Valitse sivu
Tästä innostuin tänään #2

Tästä innostuin tänään #2

Lupailin viikottaisia innostumislistoja, mutta aikaa on vierähtänyt hävyttömästi enemmän. Emme silti lannistu, vaan jatkamme ihan pokkana.

1. Arkkitehti Luis Barraganin Casa Barragan Mexico Cityssä oli listoillamme, kunnes kaikkinainen häslinki sen sieltä reissun päällä pudotti. Harmittaa vieläkin vietävästi. Tosin vielä enemmän harmittaa kun matkan jälkeen huomasin toisen Barraganin piirtämän kohteen, jossa voi myös (erikseen sopimalla) vierailla. Casa Pedregal on täydellinen, lattiasta kattoon pinkiksi kaakeloitua keittiötä myöten!

2. ja 3. Me sujahdamme usein Helsingissä ollessamme lounastamaan Brondaan. Se on niin kaunis! Ruokakin toki maistuu. Kannattaa mennä vähän kiireisimmän lounasajan jälkeen ja unohtua espresson ääreen, katselemaan kun kokit hellästi kiillottavat työtasojaan ruuhkan jälkeen. Brondasta olen kirjoittanut enemmän mm. täällä.

4. Ranskalainen sarja Dix pour cent (Call my agents!) löytyy nyt Netflixistä. Sarja kertoo elokuvatähtien agentuurista ja hauskan siitä tekee joka jaksossa omana (liioiteltuna) itsenään esiintyvä vaihtuva ranskalaisnäyttelijä. Myös vakkarikaarti on varsin charmanttia, vaikkakin sekopäistä. Sarjaan on helpompi hurahtaa, jos ranskalaiset starat ovat yhtään ennestään tuttuja. Hangossahan siitä pitää huolen Hangon kirjasto, jossa lehtihyllyistä löytyy legendaarinen Paris Match!

5. Auringonpaiste ja lisääntyvä valo saavat paukkupakkasista huolimatta uskomaan, että kyllä se roseeaikakin taas koittaa. Voimme varautua siihen hyvissä ajoin oivallisella tuliaispullolla. Gérard Bertrandin viinitalon heleä Côté des Roses ojennetaan ystävälle ylösalaisin, sillä pullon pohja muistuttaa ruusua. Pullon ovat suunnitelleet pariisilaiset taideopiskelijat. Lisää juhlavuutta tuo harvinainen lasinen korkki.

6. Viinistä vintageen. Ranskalaisten ullakoiden aarteita löytyy kauniisti kuratoituna Helsingin Korkavuorenkadun KooPernusta, jossa oli tällä hetkellä pienesineiden ja astioiden lisäksi paljon erilaisia marmoripöytiä; vanha bistropöytä valurautajaloin, eleganteja sohvapöytiä vihreillä marmorikansilla, pieniä yöpöytiä… Me ostimme alkajaisiksi marmorisen juustoleikkurin!

Ihminen on herkkä eläin

Ihminen on herkkä eläin

Olen aikaisemmin nimennyt Merete Mazzarellan Suomen Joan Didioniksi ja nyt väitän, että Rafael Donner on meidän oma Timothée Chalamet.

Kelatkaa nyt. Molemmat ovat 90-luvun lapsia, Rafael vain viitisen vuotta Timothéeta vanhempi. Taustoissakin on samaa: Rafael ponnistaa tunnetusta suomenruotsalainen kulttuurikodista ja Timothéen amerikkalaisranskalainen manhattanilaisperhe on sekin ollut värikäs kasvuympäristö. Helsingin ja New Yorkin vastapainoina nuorukaisilla toimivat toisella Tammisaari ja toisella pieni ranskalainen kylä Saint Agrève. Rafael haluaa (ehkä) elokuvaohjaajaksi, Timothée näyttelee, kuten hyvin tiedämme. Molemmat ovat hyvin etuoikeutettuja, hyvin lahjakkaita, ja hieman ahdistuneita (ainakin Rafael).

Rafael Donnerin esikoisteos, esseekokoelma Ihminen on herkkä eläin (Teos) on ihmeellisen rauhallinen ja tasapainoinen avaus, vaikka se kertookin hukassa olevasta nuoresta miehestä, joka ei voi olla varma mistään. Ei edes nimestään, paisti sitten kun lopulta on.

Sekä Rafael että Timothée edustavat jotain sellaista uutta miehuutta, johon on superkiinnostavaa tutustua. Mietin milloin olen jaksanut paneutua jonkun nuoren miehen ajatusmaailmaan, Rafael Donnerin kirjan kanssa tein sen tosi mielelläni. Hän ei kätke mitään, hän asettaa itsensä niin liikuttavan alttiiksi. Timothée Chalamet’n näyttelijäntyössä ja esiintymisessä rooliensa ulkopuolella on samanlaista lasinkirkasta imua. Chalamet’n lahjakkuus on niin valovoimaista, että sellaista harvoin näkee. Molemmissa on hiljaista voimaa, viisautta ja jotakin… syvää oikeudenmukaisuutta, sekä herkkyyttä, jota kummallakaan ei ole tarvetta peittää tai piilotella. Heissä on pyrkimystä hyvään.

Tunteensa padonneiden, raivossa rypevien äijänänkyröiden aika alkaa olla ohi. On Rafaelin aika ja on Timothéen aika.

Onneksi poikani saa kasvaa mieheksi nyt.

Lue lisää: Rafael Donnerin ja isä-Donnerin yhteishaastattelu Me Naiset-lehdessä vuodelta 2015.

Call me Lady Bird

Call me Lady Bird

Leffatreffien elokuvat olivat: 

Lady Bird
AIVAN SAIRAAN HYVÄ. Siis todella kova. Elokuvan aiheuttamaan tunnemyrskyyn vaikutti takuulla mm. se, että olen parikymppisten tyttöjen äiti, ja olen itse joskus muinoin ollut parikymppinen tyttö. Parkkonen tykkäsi tosin myös kovasti, vaikkei ole ollut kumpaakaan.

Greta Gerwigin ohjaama elokuva etenee ihailtavan napakasti. Saoirse Ronan pääosassa on loistava. Toteutus on raikas, vaikka teemat ovat ikiaikaisia ja kaikista amerikkalaisista nuorisoelokuvista tuttuja. Näin itsevarmaa, mutta samalla herkkää elokuvaa en ole nähnyt pitkään aikaan.

Le Sens de la Fête
(En kertakaikkiaan pysty käyttämään kökköä suomenkielistä nimeä C’est la Vie – Häät ranskalaiseen tapaan.)
Nauroin hulluna. Vähän kävi hermon päälle se ylenpalttinen pauhaaminen ja niskojen nakkelu, mutta toisaalta Ranskassa usein vierailleena en epäile yhtään sen olevan ihan oikein mitoitettua… Rakastan Gilles Lellouchia, tässä hän on sietämätön dorka. Silti hurmaava. Ei mikään historiankirjoihin jäävä leffa, turhaan pitkitetty, mutta viihdyttävä. Semmoisiakin tarvitaan.

Call me by your name
Tätä odotin eniten, etten sanoisi kiihkeästi.

Mä olen ehkä tullut vähän vanhaksi, katson mielummin vaikka sisustusta kuin seksiä. En tunne useinkaan tarvetta kiihottua elokuvateatterissa enkä aina vain jaksa ymmärtää miten seksikohtaukset (siis elokuvissa ylipäätään, ei vain tässä) kuljettavat elokuvaa eteenpäin. En tässäkään tapauksessa, vaikka kaikki on iloista, nautinnollista ja tasa-arvoista, kerrankin. Mutta minähän nyt en tunnetusti muutenkaan halua, että elokuvissa tapahtuu juuri yhtään mitään. Sitä paitsi olen keski-ikäinen väsykkö, enkä esimerkiksi nuori homokundi, jolle tämän kaltainen elokuva on varmasti vihdoin kuin lasillinen raikasta vettä. Ei kaiken ole tarkoituskaan miellyttää juuri minua.

Haluaisin silti työntää toistensa kimpussa häärivät kauniit kehot (ja persikat) sivuun ja nähdä mitä kirjoja ikkunalaudalla on, pyytää kameraa laukkamaan takaisin puutarhaan katettuun aamiaispöytään tai edes valkoiseksi kalkittuun eteishalliin, jossa suurista pariovista näkyy vain vihreää. Ihanan dekadentti 1600-luvun villa esittää yhtä pääroolia, on jotenkin symboleita ja hiljaista väreilyä täynnä. Ja kyllä se onneksi saakin valkokangasaikaa. Luca Guadagnino osaa.

Rakastin linnunlaulun täyttämän ympäröivän luonnon ja italialaisen kaupungin välähdyksiä, pastellista 80-lukua, joka vei ajatukset omaan vaihtarikesään Marseillessa, alati paistavassa auringossa hissukseen paahtuvaa ihoa, kesähiuksia, elokuvan musiikkia… Rakastin jopa liitumaista kasaritekstityyppiä, jolla kohtauksia liitetään yhteen. Haluan oman Mafaldan. Elokuva on ihanan sivistynyt ja hyvin, hyvin kaunis. Se liukuu silti usein vähän teennäisen puolelle ja pitkästyttää paikoin. Oliver on minusta ärsyttävä ja rakkauskin yksipuolista. Haluaisin seuraavaksi lukea André Acimanin kirjan ja luopua kaikista elektronisista laitteista ainakin kesäksi.

Hauska sattuma: toista pääosaa, Eliota jumalaisen taitavasti esittävä Timothée Chalamet näyttelee myös Lady Birdissä. Hän on ilmiömäinen, varsinkin tässä Call me’ssä. Chalamet’n seuraava elokuva on kuulemma Beautiful Boy, ja Call me by your name saa sekin jatkoa.

Leffat, jotka jäivät katsomatta, vaikka tarkoitus oli:

The Post
Tykkään lehtitalodraamoista ja poliittisesta venkoilusta!

Florida Project
Tarinoita kiihtyvällä vauhdilla kahtiajakautuvasta maailmasta Disney Worldin aidan takaa.

Kedi
Istanbulia ja kissoja, what’s not to like.

Leffat, joita odotan, mutta jotka eivät ole vielä ohjelmistossa (ja kenties eivät kaikki tulekaan, Suomeen asti):

La Villa
… juurikin sen Marseillen tähden. Ja näyttelijöiden. Ja suurten teemojen.

Pieniä valkoisia valheita -elokuvan kauan povailtu jatko-osa.

Y tu mama también -elokuvan ohjaaja on kuulemma myös työntouhussa, uusi elokuva Roma sijoittuu 70-luvun Mexico Cityyn. (Hei se oli muuten aika uuuuuh se leffa! Ja ihan paras musa!)

No kun vauhtiin päästiin. Elokuvat, jotka katsoin Meksikon lennoilla, ja jotka ovat edes jotenkuten maininnan arvoisia eli jotka ylipäätänsä muistan katsoneeni:

Madame
Erittäin kummallinen, mutta silti näpeissään pitävä visuaalinen ja ilkeähkö komedia.

The battle of the sexes
Tämä oli mielenkiintoinen, tositapahtumiin kun perustuu. Tennismaailmaa ja naisasiaa. Taas kylläkin myös uuvuttavaa, täysin turhanpäiväistä parittelua. Mä olen ilmeisesti sen kaltainen puritaani, että mulle riittäisi juuri ja juuri sormien limittyminen toisiinsa, huulten sähköinen ensikosketus ja seuraavaksi leikkaus valossa kylpeviin rypistyneisiin lakanoihin. Tiedän kyllä mitä siinä välissä tapahtuu.

Mietin myös milloin #metoon jälkimainingeissa kiinnitetään huomiota siihen kuinka paljon näyttelijän täytyy intimiteettiään antaa taiteen tähden, varsinkin sellaisissa tilanteissa, joissa paljaan pinnan tarpeellisuus on kyseenalaista. Mä näköjään haluaisin antaa jopa valkokankaan mielikuvitusihmisille rakastelurauhan.

Korostan myös, että oikeassa elämässä rakastan alastomia ihmisvartaloita (etenkin yhtä tiettyä), erotiikkaa ja sensuellia meininkiä. Jos joku miettii 🙂 Ja mielummin katson kuitenkin seksiä kuin väkivaltaa! Ja vitsi, olihan esimerkiksi Dangerous Liaisons todella kuumaa kamaa nuorena. Joudun ehkä pyörtämään puheeni.

Elokuva lähimenneisyydestä, jossa nukahdin ja jota pidin vähän muovisena, mutten ole kehdannut kertoa kenellekään, koska siinä oli niin paljon hyvääkin:

Loving Vincent

Asia, jonka huomaan toistuvan ärsyttävän monessa leffassa:

Oksennuskohtaus.
Miksi??? Aina! (Tästä olemme valitettavasti keskustelleet ennenkin.)

Ohjaajan kyvyttömyys tai haluttomuus päättää elokuvansa.
Ihmisiähän hekin ovat, rakastuvat tekeleisiinsä. Silti: nips ja naps.

Elokuvateatteri, johon en VIELÄKÄÄN ole päässyt:

Kallion Riviera 
Mene edes sinä!

Bonusraita: Yle Areenassa on taas katsottavissa rajatun ajan se mainio Le week-end, kannattaa katsoa! Olen kirjoittanut elokuvasta täällä.

Leffatreffeillä Helsingissä

Leffatreffeillä Helsingissä

Meillä ei ollut mitään erityisiä talvilomasuunnitelmia, vastahan toivuimme Meksikosta ja toisaalta haaveilemme jo huhtikuisesta Etelä-Ranskasta. Lapsetkin äänestivät rennon kotona hengailun puolesta.

Emme kuitenkaan panneet pahaksemme kun meille tarjoutui tilaisuus karata alkuviikosta pariksi päiväksi kahdestaan Helsinkiin, yhdistämään työtä ja huvia. Irtiotto nimettiin leffatreffeiksi ja laukut oli nopeasti pakattu.

Olimme ajatelleet katsastaa mahdollisimman monta kiinnostavaa elokuvaa ja mielellään Helsingin uusissa helmissä kuten Rivierassa ja Maximissa. Kino Engelin tunnelmaan ja tarjontaan on myös aina voinut luottaa. Näimme itsemme istumassa yötä päivää leffateattereiden hämärässä, tarinasta toiseen leijuen. Se mitä emme ottaneet huomioon, oli rajallinen vastaanottokykymme, järkevä aikatauluttaminen, hyvin syöminen sekä muut aikaavievät ambitiot kuten marmoripöytien metsästys ja ystävien kanssa hengailu. Ja ne duunit. Loppujen lopuksi saimme saldoksi vain kolme leffaa ja ruksin ainoastaan Maximin kohdalle. Minkä leffoissa missasimme, sen muissa elämyksissä voitimme.

Kirjoitan leffoista erikseen oman juttunsa, olen aika tiloissa niistä, jotka näimme. Hirmuinen leffakuume menossa, en haluaisi tehdä mitään muuta kuin uppoutua elokuviin!

Jotenkin aika liikuttavaa, että pienet hotelli-irtitot ovat aina olleet meidän juttu. Suhteemme alkuaikoina jo varasimme aina silloin tällöin (kotikaupungistamme) Helsingistä huoneen kylpyammeella ja elelimme hetken aikaa herroiksi muuten niukan nuoruutemme keskellä. Jatkoimme harrastusta lapsien pulpahdeltua maailmaan, aina kun isovanhemmat pystyivät antamaan meille yhden vapaaillan ja -yön. Kahdenkeskiset hotelliyöt ovat edelleen osa parisuhderepertuaariamme. Hotellihuoneen oven sulkeutuessa me irtoamme hetkeksi arkisista rooleistamme, olemme ne samat nuoret ja hassut, olemassa maailmassa vain toisilleen.  Money well spent.

Kahden vuorokauden visiitti oli erittäin onnistunut ja sen voimalla levottomat jalkani malttavat taas olla aloillaan ainakin jonkin aikaa. Sanotaan nyt vaikka viikon.

Hotellina tällä kertaa Klaus K ja Skylofts-huone omalla parvekkeella kaupungin kattojen yllä. 

Mekin ollaan siellä

Mekin ollaan siellä

Jännittävää! Jonna Kivilahden ja Krista Keltasen Happy Homes -sisustuskirjasarjan kolmas osa julkaistaan nyt keväällä, joskus maalis-huhtikuussa. Ensimmäisessä (jota kiikutin paljon tuliaiseksikin maailmalle) oli suomalaisia kesäkoteja, toisessa joulua ja kolmannen teemana ovat luovien ihmisten asumukset: HAPPY HOMES – CREATIVE.

Ja siellä me olemme mukana, meidän koti on noiden kauniiden kansien sisällä!

Kuvauspäivästä ja sen kiihkosta kirjoitin jo aikaisemmin, ja ihan vähän aikaa sitten sain nähdä muutamia Kristan silloin kuvaamia otoksia maistiaisiksi. Oli kummallisen koskettavaa avata tiedostoja ja kurkistaa tuttuihin nurkkiin jonkun toisen silmin. Mutta Krista on Krista, viisas ja lahjakas. Olin pakahtua, ja rakastuin kotiini uudelleen.

Toivottavasti tekin rakastutte.