tammi 29, 2018
Viime viikon keskiviikkona heräsimme ihmeelliseen näkyyn. Jopa yläkerran ikkunat olivat lumen ja jään sekaisesta hyhmästä umpeen muurautuneet. Samaa kamaa vihmoi taivaan täydeltä sellaista tahtia, että ulko-oven eteen oli muodostunut korkea lumidyyni ja pihalle pääsi vain puskemalla hartiavoimin itsensä ulos kodin lämpimästä kohdusta. Ne tiet, jotka eivät olleet tukossa, olivat jäässä, autot näkyivät liukuvan kuin hidastetussa elokuvassa sivusuunnassa Hangon Bulevardia kohti merenrantaa. Puuttui vain sinfoniamusiikkia taustalta. Ihmispolon oli kuljettava kaksinkerroin edetäkseen, silti silmät ja suu sohjoa täynnä.
Juuri kyseisen keskiviikon olin tietenkin valinnut junaillakseni itseni muutamaksi yöksi Helsinkiin, mutta pisteet tällä kertaa paljon parjatulle VR:lle. Kiskoin lentolaukkuani jäätiköiden yli ja lumivuorten läpi kuin mikäkin etelänavan valloittaja, vain kymmenen minuuttia myöhässä ensimmäisestä tapaamisesta.
Helsingissä minulla oli enemmän ja vähemmän virallista ohjelmaa, mutta kaikista tärkein tapaaminen sijoittuu nykyään aina Pihlajatielle. Siellä asuu esikoinen. Tällä kertaa meillä oli ohjelmassa muun muassa teatteritreffit!
Helsingin Kaupunginteatterin Rakastunut Shakespeare sai ensi-iltansa Suurella näyttämöllä viime viikon torstaina ja me istuimme polleina parvella kolmessa polvessa, kun mutsikin liittyi seuraan. Olen aika surkea teatterissakävijä, mutta aina kun käyn, vannon käyväni useammin. Niin nytkin. Onhan siinä aivan omanlaistaan taikaa.
Näytelmä oli ihanan klassinen, älykäs, hupsu ja romanttinen. Ensi-illassa on varmaan näyttelijöilläkin erityislaatuinen lataus, mutta meistä pääparin välillä oli niin kipinöivää kemiaa, että poskia kuumotti penkkirivien päähänkin. Heikki Ranta ja Miila Virtanen olivat valloittavia, suloisia mutta sopivasti pippurisia. Lavastus oli superhieno, puvustus ja musiikki saivat meidät heittäytymään ensiminuuteista lähtien 1500-luvulle. Pidimme siis valtavasti!
Näytelmä sikisi minussa myös pukeutumisvimmaksi, oli hommattava pulleat pitsihihat ja leikittävä vähän kuningatar Elisabet ensimmäistä. Myllynkivikaulus vain uupui. Ylen Kulttuuriykkönen käsitteli muuten juuri taannoin Elisabet I:n pukeutumista Pia-Maria Lehtolan johdolla, radio-ohjelmassa vieraina olivat mm. Rakastunut Shakespeare -näytelmän loistavan kipakka kuningatar Helena Haaranen ja näytelmän puvustaja Elina Kolehmainen, kannattaa kuunnella.
Olen menossa lasten kanssa maaliskuussa katsomaan sopivaksi jatkoksi Helsingin Kansallisteatterin Julian ja Romeon. Sitä ennen tahdon kiihkeästi nähdä vielä leffaversion Rakastuneesta Shakespearesta, muistan jumaloineeni sitä silloin joskus hamalla 90-luvulla. (Ja muistatteko Gwyneth Paltrow’n voittopuheen Oscareissa, voi kyynel!!!).
Haluan näyttää kakaroille myös Baz Luhrmannin rajun ysärihitin Romeo + Juliet, pääosissa Leonardo DiCaprio ja Claire Danes.
Jep, selvä putki taas päällä!
P. S. Se peukalosormus LÖYTYI!!
Lue lisää (ja parempaa): Jos minä olenkin vain satunnainen teatterissa pistäytyjä, niin Kujerruksia-blogin hurmaava Linnea sen sijaan on – kaiken muun kulttuurintuntemuksensa lisäksi – katsomoiden kuningatar monenlaisen lavataiteen saralta. Nappaa Linnea seurantaan niin pysyt kärryillä mitä missäkin on meneillään ja miltä se näyttää ja tuntuu!
TallennaTallenna
tammi 29, 2018
Tekisi mieli matkustaa Kööpenhaminaan. Muutenkin, miksei, mutta varsinkin siksi, että jumalaisessa Louisianan taidemuseossa (lisätään listalle “Paikkoja, joihin haluan tulla haudatuksi”) on näytillä toukokuun loppuun saakka Picasson keramiikkaa. Louisiana viettää sitäpaitsi 60-vuotisjuhlavuottaan, syy sekin.
Siihen nähden miten paljon Kööpenhaminasta pidän, on viime käynnistä kulunut jo yllättävän paljon aikaa. Vuonna 2012 en kärsinyt vielä kirjoituspaineista, vaan pistelin pokkana muutaman päivän reissusta 12-osaisen matkakertomuksen eetteriin, eikä käynyt edes pienessä mielessä kiinnostaako ketään. Kunhan kiinnosti itseäni. Oi niitä aikoja.
Jos nyt menisin kevätretkelle Köpikseen, haluaisin kokea ainakin nämä:
- Hotel Skt. Annae on uudehko hotelli, vanhassa talossa, jonka yli 100-vuotiasta historiaa värittävät aikanaan topakan emännän alaisuudessa luvatta harjoitettu majoitustoiminta, salakuljettajavieraat ja muut roistot sekä sisäänkäynti vain tunnussanalla Neptune. Hotellin ravintolaa on kehuttu, ja hotellissa on kattobaari. Toisaalta olisi ihanaa leikkiä prinsessaa Hotel d’Angleterressa.
- Houkuttelevan Torvehallerne-ruokahallin lisäksi kaupungissa on nyt uusi, supertyylikäs Tivoli Food Hall, sinne suuntaisin lounaalle!
- Louisianan lisäksi vierailisin Karen Blixenin kotimuseossa, ja varaisin aikaa myös suuressa puutarhassa haahuiluun.
- (Ja jos taas eksyisinkin Kööpenhaminan sijaan Pariisiin, mitä en panisi pahakseni sitäkään, menisin tietysti Victor Hugo -museoon, jossa esillä on kevään ajan näyttely Karen, Victor, Wilhem et Babette. Joko menitte ihan solmuun?)
Lue lisää: Picasson keramiikan perässä on rampattu ennenkin: on käyty Vallaurisissa ihmettelemässä umpimielistä tunnelmaa, ja Antibesissa lähes heittäydytty museon lattialle kirkumaan savivadin toivossa.
tammi 28, 2018
Uni palasi, mutta sanat eivät.
On tapahtunut kummallisia asioita, kuten vaikkapa se, että muutaman viikon sisällä kaikki sormukset oikeasta kädestäni, kirjoituskädestäni, katosivat. Onko tämä jokin enne, viesti? Ensin otti ja katosi se musta sarviluusta tehty tähtimäinen iso sormus, sitten leveä hopeinen voimasormukseni, joka on ollut peukalossani 10 vuotta jokaikinen päivä, ja josta minut voisi tunnistaa, jos minusta jäljelle ei jäisi mitään muuta kuin oikea käsi. Viimeisenä katosi ohut nivelsormus etusormestani. Se oli muotoutunut ihan minun romuluisuuteni malliseksi ja istui kuin tauti, vaikka paikka etusormen ylänivelessä kieltämättä vähän riskaabeli olikin. Nyt sekin on poissa. Ja minä kun en koskaan kadota mitään.
Sormusten lisäksi kadotin vuodenvaihteen. Yleensä olen tammikuussa tiukasti iskussa, koen kalenterivuoden vaihdoksen konkreettisesti tyhjänä tauluna, puhtaana pöytänä. Olen pullollani intoa. Me emme Meksikossa mitenkään erityisesti viettäneet joulua tai uutta vuotta, molemmat aattoillat olivat yhtä hämmentävän kiihkeitä näytelmiä kuin kaikki muutkin kolmeviikkoisen matkan illat. Siksikö olen vähän tuuliajolla ja seilaan vanhan ja uuden välimaastossa ilman uuden alun energiaa ja puhkua? En ole jättänyt hyvästejä hurjalle 2017 vuodelle enkä tehnyt mitään rituaaleja vastaanottaakseni vuoden 2018. Lillun.
Kirjoittamisen suhteen aiheista tai asiasta ei ole puutetta. Olen vain hölmöyksissäni itse itselleni luonut jotkut säännöt, jonka mukaan minun tulisi artikkeleineni edetä, vaikka samaan aikaan kuulen päässäni teidän äänenne: kirjoita ihan mistä vain, kunhan kirjoitat. Kuten Kreikassakin, puhun teille kyllä päivittäin. Sitten asiani onkin jo sanottu, ohi, ja unohdan, ettei sitä kukaan koskaan kuullutkaan. (Instagram syö minua myös. Tuntuu, että olen kuvittanut jo kaiken, silloin kun kohdalla oltiin, ja mennyt on mennyttä.) Sisälläni on kuitenkin purkamaton sykkyrä, joka pyrkii supistusten saattelemana valahtamaan sormenpäistäni kuin paksu villalanka puikoille. Joku kuvio haluaa tulla esiin.
Huomaan, että minun on vaikea kirjoittaa Meksikosta. Vaikea puhuakin. Kun tutut pysäyttävät kadulla ja kysyvät miten Meksikon matka meni, aloitan pitkän ja hämmentävän monologin, sen sijaan että sanoisin hyvin, joka olisi totta sekin. (Ja kuulijalle varmasti ihan riittävä informaatio. Harvoinpa kukaan oikeasti jaksaa kuulla muiden matkoista. Matkoista, koirista, vauvoista.)
Sen sijaan siis, että heittäisin huolettomasti ilmoille sanan hyvin, joka olisi totta sekin, alan harhailla kohti vastausta sanomalla, että itse asiassa koen, etten voi sanoa Meksikosta juuri yhtään mitään. Olen nähnyt vain murto-osan tuosta valtavasta ja monitahoisesta maasta, joka jakautuu neljään aikavyöhykkeeseen, hyvin erilaisiin ilmastovyöhykkeisiin aavikoista tropiikkiin ja moneen kymmeneen, ellei sataan kansaan ja kieleen. Ihan kuin kysyisi, mitä pidän Euroopasta. Niin, sehän riippuu puhutaanko vaikkapa Rovaniemestä tai Marseillesta. Sen sijaan voin sanoa kalpean ja erittäin yleisluontoisen mielipiteeni Meksikon pääkaupungista Ciudad de Méxicosta ja jonkunlaisen oman hataran arvioni Oaxacan osavaltion pääkapungista Oaxaca de Juarezista. Voin kuvailla miltä näyttää kun ylittää kaktusten täplittämät vuoret tuhatta ja sataa kiitävällä minibussilla, ja miltä kuulostaa kun kuskimme Leo laulaa cowboy-hatussaan meksikolaishittejä. Aika hyvin voin sentään sanoa tuntevani San Agustin Etlan kylän, koska siellä oli oikeastaan vain yksi katu ja kadun varrella kaikki, joka oli aika vähän.
Oliko mahtava reissu?, kysyvät, ja siihenkään en osaa vastata. Mahtava? Sitäkin. Minulla ei ole sanaa kuvaamaan matkaa. Sanonkin joka kerta jotain erilaista. Elämys, mielenkiintoinen, erikoinen, once in a lifetime -juttu. Huomaan kuitenkin aina sanovani ja rankka. Miksi ihmeessä, kun kaikki meni kuitenkin niin hirveän hyvin? Olin aivan loppu kun pääsimme kotiin, eikä se johtunut vain matkan fyysisestä rasituksesta.
Meksiko, se vähä mitä siitä näimme, tuntui valtavalta mysteeriltä, jonka avaamiseen aika ei lähimainkaan riittänyt. Olin koko ajan kuin salaisuuden portilla rynkyttämässä, mutten päässyt sisään. Ihan kuin vaivainen kapasiteettini ei riittäisi tajuamaan Meksikoa.
Minulla oli matkalla jatkuvasti olo, että ihmisillä oli paksut, pitkät juuret syvälle maan alle, ja me olimme kuin hologrammeja heidän rinnallaan, ohuita ja ääriviivattomia, lyhyen historiamme vain vaivoin värittämiä heinänkorsia. Joka ikinen kerjäläinen Oaxacan varjoisilla kaduilla oli enemmän kuningatar kuin minä, me, koskaan. Pikkuriikkiset, tummakulmaiset intiaanit olivat jättiläisiä, joita katsoin ehkä varreltani alaspäin, mutta henkisesti ylöspäin, niskat kenossa, ja tätä ristiriitaista lausetta en osaa selittää.
(Meidän elintasomme myös erosi niin paljon monen kohtaamamme meksikolaisen elintasosta, että olisi teennäistä väittää, että olisimme voineet senkään takia kohdata ihan samalta viivalta, vaikka kuinka yritimme. Varsinkin Meksikon alkuperäiskansojen jälkeläisten olosuhteet ovat usein lähinnä kehitysmaatasoa, heidän ihmisoikeutensa hävyttömän huonot, ja heiltä on viety suurinpiirtein kaikki mihin heillä olisi oikeus, kuten maat ja mannut. Upeat kulttuurit on typistetty matkamuistokojujen äärettömiin tavararöykkiöihin, jotka ovat enää kalpeita kopioita alkuperäisistä taidonnäytteistä. Näitä asioita on vaikea ohittaa, jos yhtään pitää silmiään ja korviaan auki.)
Tapitin vastikään yötä myöten Areenasta dokumentin kaksituhatta vuotta sitten kukoistaneesta Teotihuacanin kaupungista, sen synnystä ja sen tuhosta. Se auttoi ehkä ymmärtämään omaa hämmennystäni paremmin. Sellainen historia, ei se voi olla vaikuttamatta kaikkeen vielä tänäkin päivänä. Pääkaupunki Méxicon keskustassa on yhtäkkiä valtava Zocalon aukio avoinna kuin leikkaushaava ja esiin paljastuu asteekkitemppelin rauniot. Iho sävähtää kylmille väreille, pyörryttää. Asteekit uskoivat paikan olevan universumin keskipiste, minulla ei ole mitään syytä epäillä asiaa.
Saapuessamme lievästi sanottuna pökerryksissä Meksikoon, oli vastassa lentokentällä Edgar, jonka kanssa juttelimme ensimmäisellä taksimatkalla niitä näitä. Itsestäänselvyyksien jälkeen hänen perheestään, erosta, etääntyvistä suhteesta lapsiin. Edgar lähetti eilen lauantaina viestin, perhosen kuvan, ja toivotti siunausta ja kaikkea hyvää koko perheelle. Kyseli kuulumisia. Olin ihmeissäni ja iloisesti yllättynyt, vastasin sujauttamalla 10 000 kilomterin päähän kuvan jäätyneistä laiturinportaista, hileisestä merestä ja lumen peittämistä kallioista ja sanoin, että meillä on kaikki hyvin. Ajattelin itsekseni, että matka olikin siis kuitenkin totta, koska siellä jossain on ihmisiä, jotka yhä ajattelevat meitä.
Vaikka kaikesta muusta olen epävarma ja vähän pihalla, tämän tiedän: parasta aina ja kaikkialla ovat kohtaamiset. Ne välähdykset, kun ollaan hetki yhtä, saman auringon alla…
(Noin. Tästä tuli näköjään tämmöinen sekava ja pateettinen purskahdus, mutta olkoot. Kutsutaan tätä vaikka sen sykkyrän purkamiseksi. Jospa pääsisimme jo eteenpäin? Melkein emme päässeet, sillä juuri kun olin julkaisemassa tätä juttua, wordpress heitti minut pihalle. En päässyt takaisin millään, en tiennyt mitä oli jäänyt jäljelle, jos mitään. Kaikkea sitä… miksi joku kumma voima yrittää estää minua kirjoittamasta?)
Olen ajatellut lukion espanjanopettajaani paljon. Hänen nimensä oli Irmeli Varmavuori ja hänellä oli muistaakseni vihreäksi lakatut varpaankynnet eikä hän vaihtanut sandaaleitaan talvikenkiin ennen kuin oli aivan, aivan pakko. En tiedä miten saisin häneen yhteyden, jotta voisin kertoa, että Meksikossa avasin suuni ja sieltä alkoi tulla sanoja, joita en edes tiennyt osaavani. Sellainen on hyvä opettaja, hän istuttaa sinuun kokonaisen kielen lähteen, joka pulputtaa vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Jos joku tuntee Irmeli Varmavuoren, hän välittäköön kiitokseni. Ilman kieltä emme olisi saaneet irti sitäkään vähää suuresta arvoituksesta nimeltä Meksiko.
Lue lisää: Mikä tuhosi asteekit? (HS)
tammi 16, 2018
Kevään ihania kirjauutisia ja uutuskirjoja tipahtelee julki, on sellainen lapsonen karkkikaupassa- fiilis. Yksi hykerryttävimmistä uutukaisista on hassua kyllä tuhatvuotinen, mutta vasta suomennettu Tyynynaluskirja. Tätä on odotettu!
“Tyynynaluskirja on noin tuhat vuotta sitten eläneen japanilaisen hovinaisen Sei Shōnagonin kiehtova teos. Yhtäältä se on runsas kokoelma erilaisia muistiinmerkintöjä, jotka Shōnagon on kirjoittanut omaksi ja muiden keisarinnan salongissa palvelleiden hovinaisten huviksi. Se koostuu muun muassa erilaisista sanoilla leikittelevistä luetteloista, yksityisistä pohdinnoista ja runoista.
Toisaalta se on kirjoituksen taidetta, kaunokirjallisuutta mitä suurimmassa määrin. Se näyttää, miten sanat vievät ihmistä eikä toisinpäin. Se huokuu aivan omaa kauneuttaan, pursuaa naurua, eroottista jännitettä, sukkeluuksia ja sattumuksia hovin arjesta ja juhlasta. Lukijalla avautuu näkymä etäiseen, suljettuun maailmaan ja sen hienostuneisiin nautintoihin.
Tyynynaluskirja on yksi Japanin kirjallisuuden merkittävimmistä ja tunnetuimmista teoksista. Suomentaja Miika Pölkki on laatinut teokseen myös laajan taustoitus- ja selitysosion.”
– Teos
Ja tähän kirjaanhan me rakastuimme jo ennen kuin olimme sitä koskaan selailleetkaan, koska niin kauniisti Seistä meille kirjoitti lahjakas Mia Kankimäki, kirjassaan Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.
tammi 16, 2018
Tilanne on nyt sellainen, että mun pitää ehkä muuttaa Meksikoon. Ei pelkästään siksi, että tuntuu että ihan hirveästi jäi näkemättä tuosta kiehtovasta maasta, vaan lähinnä siksi, että ilmeisesti on mahdollista, että ihmiselle jää kerta kaikkiaan jet lag päälle. Ei tietenkään kenelläkään normaalilla ihmisellä, mutta minulla. En vain pääse Suomen aikaan, en sitten millään. Valvon (väkisin) päivät ja tikkana yöt, olen käytännössä katsoen lopettanut nukkumisen kokonaan. Aina mun pitää olla tämmöinen erikoisuudentavoittelija!
Yöllä valvoskellessa kaikenlaista tulee mieleen. Olen ollut esimerkiksi TODELLA kiitollinen siitä, etten ole presidenttiehdokkaana tällä kierroksella. Käy sääliksi koko remmiä. Ymmärrän toki, että presidenttinä olisin – jos sallitte pienen kissanhännännoston – suurisydäminen, humaani ja sivistynyt joukkojen johtaja, mutta en kyllä tykkäisi yhtään istua vaalitenteissä, joissa ei saa eteensä pöytää (käsi- ja jalkaneuroosit) enkä haluaisi kohdata alamaisia missään tuulisten torien kylmillä vaaliteltoilla. (Haluaisin vaalipalatsin omalla turkkilaisella saunalla, mutta ymmärrän kyllä, että se saatettaisiin väärinymmärtää jonkunlaisena pröystäilynä köyhän kansan selkänahasta. En ole mitenkään yksinkertainen näissä asioissa.)
Mutta Politiikkaradioon menisin vaikka joka päivä, häikäisemään ulko- JA sisäkenkäpoliittisella osaamisellani lempi-ihmiseni Sakarin ja Tapion!
Politiikkaradion pressanvaalitentit Yle Puheessa 15.-25.1., maanantaista torstaihin, kello 12:15-13. Kuunneltavissa myös Yle Areenassa, ihan mihin aikaan vain, vaikka keskellä yötä (eli meidän meksikolaisten päivää).
Joko seuraat yökuviani Instagramissa? Ja Facebookin puolella jatkuvat “Terveisiä mutsilta”-nostot, joiden suosion perusteella se on kyllä hän enkä minä, jonka kannattaisi presidentiksi pyrkiä!
