Year: 2018

Ole hyvä ja katso: Le Concours

Näitkö jo Le Concoursin? AIVAN LOISTAVA! Tämmöisiä elokuvia mä rakastan. Elokuvia, joissa ei tapahdu mitään ja joissa vain lähinnä puhutaan, mielellään ranskaksi. Dokumenttielokuva on katsottavissa Yle Areenassa vielä reilun parin viikon ajan. Mitä omistautumista, miten intellektuellia käsien vääntelyä, haluan töihin La Fémis-elokuvakouluun heti paikalla, suoraan raatiin! Seuraavan Pariisin reissun ohjelmaan sisällytänkin käynnin jossain Femisin kulmakuppilassa. Ehkä väittelijänlahjakkuuteni loistaa päällepäin merkillepantavasti. Ja kun tässä nyt kerran koolla ollaan, niin kerron teille samalla taas ylivertaisia mielipiteitäni muista viimeksi kokemistani kulttuurihässäköistä: Oppivuodet pariisilaisittain. Le Concours-dokkarin “pari” Teeman Elokuvajuhlilla. Pari siksi, koska tässäkin kerrotaan nuoresta elokuvaopiskelijasta. Tekotaiteellinen ja pitkäveteinen elokuva minusta. Ja pitkä. Ja veteinen. Colette. Pateettinen ja hieman hengetön elokuva ranskalaiskirjailija Colettesta jättää kylmäksi, Keira Knightley ei ihan onnistu olemaan se hurmaava röyhkimys, joka Colette oikeasti oli (sanoo Anna “tunnettu Colette-asiantuntija ja Coletten henkilökohtainen ystävä” Piiroinen.) Ja olen NIIN NIIN NIIN kyllästynyt naisen suun vaginalisoimiseen, katsokaa sitä huulten roikottamisen, räpläämisen ja omenanpureskelun määrää tässäkin elokuvassa! Puvustus kuitenkin niin ihana, että toisaalta ehkä se riittää syyksi tutustua tähän sinänsä kiehtovaan tarinaan. Muistatteko, olen haikaillut Coletten kulmille myös St Tropez’ssa? …

Ruokakurssilla Meksikossa

Jatkamme vuodentakaisen Meksikon-matkan parissa. Yksi matkan kohokohtia oli puolen päivän ruokakurssi, johon sisältyi ensin käynti kauppahallissa ja torilla kokkimme kanssa ja sen jälkeen kiihkeää ruoanlaittoa vastaostetuista, tuoreista raaka-aineista. Miten mainio tapa tutustua uuteen maahan, sen kieleen, kulttuuriin ja tapoihin, suosittelen lämpimästi! Olen jo unohtanut suurimman osan valtavasta määrästä ruokalajeja, jotka valmistimme, ja jotka nautimme oluen kera pitkän pöydän ääressä ulkona pihalla kurssin päätteeksi. Eniten teimme erilaisia salsoja ja kastikkeita, jotka erosivat toisistaan lähinnä käyttämämme chililajikkeen verran, ja sen mukaan lisättiinkö tehosekoittimeen yksi toukka savustettuna vai au naturel! Teimme myös ainakin kesäkurpitsankukka-tortilloja ja jälkiruoaksi suklaajäätelöä talon omasta suklaasta, joka oli pakattu niin kauniisiin kiekkoihin, että haalimme suklaata myös tuliaisiksi. Opettajamme oli napakkaa sorttia, kurssilla ei rupateltu, kädet työnnettiin heti kyynärpäitä myöten raaka-aineisiin ja ryhdyttiin hommiin. Huomasin, että hän oli ensialkuun epäileväinen nähdessään nuorisolaumamme, mutta lopulta juuri he saivat armollisimman nyökkäyksen ja kauneimmat kehut erittäin vähäsanaiselta ja vaativalta chefiltä. Minäkin olin ihan reipas, mutta myönnän välillä pysähtyneeni katsomaan kaunista keittiötä, upeita saviastiapinoja, seinillä riippuvia taideteoksia ja kokin hipihiljaista mutta supertehokasta henkilökuntaa, joka siivosi keittiötä, toimitti vadeittain esivalmisteltuja vihanneksia …

Joulu Oaxacassa

Tuntuu, että pystyn vihdoin palaamaan näppäimistöni avulla Meksikoon. Eihän siihen mennyt kuin vuosi, sulatteluun. Sille, joka vastikään on seuraamme liittynyt: vietimme viime vuodenvaihteen Meksikossa, yhteensä kolme viikkoa. Matkan varsinainen syy oli Parkkosen valokuvanäyttely pääkaupungissa Mexico Cityssä, sen jälkeen matkasimme Oaxacaan jouluksi  ja pieneen San Agustin Etlan kylään uudeksi vuodeksi. Matkakertomuksen edelliset osat löydät kootusti täältä. Silmäilin itsekin jutut uudestaan läpi ja sain taas kiinni siitä hämmennyksestä ja jonkunlaisesta alakulosta, jonka matka minussa aiheutti. Siksiköhän matkapäiväkirjan loppuunsaattaminenkin on kestänyt? Olkoot, nyt tunnen tarvetta pistää reissun pakettiin, muistoksi itselleni, ja jälkeläisille, ellei muuta. Huomaan, että on enää vaikeaa muista asioiden järjestystä, nimiä ja osoitteita, teknisiä yksityiskohtia. Mutta tunnelmia muistan, tuokiokuvia sieltä täältä. Kuten ajomatkan vuorten yli Oaxacan osavaltion pääkaupunkiin Oaxaca de Juareziin. Olimme valvoneet koko edellisen yön huonovointisten tyttärien kanssa ja minä olin kurkkukivussa. Olimme aika hiljaista porukkaa, sympaattinen kuskimme Leo ei saanut meistä juttu- eikä lounasseuraa kuuden tunnin ajomatkalle. (Olimme vuokranneet auton ja kuskin siirtymiseen, sillä meille oli toitotettu, että itsekseen ei maantielle kannata lähteä. Pysäyttipä auton maantierosvo tai poliisi, huonosti kävisi.) Vuorten ylitys oli kaunista …

Fondation Louis Vuitton – aavelaiva Pariisin laidalla

Ensimmäinen aamu Pariisissa. Hyrrään onnesta, availen ja suljeskelen huoneemme ovea puutarhaan, selailen kirjoja, levittelen karttoja kaikille vapaille pinnoille ja saan kuin saankin Parkkosen lopulta hereille heti kuuden jälkeen. Pariisi! Tuolla ulkona on Pariisi! Etukäteen ostetut lippumme Fondation Louis Vuittoniin oikeuttavat sisäänpääsyyn vasta kello 11. Nautimme hitaasti aamiaista vanhemman ranskalaispariskunnan kanssa yhteisessä pöydässä. Emme malta olla maistamatta tuoreiden croissanttien lisäksi rapeakuorista patonkia, voista kiiltäviä suklaapullia ja mantelimassalla täytettyjä rusinakierteitä, kaikki uuninlämpöisiä. Pöydällä on iso lasipurkillinen aprikoosihilloa. Tajuamme ehtivämme vielä huoletta johonkin toiseenkin museoon ennen Vuittonia ja hotellinisännän suosituksesta kohteeksemme valikoituu Musée Marmottan Monet, jonne on vain parinkymmenen minuutin kävelymatka pitkin keltaisten lehtien pilkuttamia katuja. Musée Marmottan Monet on aikoinaan ollut erään herttuan metsästysmaja, silloin kun Bois de Boulognen kulmat olivat vielä maaseutua, kaukana vasta kehittyvän Pariisin keskustasta. Myöhemmin kivilinna siirtyi Marmottan-nimisen taiteenharrastajasuvun omistukseen ja pitää nykyään sisällään yllättäen mm. maailman suurimman Claude Monet -kokoelman! Monet’n ja muut nimekkäät katsastettuamme hyppäämme Uberiin ja suuntamme varsinaiseen kohteeseen. Juttelen kuskin kanssa, nuori toisen polven maahanmuuttajakundi kyselee mitä aiomme tehdä Pariisissa. Kun vastaan, että aiomme osallistua Paris Photo -tapahtumaan ja …

Irvikissan ystäväkirja

Tajuttuani tässä syksyn mittaan, etten olekaan enää parikymppinen, ryhdyin tarkastelemaan sillä silmällä muun muassa some-virtaani. Miksi sitten seuraan vastakuoriutuneita mimmejä ja vertaan itseäni (joinakin päivinä parkuen) heihin, kun oikeasti haluaisin kuollakseni nähdä, että yli neljäkymppisiäkin ihmisiä on olemassa ja heillä on jopa ihan hauskaa kurttuisine kasvoineen. Aloin aktiivisesti hakea itselleni inspiroivia naisia seurattavaksi. (Melkein kuin Mia Kankimäki kirjassaan Naisia joita ajattelen öisin, joka oli muuten huumaavan kannustava. Lähden tutkimusmatkalle äärimmäisiin olosuhteisiin hetkenä minä hyvänsä!!!) Viittasinkin tähän uuteen harrastukseeni (ei tutkimusmatkat, vaan inspiroivat naiset) Sisäänpäin-postauksessa, ja seurattavistani kyseltiin. Muuten: käyn säännöllisesti lukemassa tuon postauksen kommentit, ne ovat minun huumeeni <3 Olen myös koittanut rohkeammin laittaa omia kuviani instaan. Jos minä haluan nähdä muutakin kuin siloposkisia lapsosia, niin eikö minunkin sillä logiikalla pitäisi luottaa siihen, että oma irvikissan naamani olisi jollekin muulle piristävä poikkeus kuvien virrassa? Koitan muistuttaa itseäni, että aina kun vaadin jotakin muilta, mietin myös olenko itse valmis samaan. Mutta montaa kuvaa minusta ei kerta kaikkiaan ole, koska kärsin syvästä kamerakammosta, kuten olen varmaan joskus kertonutkin. En ymmärrä mikä siinä on: pidän itseäni ihan mukiinmenevänä, …

Kysy Chydeltä!

Yhteistyössä: Chyde.fi Vaikka Pariisissa olinkin taas ihan varma, että vielä jonain päivänä asun Ranskassa, kotiin palattuani olenkin ollut ihan hullun Hanko-huuman vallassa. Valehtelematta, en edelleenkään voi käsittää, että ihminen saa NOIN VAIN asua tämmöisessä paikassa! Minussa elää kaksi puolta, se turuilla ja toreilla kieppuva ihmismagneetti ja toisaalta kotona ja hiljaisilla rannoilla yksin viihtyvä pohdiskelija. Olen ehkä maailman onnekkain tyttö, kun saan toteuttaa molempia minuuksiani. Tarvitsen kumpaakin. Ihan yksin en tietenkään ole Hangossakaan. Toissapäivänä paasasin monta tuntia ystävättäreni kanssa naisen elämästä, ja eilen Ludowican kanssa kuolemasta. Pienessä kaupungissa syntyy helpommin rajoja rikkovia ystävyyksiä, sillä aseman, ammatin, iän, taustan tai lähes minkään jaottelun mukaan ei hirveästi voi alkaa valikoida ihmisiä, mikäli mielii olla seuroissa. Se on hyvin terveellistä. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanon taas: kaikki ihmeellisimmät kohtaamiseni ovat kaikesta reissaamisesta huolimatta tapahtuneet Hangossa. Yksi näistä kohtaamisista on Chyde. Muistan edelleen missä tapasimme ensimmäisen kerran, kaupungintalon galleriassa! Kerroin heti kättelemisen (eipäs, Chydehän pussaa aina poskille!) jälkeen, että olen viettänyt lapsuuteni Chydeniuksentiellä Helsingin Eirassa, mikä minusta oli riittävä todiste uudesta, elinikäisestä ystävyydestä. Chyden oikea nimi on Jan-Erik Chydenius, mutta …

À table!

Ah Pariisi, ja Pariisin ravintolat! Kulinaristien tähdillä koristeluja kehtoja, jokaisen kuviteltavissa olevan maailmankolkan keittiöitä ja trendikkäitä, instagram-kelpoisia annoksia huikeissa miljöissä. Niistä kaikista saatte lukea joistakin muista blogeista. Me rakastumme ravintoloihin, joissa on klassinen ruokalista (mielellään liitutaululla), maistuvaa kotiruokaa, mehevä tunnelma ja paljon vanhoja ihmisiä asiakkaina. Pariisissa voi myös syödä kammottavan huonosti, ellei heittäydy rohkeasti vaistojensa ja aistiensa varaan tai ryhdy juttusille paikallisten kanssa. Parhaat vinkit saat taksikuskeilta (onko joku menossa Versaillesiin, sinnekin löytyy nyt suositus!), museoiden henkilökunnalta, apteekkien tädeiltä, kaupan kassoilta. On vain reippaasti avattava suunsa ja kysyttävä. Huomasin pariisilaisissa aivan mainion piirteen, jonka aion ottaa itsekin repertuaariini: aina kun kysyimme ravintola- tai baarisuosituksia, pariisilainen vastasi antamalla yhden nimen. Mitä itsevarmuutta! Kysyjä haltioituu. Sen sijaan, että vinkkaaja viittoilisi epämääräisesti jonnekin kauemmaksi ja mumisisi sieltä löytyvän ravintoloita moneen makuun, hän pudottelee suustaan yhden harkitun osoitteen kuin helmen. Ei arpomista, sen kuin vain poimii ja luottaa! Kun saavuimme nyssyköinemme ensimmäisen kerran hotellille suoraan lentokentältä ja nälkäkuoleman partaalla, vastaanoton tyttö kuunteli hetken sähläämistämme ruokasuunnitelmien kanssa ja sanoi sitten napakasti: Te menette nyt Le Brandeviniin. Ja me menimme. Ja …

33 kysymystä – mies vastaa

1. Mitä ajattelit minusta ensitreffeillämme? (Parkkonen alkaa horista jostain tapaamisesta JP:n luona, joka EI OLLUT meidän ensitreffit. Sitten se alkaa muistella sitä kertaa, kun kävimme kauppatorilla ostamassa kalaa ja menimme hänen luokseen Pohjoisrantaan sitä kokkaamaan. Minulla oli valkoinen paita, ja satoi. Mutta sekään ei ollut kyllä ensitreffimme. Meillä ei ehkä ole ollut ensitreffejä? Noh, kysyn mitä hän ajatteli minusta ensialkuun ylipäätänsä? “Ihana tyyppi”, vastaa Parkkonen.) 2. Nauranko vitseille, mitä en oikeasti tajua? Et. Jos sä et ymmärrä, sä sanot että EN YMMÄRRÄ, EI NAURATA YHTÄÄN. 3. Pidänkö halailusta? Pidät todella paljon. (En pidä.) 4. Halusinko pienet vai isot häät? Halusit pienet häät. 5. Olenko koskaan rikkonut lakia? Varmasti. 6. Millainen on voileipäni? Surrealistinen. 7. Millaista musiikkia kuuntelen? Tunnelmasta riippuen. Tunnelmallista. Tunnelman mukaan. Kelaa nyt! En kuuntele ikinä mitään musiikkia! Aaaaaaa! Niinpä! Sä kuuntelet Politikkaradiota. Se on sun musiikkia! Älä sitten sano että tunnelmallista!! Hermo menee. 8. Mitä pelkään? Tietysti hämähäkkejä. 9. Kestänkö stressiä? Kestät oikeastaan hemmetin hyvin. Mutta sä et tykkää stressistä. 10. Oudoin tapani? Noukit suolapähkinäkulhosta vain ne kokonaiset pähkinät. Se luonnehtii sua oikeastaan …

Villa du Square, Paris 16

Marraskuu on marraskuu Pariisissakin. Sadepisarat purottelevat pienten lihakauppojen, juustokauppojen ja leipomoiden oviaukkojen päälle viritettyjen markiisien yli ja pomppivat alas pingottuneiden sateenvarjojen pinnalta. Jalkakäytäviä täplittävät kuolleet lehdet. Pariisin 16. kaupunginosa on kuin lapsuuteni Eira, tai Töölö. Tunnelma on rauhallisuudessaan kylämäinen. Näin sateella näillä kaduilla tuoksuu rahan lisäksi vain märältä villalta, kun varakas väki kiiruhtaa huolellisesti puettujen remmikenkä-lastensa kanssa ostoksille halliin tai välipalalle kahvilan terassin lämpölamppujen alle. Herkkukaupatkin ovat kuin taidenäyttelyitä; mansikat suloisissa vasuissa, ulos asti tulvivaa paahdettujen kastanjoiden tuoksua, sotilaallisissa riveissä parhaita viinietikoita. Bistrojen ikkunoissa on pitsiverhot. Hinnoissa on pieni Passy-lisä, nurisee Pigallella asuva ystävämme. Matkailijoita täällä ei juurikaan näy. Paitsi me, meidän majatalomme sijaitsee juuri täällä. Villa du Square on kivitalo hiljaisen Rue Raffetin varrella. Takapihalla on kaunis, nyt syksyn väreissä loistava yksityinen puutarha erilaisine istuinryhmineen ja vieressä Corbusierin piirtämä Maison La Roche. Isäntämme monsieur Gicqueau ja hänen kolme kaunista tytärtään pyörittävät vain viiden huoneen majoitusliikettään ja asuvat itse talossa myös. Näemme kerrosten välisestä ikkunasta heidän salonkiinsa, joka on täynnä taidetta, ja heidän keittiönsä (mahtava vihreä seinä!) on aamiaishuoneen yhteydessä. Joka aamu kymmenen minuuttia ennen …

Lilibeth

Sillä aikaa kun me nielemme kilometrikaupalla neonvalojen värjäämää, sateen kastelemaa asfalttia Pariisissa, lapsenvahtina toiminut äitini löytää televisiostamme Netflixin. Mutsi: Olen Netflixin lumoissa. Minä: Kiva. Osaat siis käyttää? Mutsi: Tottakai, en ole mikään tyhmä. Eikä aikaakaan, kun ei-tyhmä äitini löytää Netflixistä myös kuningatar Elisabeth II:sta kertovan The Crown-sarjan. Peto on irti. Lapsi lähtee yökylään ystävälleen ja jättää hoitajansa pimeään olohuoneeseen television kalpeaan valokiilaan. Kyselen hieman huolestuneena perhechatissä äidiltäni parin päivän kuluttua, että muistaako hän, onko sitä sellaista pitkäksi venähtänyttä, pörrötukkaista poikaa enää loppuviikosta näkynyt kotosalla kun mitään ei kuulu. Mummo myös hälyyttää Hangossa käymässä olevat tyttäret ruoanlaittoon, koska ei itse Englannin hovista ehdi. Siinä tiimellyksessä meidän saapumispäivämmekin vallan unohtuu ja onnistumme yllättämään tuon kahden tuotantokauden ja parinkymmenen jakson urakkaa tahkoavan rojalistin ennenaikaisella laskeutumisellamme. Saamme pitää hänet sitten yhden lisäpäivän luonamme ja kuulla yksityiskohtaisesti jokaisen Englannin hovin historiallisen käänteen, viis Pariisin kuulumisista. Äitini istuu nykyään tikkusuorassa kuten Lilibeth (hän kutsuu kuningatar Elisabethia perheen kesken Lilibethiksi, mitä minä en saa tehdä, koska en ole katsonut sarjaa), ojentaa käpälänsä yläkautta käteltäväksi tai suudeltavaksi kuin mikäkin minkki ja taittelee sitten …