Month: tammikuu 2018

Rakastunut Anna Ensimmäinen

Published by Anna

Viime viikon keskiviikkona heräsimme ihmeelliseen näkyyn. Jopa yläkerran ikkunat olivat lumen ja jään sekaisesta hyhmästä umpeen muurautuneet. Samaa kamaa vihmoi taivaan täydeltä sellaista tahtia, että ulko-oven eteen oli muodostunut korkea lumidyyni ja pihalle pääsi vain puskemalla hartiavoimin itsensä ulos kodin lämpimästä kohdusta. Ne tiet, jotka eivät olleet tukossa, olivat jäässä, autot näkyivät liukuvan kuin hidastetussa elokuvassa sivusuunnassa Hangon Bulevardia kohti merenrantaa. Puuttui vain sinfoniamusiikkia taustalta. Ihmispolon oli kuljettava kaksinkerroin edetäkseen, silti silmät ja suu sohjoa täynnä. Juuri kyseisen keskiviikon olin tietenkin valinnut junaillakseni itseni muutamaksi yöksi Helsinkiin, mutta pisteet tällä kertaa paljon parjatulle VR:lle. Kiskoin lentolaukkuani jäätiköiden yli ja lumivuorten läpi kuin mikäkin etelänavan valloittaja, vain kymmenen minuuttia myöhässä ensimmäisestä tapaamisesta. Helsingissä minulla oli enemmän ja vähemmän virallista ohjelmaa, mutta kaikista tärkein tapaaminen sijoittuu nykyään aina Pihlajatielle. Siellä asuu esikoinen. Tällä kertaa meillä oli ohjelmassa muun muassa teatteritreffit! Helsingin Kaupunginteatterin Rakastunut Shakespeare sai ensi-iltansa Suurella näyttämöllä viime viikon torstaina ja me istuimme polleina parvella kolmessa polvessa, kun mutsikin liittyi seuraan. Olen aika surkea teatterissakävijä, mutta aina kun käyn, vannon käyväni useammin. Niin nytkin. Onhan siinä …

Kevätretkelle Köpikseen?

Published by Anna

Tekisi mieli matkustaa Kööpenhaminaan. Muutenkin, miksei, mutta varsinkin siksi, että jumalaisessa Louisianan taidemuseossa (lisätään listalle “Paikkoja, joihin haluan tulla haudatuksi”) on näytillä toukokuun loppuun saakka Picasson keramiikkaa. Louisiana viettää sitäpaitsi 60-vuotisjuhlavuottaan, syy sekin. Siihen nähden miten paljon Kööpenhaminasta pidän, on viime käynnistä kulunut jo yllättävän paljon aikaa. Vuonna 2012 en kärsinyt vielä kirjoituspaineista, vaan pistelin pokkana muutaman päivän reissusta 12-osaisen matkakertomuksen eetteriin, eikä käynyt edes pienessä mielessä kiinnostaako ketään. Kunhan kiinnosti itseäni. Oi niitä aikoja. Jos nyt menisin kevätretkelle Köpikseen, haluaisin kokea ainakin nämä: Hotel Skt. Annae on uudehko hotelli, vanhassa talossa, jonka yli 100-vuotiasta historiaa värittävät aikanaan topakan emännän alaisuudessa luvatta harjoitettu majoitustoiminta, salakuljettajavieraat ja muut roistot sekä sisäänkäynti vain tunnussanalla Neptune. Hotellin ravintolaa on kehuttu, ja hotellissa on kattobaari. Toisaalta olisi ihanaa leikkiä prinsessaa Hotel d’Angleterressa. Houkuttelevan Torvehallerne-ruokahallin lisäksi kaupungissa on nyt uusi, supertyylikäs Tivoli Food Hall, sinne suuntaisin lounaalle! Louisianan lisäksi vierailisin Karen Blixenin kotimuseossa, ja varaisin aikaa myös suuressa puutarhassa haahuiluun. (Ja jos taas eksyisinkin Kööpenhaminan sijaan Pariisiin, mitä en panisi pahakseni sitäkään, menisin tietysti Victor Hugo -museoon, jossa esillä on kevään ajan näyttely …

Kun sanat eivät riitä

Published by Anna

Uni palasi, mutta sanat eivät. On tapahtunut kummallisia asioita, kuten vaikkapa se, että muutaman viikon sisällä kaikki sormukset oikeasta kädestäni, kirjoituskädestäni, katosivat. Onko tämä jokin enne, viesti? Ensin otti ja katosi se musta sarviluusta tehty tähtimäinen iso sormus, sitten leveä hopeinen voimasormukseni, joka on ollut peukalossani 10 vuotta jokaikinen päivä, ja josta minut voisi tunnistaa, jos minusta jäljelle ei jäisi mitään muuta kuin oikea käsi. Viimeisenä katosi ohut nivelsormus etusormestani. Se oli muotoutunut ihan minun romuluisuuteni malliseksi ja istui kuin tauti, vaikka paikka etusormen ylänivelessä kieltämättä vähän riskaabeli olikin. Nyt sekin on poissa. Ja minä kun en koskaan kadota mitään. Sormusten lisäksi kadotin vuodenvaihteen. Yleensä olen tammikuussa tiukasti iskussa, koen kalenterivuoden vaihdoksen konkreettisesti tyhjänä tauluna, puhtaana pöytänä. Olen pullollani intoa. Me emme Meksikossa mitenkään erityisesti viettäneet joulua tai uutta vuotta, molemmat aattoillat olivat yhtä hämmentävän kiihkeitä näytelmiä kuin kaikki muutkin kolmeviikkoisen matkan illat. Siksikö olen vähän tuuliajolla ja seilaan vanhan ja uuden välimaastossa ilman uuden alun energiaa ja puhkua? En ole jättänyt hyvästejä hurjalle 2017 vuodelle enkä tehnyt mitään rituaaleja vastaanottaakseni vuoden 2018. Lillun. Kirjoittamisen suhteen aiheista …

Lähelle sydäntä

Published by Anna

Kevään ihania kirjauutisia ja uutuskirjoja tipahtelee julki, on sellainen lapsonen karkkikaupassa- fiilis. Yksi hykerryttävimmistä uutukaisista on hassua kyllä tuhatvuotinen, mutta vasta suomennettu Tyynynaluskirja. Tätä on odotettu! “Tyynynaluskirja on noin tuhat vuotta sitten eläneen japanilaisen hovinaisen Sei Shōnagonin kiehtova teos. Yhtäältä se on runsas kokoelma erilaisia muistiinmerkintöjä, jotka Shōnagon on kirjoittanut omaksi ja muiden keisarinnan salongissa palvelleiden hovinaisten huviksi. Se koostuu muun muassa erilaisista sanoilla leikittelevistä luetteloista, yksityisistä pohdinnoista ja runoista. Toisaalta se on kirjoituksen taidetta, kaunokirjallisuutta mitä suurimmassa määrin. Se näyttää, miten sanat vievät ihmistä eikä toisinpäin. Se huokuu aivan omaa kauneuttaan, pursuaa naurua, eroottista jännitettä, sukkeluuksia ja sattumuksia hovin arjesta ja juhlasta. Lukijalla avautuu näkymä etäiseen, suljettuun maailmaan ja sen hienostuneisiin nautintoihin. Tyynynaluskirja on yksi Japanin kirjallisuuden merkittävimmistä ja tunnetuimmista teoksista. Suomentaja Miika Pölkki on laatinut teokseen myös laajan taustoitus- ja selitysosion.” – Teos Ja tähän kirjaanhan me rakastuimme jo ennen kuin olimme sitä koskaan selailleetkaan, koska niin kauniisti Seistä meille kirjoitti lahjakas Mia Kankimäki, kirjassaan Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Melkein presidentti

Published by Anna

Tilanne on nyt sellainen, että mun pitää ehkä muuttaa Meksikoon. Ei pelkästään siksi, että tuntuu että ihan hirveästi jäi näkemättä tuosta kiehtovasta maasta, vaan lähinnä siksi, että ilmeisesti on mahdollista, että ihmiselle jää kerta kaikkiaan jet lag päälle. Ei tietenkään kenelläkään normaalilla ihmisellä, mutta minulla. En vain pääse Suomen aikaan, en sitten millään. Valvon (väkisin) päivät ja tikkana yöt, olen käytännössä katsoen lopettanut nukkumisen kokonaan. Aina mun pitää olla tämmöinen erikoisuudentavoittelija! Yöllä valvoskellessa kaikenlaista tulee mieleen. Olen ollut esimerkiksi TODELLA kiitollinen siitä, etten ole presidenttiehdokkaana tällä kierroksella. Käy sääliksi koko remmiä. Ymmärrän toki, että presidenttinä olisin – jos sallitte pienen kissanhännännoston – suurisydäminen, humaani ja sivistynyt joukkojen johtaja, mutta en kyllä tykkäisi yhtään istua vaalitenteissä, joissa ei saa eteensä pöytää (käsi- ja jalkaneuroosit) enkä haluaisi kohdata alamaisia missään tuulisten torien kylmillä vaaliteltoilla. (Haluaisin vaalipalatsin omalla turkkilaisella saunalla, mutta ymmärrän kyllä, että se saatettaisiin väärinymmärtää jonkunlaisena pröystäilynä köyhän kansan selkänahasta. En ole mitenkään yksinkertainen näissä asioissa.) Mutta Politiikkaradioon menisin vaikka joka päivä, häikäisemään ulko- JA sisäkenkäpoliittisella osaamisellani lempi-ihmiseni Sakarin ja Tapion! Politiikkaradion pressanvaalitentit Yle Puheessa 15.-25.1., …

Airbnb-asunto Méxicon Condesassa

Published by Anna

Meidän ensimmäinen Méxicon asuntomme löytyi siis Airbnb:stä ja oli kerrassaan valloittava. Tilava, kuvauksellinen ja täynnä katsottavaa. Kyseessä oli kokonainen, kaksikerroksinen pieni talo, omalla pihalla. Tuo rappukäytävä sijaitsi siis talon sisällä ja johdatti kolmeen makuuhuoneeseen. Olisin ottanut sisustuksesta vaikka mitä omaan kotiini, jos nyt ylipäätänsä olisi kohteliasta tai edes fyysisesti mahdollista salaa viedä vuokraemännän valtavaa marmorikantista peilipöytää tai jännittäviä meksikolaisia koriste-esineitä. Myös taide- ja taidekirjakokoelma oli vaikuttava, siitäkin pisteet. Ja meidän makuuhuoneessamme oli riippumatto! Asunnon omisti ymmärtääkseni vuokraajan äiti, mutta äiti tai vuokraaja eivät kumpikaan olleet maisemissa meidän aikanamme. Meistä piti huolta ihana kodinhengetär Rebeca, joka kävi joka päivä siivoamassa ja petaamassa sängyt, sekä pesemässä meidän pyykit. Mitä hän niille pyykeille teki, katolla sijaitsevalla antiikinaikaisella pesukoneella, se ei selvinnyt minulle koskaan. Mutta ikinä eivät mitättömät riepuni ole olleet niin ylellisen oloisia ja kauniisti laskostettuja! Rebeca oli aarre ja ystävä, ja me itkimme molemmat kun erosimme. Oli jälkeenpäin ajateltuna erinomaista, että aloitimme matkamme juuri täältä. Condesan kaupunginosa oli kylämäinen ja rauhallinen, asunto suorastaan ylellinen (kaikesta huolimatta) muutamiin seuraaviin majapaikkoihin nähden. Me saimme pehmeän laskun miljoonakaupunkiin ja tuohon …

Silmä seuraa

Published by Anna

Tämä päälle jäänyt aikaerohöyryissä valvominenko minut on saanut kiintymään tuijottaviin silmiin? Ei, kyllä villitys ulottuu kauemmaksi historiaan, ja vahvistui viimeistään, kun graafikko Sonja tarjosi blogin logoksi sekä silmää että suuta. Logo on tuntunut omalta, minusta on muun muassa aina ihanaa ojentaa käyntikorttini! Silmällä on lukuisia symbolisiakin merkityksiä, uskonnoista ja maailmankolkista riippuen. Minä en niihin ole juurikaan perehtynyt, mutta en pane pahakseni, jos silmä tuo minulle vaurautta, terveyttä ja onnea, kuten esimerkiksi muinaisessa Egyptissä uskottiin. Antaa palaa vaan! Ystävät tarttuivat hanakasti silmäjumitukseeni, sain jo syksyllä pinssin ja eilen puolestaan vinkin Kenzon uudesta hajuvedestä. (Kenzolla on paljon silmää tämän hetken mallistossaan, kai se sitten on – tylsää kyllä – muotia.) Silmä-espadrilloksistakin haaveilin. (Ne olisivat nyt alessa, mutta voi, ei juurikaan enää kokoja jäljellä!) Silmä selvästi seuraa minua, näen silmiä joka puolella. Silmänmallista peiliä olin etsinyt jo tovin, kehittänyt siitä suorastaan pakkomielteen,mutta ei niitä niin vain löytynyt. Tai jos löytyi, niin viimeistään kuljetuskulut hillitsivät ostohaluja. Kuten jo kerroinkin, huomasin vasta Parkkosen ensimmäisistä Meksikon kuvista, että olin istunut juuri oikeanlaisen silmäpeilin alla tyynen rauhallisesti kaupantekomahdollisuutta huomaamatta. Lopulta bongasin H&M:n …

Ei pelkkää auvoa

Published by Anna

Tämä ensimmäinen aamu ja aamiainen oli varmastikin yksi matkan onnellisimpia hetkiä. Laskeuduimme 15.12. kello viiden aikaan pääkaupunkiin Méxicoon ja suhasimme taksilla viehättävään Condesan kaupunginosaan. Heitimme tavarat kämpille ja astuimme suoraan ulos ja ujoon aurinkoon, täynnä ihmeellistä riemua ja seikkailuntuntua. Pieni kahvila oli ihan meidän ensimmäistä majapaikkaamme, ihanaa airbnb-taloa vastapäätä. Pää oli kaikesta adrenaliinista kirkas, menomatkan uuvuttava pituus ei vielä painanut. MIKÄÄN ei vielä painanut. Mutta tuota hetkeä lukuuonottamatta minusta tuntuu, etten koko matkan aikana ollut ihan oma itseni kai kertaakaan. Ensin iski aikaerorasitus. Valvoin 3-4 yötä, mutten saanut nukuttua päivisinkään. Kuinka olisinkaan voinut, koko miljoonakaupunki rautalangalla lukittujen ikkunoiden alla sykkien ja reissuveri suonissa tirskuten? Olin väsymyksestä jo ihan itkuinen, ja kun aikaerot viimein tasaantuivat, iski haperoon kehooni flunssa. Raahauduin kurkkukivusta sinisenä viikon verran ohjelmasta toiseen, ja yöunilla oli taas uusi syy keskeytyä vähän väliä. Vaivoista valittaminen on uuvuttuavinta kuultavaa mitä tiedän, joten kuittaan vain että loppumatkaa sitten värittivätkin tukalat pms-olot ja tahtia hidastavat vatsavaivat. Myös Parkkonen sai flunssan, ja tyttäret vatsataudin. Yhden iltapäivän vietimme huvipuiston ensiapuhuoneessa. Ainoa joka selvisi koko reissusta koskemattomana, oli hän, joka …

Gracielan elämää

Published by Anna

Uusi taiteellisen palvontani kohde Graciela Iturbide on paitsi loistava valokuvaaja, myös kiinnostavan elämän elänyt nainen. Hänestä ilmestyy sarjakuvallinen elämäkerta nyt maaliskuussa, ja senhän me ostamme heti lennossa. “Photographic is a symbolic, poetic, and deeply personal graphic biography of this iconic photographer. Graciela’s journey will excite young readers and budding photographers who will be inspired by her resolve, talent, and curiosity.” Isabel Quintero, Zeke Peña: Photographic – The Life of Graciela Iturbide, The Getty Store. 

Kotiinpaluun ihanuus ja hurjuus

Published by Anna

Mä olen kilpikonna mitä tulee kotiinpaluihin. Hidas. Aikaero ravistelee koko kroppaa, häilyn vuorokausien, maanosien, jopa kielien rajamailla. Jalat koskettavat hädintuskin maata, vaikka pää on raskas kuin muulilla kuorma. Väsyttää, mutta olen lakannut nukkumasta. Meksiko alkaa uida minuun vasta nyt. Matkalla kaikki on niin uutta, vierasta ja isoina, omituisina paloina ahmittavaa, että pureskelu, nielaisu ja sulattelu tapahtuu vasta kotona. Ja koska olen väsymyksestä sekaisin, kaikki koettu saa vähän mystisen hunnun harteilleen. (Oikeasti en muuten ole kilpikonna, olen kotka sekä pöllö. Meksikossa ja varsinkin Oaxacassa uskotaan ihmisillä olevan omia henkieläimiä, alebrije. Kotka on synnynnäinen matkanjohtaja ja pöllö kuvastaa tietysti viisautta, minun oli helppo hyväksyä omani kun ne minulle kerrottiin.) Unohtakaa kaikki mitä kirjoitin pitkien lentomatkonen kauneusrituaaleista. Mennessä olin ja elin kuin herranenkeli, läpikotaisin kosteutettu, salaatilla ja sitruunavedellä ravittu, mutta ulkonäköni romahti jo Helsinki-Vantaan lentokentällä. Jopa lentohousuni (kyllä, ne olivat sivuraidoitetut ja sporttiset) lurpahtivat polvipusseille heti turvatarkastuksesta selvittyäni. Olin niin turvoksissa, että jalkatilaan sullomastani satojen eurojen arvoisesta kauneuspakaasista yletyin poimimaan vain huulirasvan. Siitä sisuuntuneena takaisin tullessa notkuin kentillä ja koneissa mustissa, tiukoissa farkuissani ja kiskoin vuorotellen punaviiniä kitusiini …