Month: syyskuu 2017

Hangon syksy – ihmisen parasta aikaa

Sain lukijalta noottia, etten ole kirjoittanut pitkään aikaan Hangosta, joka onkin ihan totta! Välillä tuntuu, että toistaa itseään kun kirjoittaa näistä pikkuisista ympyröistään. Toisaalta Hanko-jutut ovat palautteen perusteella yksiä kaikkein toivotuimpia. Koetan ryhdistäytyä. Sain samaan syssyyn lukijalta myös kysymysnivaskan koskien syksyistä päiväretkeä Hankoon, ja ajattelin vastata huutoon ihan näin kaikkien kuullen. Ehkä siellä on joku muukin, joka haluaa hypätä tänne niemennokkaan vuoden parhaaseen aikaan tunnelmoimaan. Sillä parasta aikaa tämä ehdottomasti on. (Tai siis apua, kevätkin on aivan ihana, se ujo valo, kiihkeä vihreys, ilmassa leijuva odotus… mutta silti.) Muutamat illat taas hattaranvärisiä rantoja kolunneena huomaan vähän väliä huokaisevani, ettei missään, missään ole kyllä NÄIN kaunista! Hiljainenhan Hanko jo on, sitä ei käy kieltäminen. Vaan siinäpä se syksyn lumous piileekin. Täytyy olla oma, vahva viihtymisenkyky, kun ulkopuolista sirkusta ei ole tuuppimassa riennosta toiseen. On vain ääretön meri ja sen rannalla pieni, omalaatuinen kaupunki, joka aukeaa satunnaiselle kulkijalle hitaasti kuin ovi Narniaan, palkitakseen sitten ihmisen usein lopuniäksi. Ravintoloita on nyt syksyllä auki muutama. Lukija kyseli vinkkejä hyviin barbeque- tai burgeripaikkoihin, sellaisia ei suoranaisesti ole. Mutta kannattaa tiedustella …

Silmä silmästä

Voi voi sentään. Sain silmääni pienen verenpurkauman. Heräsin torstaiaamuna ja siinä se oli, kuin pikkuinen rubiini vasemmassa silmässäni. Karma, karma, senkin lortto. En tarkoittanut tätä, kun kirjoitin, että aion ryhtyä käyttämään useammin silmälaseja. Vai onko tämä Kerberoksen kosto, kun haukuin sitä punasilmäistä, kreikkalaista koiraa??? Verenpurkauma itsessään on ikävä, mutta vielä ikävämpää on havaita jälleen kerran oma turhamaisuutensa. Olen ehkä maailman turhamaisin ihminen. Yleisesti ottaenhan olen muuten helppo ihminen. Esimerkki: Parkkonen mietti jokunen aika sitten uuden auton hankintaa. Minä, joka kuljen aina pyörällä, paitsi silloin kun kuljen junalla, sanoin jalomielisesti, että sehän on aivan hänen valittavissaan. Siis kunhan auto on musta, ranskalainen ja mielellään nimetty jonkun kuuluisan taiteilijan, esimerkiksi Picasson, mukaan. Helppo, helppo ihminen olen minä. Vaan kun astutaan ulkonäköalueelle, olen toivoton turhamaikku. Vaivuin paniikkiin. Nyyh, en voi mennä minnekään, näytän antiikin hirviöltä, buhuu, olen kotini vankina seuraavat kolme viikkoa enkä voi tehdä mitään enkä nähdä ketään, en voi tehdä töitä koska vaarallinen tietokoneen näyttö ja pesukoneen täyttö on poksahteleville silmilleni liian suuri ponnistus… = siloiteltu versio viime päivien itkuvirrestä. Sen sijaan on mieltä ylentävää huomata, että …

Ravintola aaltopellin alla – Kantoina

Vannon, tätä ravintolaa et löytäisi, jos et tietäisi. Keskiviikko- ja lauantaiaamuisin Kalamatan tori on täynnä menoa ja meininkiä, torikauppiaita riittää pitkään aaltopeltihalliin ja vielä uloskin moneen riviin. Mekkala on kakofoninen, hedelmä- ja vihannesröykkiöt runsaampia kuin missään koskaan. Haju on paikoin tyrmäävä. Tarjolla on kaikenlaista, elävistä kukoista taikoja tekevään salvaan, ammattilaiskauppiaiden kiillotetuista omenoista  aina vuorenrinteen mammoihin ja pappoihin pienine nyssyköineen. Mutta muina päivinä ja aikoina halliin ei oikein ole asiaa, se on kaupungin reunamilla, karu, ruma, raaka ja kaikuva. Siis ellei tiedä paremmin. Sisällä hallissa on nimittäin yksi Kalamatan parhaista ravintoloista. Kantoina on oikeastaan vain pieni viinibaari ja rivistö honkkeleita metallipöytiä ulkona betonilla. Se täyttyy iltaisin paikallisista hipstereistä vasta myöhään ja sitten meininkiä piisaakin DJ:n piiskatessa tunnelmaa. Kuten kuvista näette, me olimme joskus iltakymmenen aikaan vielä lähes keskenämme paikalla, tosin ruokailijan kannalta vallan sopivaan aikaan. Sitä paitsi usein (päivittäin?) vaihtuva ruokalista on kirjoitettu käsin kouluvihkoon, kreikkalaisin kirjaimin, joten on parempi, että henkilökunnalla on vielä aikaa kyykistyä pöydän viereen kertomaan mitä on tarjolla! Olen nyt kirjoittanut jo monta kertaa, että kreikkalaiset ovat ylpeitä omasta keittiöstään, ja jopa …