Valitse sivu
And my dear, we’re still goodbying

And my dear, we’re still goodbying

Aina sama juttu. Tässä kohtaa iskee haikeus. Hulluko mä olen kun jätän kotini ja lähden seikkailemaan maailman toiselle puolen? Minähän rakastan omaa kylääni, omaa mertani, omaa sänkyäni ja omaa kolhiintunutta keittiönpöytääni!

Samaan aikaan varpaat villasukissa kipristelevät jännityksestä, tekisi mieli jo karauttaa matkaan.

Juuri nyt matkalaukut lojuvat vielä suut ammollaan pitkin huushollia, niihin lentää aina välillä kaaressa muutama riepu, kenkä, kirja. Kolme viikkoa on pitkä aika, mutta laukut ovat onnettoman pieniä. Emme voi vaihtaa maisemaa isojen pakaasien kanssa, on oltava tiivistä ja tehokasta. Olen saavuttanut pisteen, jossa ikävöin jo jopa omia vaatteitani, niitä, jotka eivät mahdu mukaan. Perillä on kevät, joka siellä tarkoittaa lämpöisiä päiviä, mutta kylmiä, jopa pakkasen puolelle liukuvia iltoja ja öitä. Pakkaa siinä sitten järkevästi. Pakkaamista mutkistaa myös se, että pitäisi sekä edustaa että reppureissata. Pelaan eräänlaista vaatepalapeliä, en vain omalta, vaan myös nuorison osalta. Parkkonen on toki jo ehtinyt hävittää uuden, timmin, ranskalaisen pukunsa housut jonnekin. Hän on omillaan.

Vaikka olen ollut hyvissä ajoin vauhdissa matkavalmisteluineni, kaikki jää kuitenkin viime tippaan. Tammisaaren poliisilaitos unohtaa laittaa pojan passitilauksen eteenpäin. Onneksi soitin. Saamme, toivottavasti, hänen passinsa lentokentältä huomenna juuri ennen lähtöä ja jos emme, niin lainaamme hurmaavaa, murrosikäistä, turhautunutta, räppiä kuuntelevaa lasta jollekin jouluksi? Minun luottokorttini puolestaan suljetaan yllättäen, se on joutunut hyökkäyksen kohteeksi, ja uusi kortti eksyy pikatoimituksesta huolimatta matkalla Hankoon. Lopulta uusi kortti saapuu tänään, päivää ennen, eli sittenkin ajoissa. Koitan muista hengittää palleaan asti ja ajattelen tequilaa.

Läppärin aion jättää kotiin. Sama se, tämä vuosi on ollut kirjoittamisen suhteen muutenkin varsin onneton. Onneksi teillä on niin säkenöivät elämät, että ette te minun surinoitani kaipaa. Juhlitte joulua sitten Belgian Lempin opeilla tai omalla kaavalla, arvaan, että teillä on ihanaa ja tähtisadetikkuja kuluu. Minä palaan sitten loppiaisen tienoilla linjoille toivottavasti uudesti syntyneenä, uudella vuodella rokotettuna. Sillä 2017 oli kerta kaikkiaan vaikea, sen suhteen ei mitään kaihoa, adieu vaan ja antaa heittää.

Aion kuitenkin sekoilla jonkun verran f:ssa ja sitäkin enemmän instassa, joten jos janoat Meksikon kuvia ja tunnelmia, hyppää viimeistään nyt kyytiin. Voisin vaikka vilauttaa jo reissun päältä kuuluisaa lentokonespa-repertuaariani, haha!

Saanen siis toivottaa tässä kohtaa teille mitä herttaisinta joulunaikaa ja kaikkea kaunista ja hyvää uudelle vuodelle. Kiitos kun olette aina mukanani, aina tukenani, ikuisesti viisaita ja iäti niin cool.

Rakkaudella,
Annanne

TallennaTallenna

Vipinästä viis

Vipinästä viis

Auts, sattuu. Herne on niin syvällä sieraimessa, että se kimpoaa kohta ohimosta ulos.

Luin aamun alkajaisiksi tämän Hesarin nettisivuilla julkaistun Helena Liikanen-Rengerin kolumnin. Kolumissa käsitellään (Helenan tuttavapiiristä) poimittujen italialaisten ja ranskalaisten naisten tapaa pitää huolta parisuhteen vipinästä panostamalla huoliteltuun ulkonäköön.

(Lue se, nyt. Odotan sinua tässä.)

Olen ollut 24 vuotta kimpassa tuon saman miehen kanssa, eikä ikinä meidän suhteemme hyvinvointi ole ollut kiinni minun ulkonäöstäni. Tai hänen. Se miten meillä menee riippuu esimerkiksi siitä olemmeko ylipäätänsä syystä tai toisesta puheväleissä, olemmeko muistaneet juoda tarpeeksi vettä, olemmeko huoliltamme saaneet unta öisin.

Te tunnette minut. Rakastan meikkejäni ja voiteitani, kekkuloin kivoissa vaatteissa, yritän hurmata kokonaisia mantereita kerrallaan. Tiedätte myös ulkonäköpaineistani ja epävarmuuksistani. Rakkauteemme näillä asioilla ei kuitenkaan ole minkään valtakunnan vaikutusta. (No ehkä ihan aluksi, jos valitsimme toisemme visuaalisista syistä, mitä en kyllä enää muista.)

Olen joskus kai surrutkin sitä, että Parkkonen vain harvoin huomioi ulkonäköäni. (Paitsi joskus hän kyllä kutsuu minua kansainvälisen luokan kaunottareksi, mutta yleensä vain silloin kun olen ulkonäkökriisissä, ja hän haluaa minun liikkuvan eteenpäin jalkakäytävällä.)
Sen piirteen kääntöpuoli, positiivinen sellainen, on se, että hän ei myöskään tunnu huomaavan huonoja päiviäni. Olen loikoillut hotellilakanoissa pitseissäni ja kylpytakissani jumalaiselta tuoksuen ja näyttäen, ja hän on tyytyväisenä kömpinyt nukkumaan omalle puolelleen, ja toisaalta taas hapuillut huulillaan niskaani silloin, kun seison tukka pystyssä, rillit huurussa, hellan ääressä, riisipuurotahroissa.

Meillä on Parkkosen kanssa pitkä historia yhdessä. Lapsiperheen vanhempiakin olemme olleet pian 20 vuotta. Voitte uskoa, että siihen on mahtunut kaikenlaista. Me olemme kahlanneet vuosien varrella käsittämättömien koettelemusten läpi naama ravassa, polvet ruvella. Olemme olleet tosi tiukoilla monella tapaa. ITKEN kun ajattelen, että se nuori Anna olisi niissä hetkissä, niissä tuhansissa muissa paineissa, joutunut lukemaan tuollaista soopaa korkokengistä ja hyväntuoksuisesta vipinästä. Kunhan selvisi hengissä…

Me emme ole mitenkään täydellinen pari, me riitelemme usein ja lapsellisesti, teemme asioita parisuhdeneuvojien vastaisesti. Tarvitsemme aikaa erillämme, nukumme vain silloin tällöin samassa sängyssä, emme jaksa tai osaa kommunoikoida. Olemme joissakin asioissa hyvin erilaisia ihmisiä. Jaamme kuitenkin melko samanlaisen leffamaun, rakkauden taiteeseen, yhteiset arvot ja omaamme tiettyjä huolettoman hedonistisia piirteitä, jotka kannustavat meitä vuosi toisensa jälkeen nautiskelemaan elämästä yhdessä.

En pidä semmoisesta ajatuksesta, että on olemassa joku yksi ja oikea tapa olla pariskunta. On takuulla parempia tapoja ja sitten huonompia tapoja, mutta jännittävää kyllä ne eivät välttämättä takaa suhteen lopullisen onnistumisen kannalta välttämättä yhtään mitään. Aina joskus joku lähtee kuitenkin sen työkaverinsa matkaan.

Mutta me olemme yhä vielä yhdessä. Joku meitä sitoo kuin liima. Ehkä  juurikin ne roskapussit, likaiset essut ja se ikuinen älämölö? Sitä paitsi ajatuskin jatkuvasta, jokapäiväisestä treffeilläolosta saa minut tukehtumaan ahdistuksesta. Koska:

Antakaa nyt jumalauta tässä maailmassa olla edes YKSI ulkonäköpaineista vapaa vyöhyke, ja minulle se on Parkkosen syli!

Yksi juttu vielä: minulla on pari ystävää, jotka ovat arvostelleet tapaani kutsua Parkkosta Parkkoseksi. Minulla on ollut miljoona Tomi-nimistä poikaystäväehdokasta, mutta vain yksi ainoa Parkkonen. Siksi Parkkonen on Parkkonen. Voitte lakata pyörittelemästä silmiänne.