolella, tägien koristelemasta ovesta älyää vain juuri ja juuri astua sisään. Pöydillä on kukalliset vahakankaat ja meininki on rentoa. Tilasimme ostereita ja hummeria, ahmimme päivän uuvuttamina rasvaisia ranskalaisia ja olemme pian valmiita yöpuulle. Emme kuitenkaan malttaneet jättää pientä yökävelyä väliin vaan tarvoimme vielä ravintolasta puoli tuntia omiin latinalaiskortteleihimme pienestä tihkusateesta piittaamatta. Voitte uskoa, että uni maistui.

Heräsimme kukonlaulun aikaan ja olimme taas tästä kyvystämme onnellisia. Haluan viipyillä, oikein kylpeä hitaudessa. Hotellin aamiainen oli yksi parhaista nauttimistani. Suppeahko, mutta luomua, kanamunat keitetty kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja kahvikseni laskettiin täydellinen cappuccino topakalla vaahdolla. Ja nuo perhanan tanskalaiset, aina niin ystävällisiä, että sitä ei ole ihan varma ansaitseeko edes moista.

Lähdimme taas kävelemään. Aamu oli rapea, selvästi kevään tuoksuinen ja kaikista sääennustuksista huolimatta vain puolipilvinen. Ihmiset taluttivat pikkuriikkisiä, kivasti puettuja minitanskalaisiaan päiväkoteihin ja kouluihin, polkypyöräletkat rinkuttivat menemään autojen lomassa yli kanaaleiden. Jalkakäytävillä oli rekkoja purkamassa kuormiaan kahviloihin ja pikkuliikkeisiin. Maanantaiaamun ihanaa sähinää. Ihastelimmeko enemmän ihmisiä vai rakennuksia, en muista. Mutta koko ajan ihastelimme. Palatsilla ulkoilutettiin hevosia, näkymä oli satumainen.

Kirjastot ovat siitä hyviä, että ne yleensä aukeavat aikaisin ja ovat avoinna myös maanantaisin. Tanskan Kuninkaallisen Kirjaston uudisrakennus Musta Timantti on hieno ja se on yhdistetty vanhaan kirjastoon, joten molemmat näkee samalla. Kysyimme saammeko vaellella vapaasti ja infotiskin tyttö kertoo, että ne alueet on selkeästi merkitty, minne tavallisilla kuolevaisilla ei ole asiaa. Hänen ainoa ohjeensa on, että ei saa puhua kovaäänisesti. Sanon, että me olemme suomalaisia, emmekä puhu vaikka meitä uhattaisiin aseella. Tyttö nauraa pitkään ja hersyvästi, kuulemme hänen naurunsa vielä käytäville saakka, vaikka minä olinkin ihan vakavissani. Kirjaston alakerrassa oli vaikuttava Vuoden pressikuva-näyttely.

Lähdemme takaisin hotellille hakemaan kamamme. Tavaraa ei ole kuin yksi pieni laukullinen, on ihanaa matkustaa kevyesti. Suuntaamme kasvitieteelliseen puutarhaan ja sitä ympäröivään puistoon. Kaunis ja koristeellinen kasvitieteellisen lasirakennus aukeaakin vasta huhtikuun alussa. Tämä oli ainoa asia, jonka olin jostain syystä jättänyt Parkkosen tarkistettavaksi hoidettuani kaiken muun. Mutta kaunis se on ulkoakin, ja puistossa on mukavaa vaeltaa joka tapauksessa. Kiukkuni lientyi viimeistään kun pääsimme Torvehallerneille, eli Nørreportin ruokahalleille. Katselemme ensin molemmat hallirakennukset päästä päähän ja ihastelemme keskellä olevia kukka-, hedelmä-, ja vihanneskojuja. Kojujen tiskeillä palavat elävät kynttilät. Päädymme alkupaloille kalatiskin kulmalle, nielaisemme taas parit osterit. Jatkamme ruokailoittelua taiwanilaisilla gua bao-leivillä.

Viihdymme vielä pitkään Summerbirdin luomusuklaakojulla, josta ostamme hauskan myyjäkundin avustuksella perityypillisiä paikallisherkkuja, eli paperikassillisen flødeboller-vaahtosuukkoja lapsille kaikissa eri mauissa.

Metro lentokentälle lähtee ihan hallien vierestä. Olemme ajoissa kentällä, paluulennon lähinnä nukumme. Kun en nuku, luen mutsilta saamaani Minna Eväsojan uusinta kirjaa SHOSHIN – Aloittelijan mieli. Pidin eväsojan ensimmäisestä kirjastaan Melkein geisha, ja rakastun tähänkin. Vaikka olenkin rillutellut kaksi päivää Kööpenhaminassa, pääsen hyvin japanilaisiin elämänohjeisiin kiinni. Alan haaveilla Japanista, samalla kun haaveilen 2-4 viikon etätyörupeamasta Kööpenhaminassa.

On aina yhtä turhauttavaa kun lentokone lentää Hankoniemen yli. Näen tutut lahdet ja poukamat ilta-auringossa, mutten saa hypätä laskuvarjolla suoraan kotibulevardille, vaan meidän on jatkettava Helsinkiin saakka ja ajettava taas pari tuntia takaisin päin. Olemme kuitenkin hyvissä ajoin kotona, paistamme pakastepizzoihin rapeat reunat ja juttelemme kuulumiset lasten kanssa. Keskimmäinen on juuri saanut ylioppilaskirjoitukset päätökseen.

Uusi lempiruoka

Uusi lempiruoka

Kuva ei tee oikeutta annokselle, mutta uskokaa kun sanon, että tässä on nyt kevätpäivienne pelastus, vieraidenne ihastelun kohde ja erittäin todennäköisesti teidänkin uusi lempiruokanne. Nopea valmistaa ja paljon voita, voiko tyttö enempää pyytää?

Inspiraation saimme Master Chef Suomi -ohjelmasta, jossa valmistettujen kilpailuannosten reseptit löytyvät muuten heidän ig-tililtään, mutta sen hoksasin vasta jälkikäteen. Me teimme siis omin päin, kas näin.

Tee ensin fenkolisalaatti maustumaan:
Pilko pari-kolme pestyä fenkolia ohuen ohuiksi siivuiksi suuren vadin pohjalle. (Ennen leikkuuhommia uloimmat kerrokset kannattaa ottaa pois, ne ovat usein kolhuiset tai muuten kärsineet.) Lorauta fenkolissiivujen päälle oliiviöljyä ja maltillisesti sitruuna-valkoviinietikkaa, joka on uusi lempparini. Mausta sokerilla, suolalla ja pippurilla. Laita kulho jääkaappiin maustumaan, puolikin tuntia riittää nappaamaan maut yhteen.

Valmistaudu seuraavaksi beurre blanc -kastikkeen  tekoon.
Laita pieniin kulhoihin:
200 gr kylmää voita pieninä kuutioina
2 dl salottisipulisilppua
2 dl valkoviiniä
1 dl vettä
1/2 dl sitruunaviinietikkaa
1/2 dl kermaa
Suolaa ja pippuria käden ulottuville.

Laita vaaleaa kalaa (meillä oli kuhafileitä) voideltuun uunivuokaan, mausta suolalla ja valkopippurilla.

Voit laittaa kuhat kuumaan uuniin samaan aikaan kun aloitat kastikkeen teon, ne valmistuvat suurin piirtein yhtä aikaa. Tarkkana tosin, kala ei saa tietenkään kuivua. Ruokailijoiden on syytä tässä vaiheessa olla jo ruokapöytään päin kallellaan ja pöydän katettu.

Beurre Blanc on hienon kuuloinen kastike, mutta helppo kuin mikä. Maku on mitä hienostunein.
Laita (kupariseen) kastikepannun pohjalle sipulit ja kaikki nesteet. Keittele kokoon, kunnes lientä on jäljellä alle puolet. Aloita sitten voin lisääminen, ensin vain muutama kuutio kerrallaan, koko ajan kevyesti kastiketta liikutellen. Jatka kunnes kaikki voi on pienissä erissä lisätty, loppua kohden voita voi jo laittaa reilummin kerrallaan ja vatkatakin saa. Pääasia on, että pidät kastikkeen liikkeessä, jotta koostumuksesta tulee kauniin samettinen. Tarkista suolan tarve, lisää halutessasi pippuria. Jotkut käyttävät jopa cayennepippuria viimeistelyyn.

Kokoa annokset. Nosta syvän lautasen pohjalle fenkolisalaattia, salaatin päälle kuhaa ja kuhan päälle kastiketta, koristele fenkolintupsuilla.

Rapea fenkoli ja voinen kala ovat ihana yhdistelmä!

Lue lisää: Beurre Blanc on onnistunut ennenkin.

Tonyan tarina

Tonyan tarina

Miten tämä elokuva sitten lopulta kuitenkin jäi niin vähälle huomiolle?

Tulin juuri leffateatterista ja tärisen kauttaaltani, niin hieno ja kokonainen taideteos se nimittäin oli.

Vahva, intensiivinen, järkyttävä, hyytävä, vinksahtaneella tavalla paikoin koominen… Uskomaton tarina, uskomattoman hienosti kerrottuna ja näyteltynä.

Ja vielä kun kaikki on totta.

(Tai no, miten se polven murskaaminen ja varsinkin sen suunnittelu tai suunnittelemattomuus ihan kaiken kaikkinensa meni, sitä emme kai koskaan saa tietää.)

Muistan katsoneeni silloin, 90-luvun alussa, taitoluistelua tv:stä, koska silloinhan ei mitään muuta tv:stä tullut, jos oli urheilukisat. En muistanutkaan, että muistan sen kaiken. Puvut, hiukset, hypyt. Tähdet ja tähdettömät.

Elokuva kertoo myös Yhdysvalloista. Se ken roskasakista ponnistaa, se roskasakkiin kapsahtaa. Eväät ovat niin erilaiset alusta lähtien. Toivo paremmasta on vain haave sillekin, joka on luonnonlahjakkuus. On tosi vaikeaa olla suloinen, jos saa koko ajan kaikin tavoin turpiinsa.

Hitto soikoon, menkää katsomaan jos kerkiätte, tämä tarina ansaitsee tulla kuulluksi.

Väisänen + Ahmatova

Väisänen + Ahmatova

Hilluin viime viikonlopun Turussa ystävieni kanssa, meillä oli siellä “hohtoryhmän kokous”. Aivan taivaallisen hauskaa oli meillä, mutta siitä lisää myöhemmin.

Kävimme sunnuntaina ennen junani lähtöä WAMissa katsomassa Hannu Väisäsen Anna Ahmatovan Neljä huonetta -näyttelyn. Näyttely oli komea ja aiheutti kylmiä väreitä reisiä myöten, mutta kaikista eniten jäi kutkuttamaan Hannu Väisäsen näyttelyvieraille – ja muillekin – kirjoittama kirje.

Hyvä ystävä ja hyvä muistin ystävä!

Teen näyttelyn yhteyteen eräänlaisen muistamisen ja muistin installaation. Ja tarvitsen apuasi sen toteuttamiseen. Jos haluat auttaa minua, toimi seuraavasti: Opettele joku teksti ulkoa. Teksti voi olla mikä tahansa; runo, resepti, värssy, sananlasku, loru. Saattaa olla että sinulla on valmiina muistissasi joku ulkoa oppimasi teksti.  Tekstin ei tarvitse olla pitkä. Tärkeintä on, että valitset tekstin itse. Kun olet varma että osaat tekstisi ulkoa, kirjoita tai printtaa se A4- kokoiselle arkille. Polta sitten arkki jossakin turvallisessa paikassa. Katso, että paperiarkki on kokonaan palanut ja tuhkaantunut. Kun tuhka on kylmennyt, hienonna tuhka mahdollisimman tasaiseksi. Kerää tuhka pieneen suljettavaan pussiin. Tuo tuhkapussi WAMiin, jossa museovalvojat siirtävät tuhkat vanhoihin ranskalaisiin säilytysastioihin.

Muistomerkki-installaatiossa ei ole kyse kuolemasta tai vainajasta, vaan se ylistää muistia ja samalla tekee kunniaa Anna Ahmatovalle, jolle omien teosten ulkoa oppiminen oli ainut tapa tallentaa ne tulevaisuuteen. Muistamisen tuhkaa kerätään koko näyttelyn ajan.

Kiitos etukäteen arvokkaasta avustasi,
Hannu Väisänen

Haluaisin todella toteuttaa tuon tempun. Anna Ahmatova ja hänen ystävänsä opettelivat varsinkin Requiem-runosarjan runoja paperilapputolkulla ulkoa, polttivat mieleen painetut sanat tuhkakupissa ja purkivat runot paperille kuin lankarullasta eläviksi taas, jopa vuosikymmeniä myöhemmin. Tänä keväänä tulee kuluneeksi vuosi muistisairaan anoppini kuolemasta, tekisin oman osuuteni installaatioon häntä ajatellen. Voikohan tuhkan lähettää WAMiin?

Näyttelyn nähdäksesi pidä kiirettä, se on esillä vain 20.5. asti.

Päivän kirja (joka on kyllä mainittu täällä ennenkin):
Anne Hämäläinen , Sanni Seppo, Pirjo Aaltonen: Anna Ahmatova Fontankan talossa, Into.

Etsin myös kuvia Hannu Väisäsen talosta Ranskan Dordognessa ja löysin tämän vanhan, viehättävän klipin.

Kyllä mutsi tietää, tai ainakin mummo

Kyllä mutsi tietää, tai ainakin mummo

Laitoin instaan kuvan hyaluronihappo-seerumeistani (mulla on kaksi kokeilussa, La Roche-Posayn kehuttu Hyalu B5 ja Evolve Beautyn luomuversio) ja pohdin siellä olisiko näillä uusilla aineilla osuutta tämän talven tavallista tiheämpään punaiseksi lehahteluun. Mitään muuta uutta kosmetiikkarepertuaarissani ei muistaakseni ole viime aikoina ollut.

Varsinkin tuo Roche-Posay kyllä TUNTUU ihanalta, mutta skippaan molemmat nyt vähäksi aikaa. Vaikka, kuten puhuimmekin, kovilla pakkasillakin on varmasti ollut osuutta asiaan.

Instaamisen jälkeen mutsi lähestyi välittömästi whatappissa:

Mutsi: Anna, se voi olla vaihdevuosien ensioireita, toi punastuminen.

Anna: No ei helvetissä ole.

Mutsi: Tuleeko hiki?

Anna: Perkele, ei tule hiki.

Mutsi: Sitä se on, ei auta kiroilla. Ei se kestä kuin kaksi-kolmekymmentä vuotta.

Mutsi: Itketsä?

Anna: Haha.

Mutsi: Kun mä kysyin mummoltas koska tää loppuu, se sano että kysy vanhemmilta, en mie tiiä.

Mutsi: Mummo oli silloin yli 80 vuotias…

HAYn hauskoja paperimassanaamioita myy mm. Stockwomann. Mä haluaisin tuon pinkin.