Month: elokuu 2017

Porvoon iloissa eli kaksi täydellistä ravintolaa alle vuorokaudessa

Yhtenä heinäkuisena viikonloppuna tapahtui suuria. Vanhempani täyttivät 70 vuotta. Isä ensin, ja äiti seuraavana päivänä. (Tästä lähes yhdenaikaisesta syntymisestä huolimatta he muistelivat, että ovat olleet yhden (1) kerran 48 vuoden yhteiselon aikana samaa mieltä jostain asiasta. Mutta mistä, sitä he eivät enää muista, tai eivät ainakaan ole samaa mieltä asiasta, josta olisivat olleet samaa mieltä.) Tapojensa mukaisesti juhlakalut saivat yhä laajenevista juhlimismietinnöistä jossain vaiheessa kesää kyllikseen ja ilmoittivat (tai mutsi ilmoitti), että mitään juhlia ei pidetä eikä haluta, mahdolliset väkisin annetut lahjat heitetään parvekkeelta alas, mutta puhelimella saa soittaa ja laulaa, jos ei pysty pidättelemään. Huh, ajattelimme me, Parkkonen ja minä. Meillä oli nimittäin vahingossa liput Red Hot Chili Peppersin keikalle juuri mutsin syntymäpäivän illaksi. Mutta emme me heitä ihan niin vähällä aikoneet päästää. Ensimmäisen syntymäpäivän aamuna lauloimme luurin täydeltä ja viisiäänisesti faijalle hämäysonnittelut, hyvästelimme kiireiset lapsemme ja ajoimme kahdestaan takakontti shamppanjasta hölskyen sankareiden mökille. Kolme tuntia myöhemmin laskettelimme mökin pihaan auton ikkunat auki, Papa was a rolling stonea naapureiden kauhuksi täysillä huudattaen, vain todetaksemme, että piha oli tyhjä ja tupa lukittu. Muutaman kautta rantain suoritetun puhelun …

The Last Days of Summer

Ostamme silloin tällöin Parkkosen kanssa toisillemme lahjoja ilman mitään sen kummempaa syytä. Tai keksimällä keksimme syyn, tai aiheen, kuten vaikkapa kesälahja. Kesälahja on (esimerkiksi) kiitos kivasta kesästä, muisto, pieni yhdessäolon ylistys. Minä ostin Parkkoselle kesälahjaksi valokuvaaja Akila Berjaouin kirjan The Last Days of Summer. Tai ostin ja ostin, miten sen nyt ottaa. Koska oli Parkkonen oli sopivasti Helsingissä, passitin hänet mitään tietämättömänä Fredalle ja Kirjakauppa Niteeseen (NIDE) hakemaan JA maksamaan oman, etukäteen sinne varaamani kesälahjansa. Mutta hei, ajatushan on tärkein, vai mitä Parkkonen! The Last Day of Summer on pullollaan klassisia rantalomakohteita, raidallisia, suolaveden haalistamia aurinkovarjoja, ajattomia, helteiden vääristämiä, vesimeloninmehun värisiä lomamaisemia ja sensuellia, kuumaa kesäihoa. Eikä se pahakseen pannut, Parkkonen. (Osti tietysti muitakin kirjoja, sekoaa kirjakauppoissa, kuten vaimonsakin.) (Ah kuinka mä kaipaan sitä alkukesämme Kreikan ehtymätöntä, aseistariisuvaa lämpöä, tänäkin koleana elokuun iltana…) Haluatteko tietää mitä minä sain kesälahjaksi? Lue lisää: Kivan pikakatsauksen Berjaouin lempiasioihin saat tästä (kylläkin jo muutaman vuoden vanhasta) FvF:n haastattelusta. Seuraa Akila Berjaouia myös Instagramissa. TallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallenna

Ei kukko käskien laula

Minusta on tosi vaikeaa kokata silloin kun on ihan pakko. Toki syötän lapsoset ja pidän yleisesti ottaen perheen ruokahuollon näpeissäni, mutta jostain syystä hyydyn vierailuiden ja juhlapyhien edessä (jouluangsti, ne tietää, jotka tietää). Silloin kun olisi suotavaa olla viimeisen päälle menut ja meisselit, tyhjenee pääni ja kauhakäteni tuntuu äärettömän painavalta. Tekisi mieli vain vaipua sohvalle kirjan kanssa. Usein vaivunkin. Mutta annas olla kun koittaa joku ihan satunnainen tiistai, jossa ei kumma kyllä ole yhtään ylimääräistä ohjelmanumeroa, varovaisen lomilta töihinpaluun lisäksi. Tämä menu sai kipinän Porvoon SicaPellessä (huh miten ihana ruokaelämys, palaan siihen pian!) syömästäni alkuruoasta ja paisui siitä sitten monen ruokalajin sessioksi. Olen aivan tohkeissani tästä setistä, sillä se edustaa juuri minulle tunnusomaista huijauskeittotaitoa: nopeaa, sairaan helppoa (kaikki oikotiet sallittuja) ja silti pyörryttävän näyttävää ja maittavaa! Alkuherättely Kylmä, juotava kurkkukeitto Surauta sauvasekoittimella avomaankurkkulohkoja, pari valkosipulinkynttä, maustamatonta jogurttia ja tuoreita yrttejä (mm. minttua, basilikaa) sileäksi sopaksi. Mausta hyvällä oliiviöljyllä, suolalla ja pippurilla. Lopuksi valuta hellästi joukkoon vielä lusikallisen juoksevaa hunajaa. Tarjoile pienistä juomalaseista jääkuution kera. (Kuva keitosta Instagramin puolella. Siellä myös behind the scenes-otos näistä kuvauksista :)) …

Vähään tyytyväinen pullero

Sillä siunaamalla sekunnilla, kun avasin Muslan saitin ja luin aloe veran olevan kasvina “sympaattinen erakko, vähään tyytyväinen pullero” tiesin löytäneeni kaltaistani seuraa tulevan talven pitkiin, pimeisiin päiviin. Ryntäsin tennareiden kannat kipinöitä iskien kukkakauppaan ja läähätin kotiin kaksi aloe veraa kainalossa. Musla on nimittäin inspiroivinta vähään aikaan. Kirsikka Simbergin vuonna 2012 perustamaa Muslaa täydentää tiimillinen timanttisia naisia (Mia Frilander, Enni Koistinen ja Katri Mutikainen) ja nettilehden lisäksi reippaat mimmit mm. vetävät showta Radio Helsingissä. Kohta sinullakin on oma aloe.

Lomatalo Kreikasta?

“Tuntuuko susta, että me ollaan jotenkin uskottomia Ranskalle..?” “Tietsä tuntuu, mä oon ajatellut tota tosi paljon!” Vaikka Ranska onkin henkinen kotini (juuri tänä iltana minulla on hirveä ikävä Cannesiin!), on Kreikkaan muodostunut jo vakava riippuvuussuhde: “Tää on jotenkin ihan kreisiä, ja tätä täytyy saada lisää.” (Ja hei huomio, kun kirjoitan nyt ja täst’edes “Kreikka”, tarkoitan useimmiten hädintuskin edes Peloponnesosta, ja sielläkin lähinnä Messeniaa ja joskus harvoin Mania, tai paikoin jopa vain Kalamataa. Enhän tietenkään tunne koko Kreikkaa.) Asettukaamme ensin jotakuinkin kartalle. Peloponnesos on Korintin kanavan eteläpuolelle jäävä valtava niemimaa, tavallaan siis mannerta, mutta käytännössä katsoen emämaasta irti, kevyttä kannasta lukuuonottamatta. Peloponnesos kurkottaa Joonianmereen haarautuen kolmeksi “sormeksi”, joista Messenia kattaa kaksi. Messinia on siis Peloponnesoksen alueyksikkö, jonka pääkaupunki taas on Kalamata. Ateenasta Kalamataan ajaa noin 2,5 tunnissa. Mani taas on alueyksikkö Messeniasta itään, lyhyestä välimatkasta huolimatta hyvin erilainen, kiehtova kuin kuumaisema. Messeniaa on verrattu jopa Toscanaan, niin rehevää ja runsasta seutu on. Kaikki kasvaa ja kukoistaa, tuntuu kuin koko alue pursuaisi hedelmiä ja vihanneksia. Runsaudensarvi, taisin syksylläkin kirjoittaa. Vehreät vuoristomaisemat ja mutkittelevien teiden käännöksissä välkkyvät merinäköalat …

Ketä kiinnostaa?

Tästä tuli nyt tämmöinen blogikesä. Harvakseltaan, vain hyvin harvakseltaan olette saaneet sanasen vanhalta ystävältänne Annalta. En kuitenkaan ole teitä hyljännyt. Kunpa tietäisitte miten monta juttua olen sanellut päässäni kesän mittaan, ikäänkuin puhellut teille. Vain koneen aukaisemisen ja näppäinten painaltamisen sietämätön raskaus ovat olleet esteenä välissämme. (Kuriositeettina mainittakoon, että mielikuvituskirjoitteluni teille laukaisee tehokkaimmin vesi. Kelluin Välimeressä ja kertoilin teille tarinoita ihmeellisestä elämästäni, tai vaahdotin kamomillashampoota hiuksiini suihkussa ja nauroin omille vitseilleni.) En jaksa tarkistaa sanonko näin jokaisen elokuun ensimmäisenä päivänä, muttä TÄMÄ heinäkuu oli kyllä hulluin kaikista. Eikä Kreikassakaan kirjoituttanut, vaikka olin etukäteen nähnyt itseni istumassa kannettavani ääressä pyöreistä kivistä rakennetun vanhan talon parvekkeella, tuulessa liikahtelevassa vaatteessa, hiusten kihartuessa olkapäille olkihatun alta. (Hoikkana.) Näin kaiken, merenkin, oliivipuiden keinahtelevat oksat, kuulin mehiläiset puutarhassa. Ja kirjoitin, voi pojat kuinka upeasti kirjoitin! Paitsi etten kirjoittanut. Enkä istunut pyöreistä kivistä rakennettujen talojen parvekkeilla muutamaa kertaa lukuunottamatta ja silloinkin aurinko paistoi silmiin ja akku oli loppu. Turhaan selitän. Kun ei virtaa, ei virtaa. Nytkään ei huvittaisi, pyörittelen olohuoneen sinisellä sohvalla nilkkojani ja mutisen.  Mutta jotenkin tämä lukko on purettava. Huomasin kesän …