Valitse sivu
Limeni ja Areopoli

Limeni ja Areopoli

Lähdetään taas retkelle, kesäkuisen Kreikan alkupäiviin.

Tyttäret olivat vielä ilonamme, ennen kuin sujahtivat takaisin Suomeen ja kesätöihin. Otimme viisistään suunnaksi myyttisen Manin, ja siellä Areopolin ja Limenin, lokakuun matkaltani tutut paikat.

Majoituimme pieneen perhehotelliin, Kourmas Limeniin ja tällä kertaa älysin varausta tehdessäni kysyä päätyhuonetta. Mikä merinäköala pienelle merenlahdelle parvekkeeltamme  ja jopa suoraan sängynpäädystä avautuikaan!

(Matkailijalle tiedoksi; tämä hotelli ei ollut mikään hieno hotelli, seudulla on paljon hienompiakin , mutta se on hyvä, rauhallinen ja siisti. Helppo. Messiniassa ja Manissa on uskomattoman hienoja majoituspaikkoja, joissa haluaisin vielä käydä. Voisinkin kerätä ne yhteen postaukseen teillekin tiedoksi, jos joku olisi alueelle suuntaamaassa? Kaikista hienoimmissa voi ainakin käydä lounaalla, tai ouzolla, jos ei ihan majoittua raaski.)

Aamiaistarjottimen meille kantava kaunis, tumma nainen on käynyt Suomessa, Lapissa, ja rakastanut kaikkea näkemäänsä, kylmääkin. Eritoten kylmää! Ymmärrättekö te miten hienossa maassa te asutte, hän kuiskaa kunnioittavasti. Pöytä notkuu paksua jogurttia, tuoreita hedelmiä, erilaisia leivonnaisia. Vesi vieressämme on turkoosiakin turkoosimpaa, päivästä taas tulossa luotettavan aurinkoinen ja lämmin. Me nyökkäämme hiljaa.

Lahdelma oli kokenut suuria mullistuksia sitten lokakuun. Rannoille rakennettiin kovaa vauhtia, komeaa ja kallista. Loikimme yhtenä iltana uutta tietä rakentavien työmiesten hiekkasäkkien yli toiselle rannalle, tyylikkääseen veden yllä leijuvaan baariin, vaan ei se ollut meidän paikkamme. Majatalomme paukkuvan purjekatoksen alla sen sijaan istuimme kuin kotonamme, joimme vihertävää viiniä ja ruokimme laihoja, suurisilmäisiä kissoja.

(Miksi kaikki kauniit pienet salaiset poukamat aina pitää löytää. Minä haluan olla ainoa löytäjä, kukaan muu ei saa tulla…)

Mutta asiaan, me olimme oikeasti näillä nurkilla tasan yhden asian tähden: syödäksemme Pouloksen tavernassa, tai tarkemmin sanottuna ouzeriassa.

Pikkuruinen ravintola levittäytyy tuhatvuotisesta kivitalosta kapealle pääkadulle, ja takapihallekin, sisälle mahtuisikin vain pari pöytää. Kuolen nälkään tätä kirjoittaessani, kun ajattelenkin Pouloksen ruokia! Vaellamme paikalle iltayhdeksän jälkeen alamme nakata kitusiimme kreikkalaiseen tapaan vähän kaikkea. Pöytään kannetaan jonossa pieniä metallivateja yhtä jos toista kulmakunnan klassikkoa, nuoren polven tvistillä. Kaikki on niin hyvää, niin raikasta, kekseliästä, silti yksinkertaista.

Asiakkaat levittäytyivät illan edetessä lämpöä hehkuville mukulakiville koko kadun täydeltä, keikkuville olkijakkaroille huojumaan. Poulos ja muut pojat saivat todenteolla juosta, jotta kaikki nälkäiset saivat tilauksensa. Parasta, kuten aina, on seurata paikallisia seurueita vauhdissa. Isiä, joiden paidan napit avautuvat pikkuhiljaa alemmaksi ja hihat rullautuvat ylemmäksi, kun olut lämmittää sisuskaluja. Tiukoilla silmärajauksilla viivattuja, koruilla kuorrutettuja säpäköitä äitejä. Pikkulapsia, jotka nukahtavat pöydän päähän kerälle, kun illallinen kestää neljättä tuntia ja puheensorina toimii iltasatuna. Teinejä, jotka hiipivät pois pöydästä nojailemaan kalkkikiviseiniin puhelimineen, poikien ja tyttöjen kierrellessä toisiaan kuin mehiläiset hunajapottia.

Ja koska ollaan Kreikassa, viereisen sekatavarakaupan rouva tietenkin maksoi meidän juomamme ja kiikutti pöytämme alle muovikassillisen hillopurkkeja, ärhäkkää tsipouroa ja oliiveja. Meillä on yhteisiä tuttuja ja yhteisiä juttuja, ja silloin kreikkalaisen sydän, syli ja lompakko avautuvat apposen ammolleen ja vieras kääritään vieraanvaraisuuden pehmeään huntuun ehtymättömien poskisuudelmien ja rutistelujen saattelemana. Myös Poulos muistaa minut lokauulta, ja pussaa ja halaa, ja keittiömestari pikkuruisesta kellarikeittiöstä ponkaisee kadulle halaamaan, ja kaikki halaavat ja huutavat ja halaavat taas.

Hyvä on siitä ihmisen vaeltaa takaisin merenpoukamaansa, nukahtaa aaltojen loivaan loiskeeseen, kun on sielultaan ja ruumiltaan niin hellästi ravittu. Seuraavana aamuna varasimme vielä toisenkin yön. Sillä mihin meillä olisi kiire, valmiissa maailmassa? Ei kerta kaikkiaan mihinkään.

Lue lisää: Mani on upeaa, karua, mystistä seutua. Manista, sodanjumala Areksen mukaan nimetystä Areopolista, Pouloksesta, Pouloksen äidistä ja Limenistä olen kirjoittanut lokakuun matkan jälkimainingeissakin, täällä.

When traveling in Peloponnese, Mani Region, do yourself a favor and visit this beautiful village called Areopoli and the wonderful tavern (or ouzeri, as they call it) of Poulos, right in the middle of the main street. Order a little bit of everything, the food is amazing, and send my love to the kindest, friendliest staff, especially to Poulos himself and to Chef Panos!
For more information, visit the fb-page of Poulos’ restaurant here.

TallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Olkoot syksy

Olkoot syksy

En enää edes yritä esittää kesää. Olkoot syksy. Aurinko paistaa, eilen oli auringossa kuumakin, mutta silti syksy. Meidän kesämme sitä paitsi kertakaikkiaan loppuu, kun sesonkiravintolat pulttaavat yksi toisensa jälkeen ovensa säppiin, Muinaistulet syttyvät Hangon rannoille ja markkinakojujen miehet keräävät raidalliset telttakankaansa ja kaasuttavat tiehensä palatakseen vasta sitten kun tuomi on kukkinut.

Hangossa kesän viimeinen viikonloppu oli taas oikea supersellainen, teatterifestareineen, Bulevardin pituisine ruokapöytineen, rantapartyineen. Me tosin emme olleet riennoissa mukana. Me pakkasimme esikoisen muuttolaatikoita, ajelimme etelärannikkoa pakettiautolla, väijyimme huonekalukaupoissa, pesimme, kokosimme, petasimme toisessa päässä… teimme pienelle pesää.

Olin kuolemanväsynyt (enemmän kaikesta tunteilusta kuin fyysisistä ponnistuksista) kun pääsimme kotiin, edes karusellirannan ilotulituksen ruudintuoksuiset pamahdukset eivät olisi pitäneet minua hereillä. Eivätkä pitäneetkään. Juhlikoot muut.

Aina ei vain voi olla jokaisissa bileissä.

Olin jotenkin ajatellut, että syksy toisi mukanaan kaivatun seesteyden, tyyneyden ja rauhan. Turha toivo. Meillä on taas koko ajan joku tilanne päällä. Miten me olemmekin jotenkin niin kaoottisia? Teemme sataa asiaa yhtä aikaa. Juoksemme jotain kiinni, tai jotain karkuun, en ole ihan varma.

Missä ihmeessä on tyven?

Tänä iltana olen hiukan epätoivoinen. Meidän Meksikomme uhkaa kaatua jo alkumetreillä. Lennot maksavat miljoonan, majoitukset  joulusesonkiaikaan (jos vapaita edes enää löytyy) toisen miljoonan. Emme mitenkään saa matkarahoja ajoissa kokoon… Ja jos saisimmekin, onko millään mittapuulla järkevää laittaa sellaisia summia yhteen matkaan? (Mutsi hiljaa!) Vaikka se matka olisi ikiaikainen haave? Vaikka minä ehkä saatan olla entiseltä elämältäni ihan oikea lattari? (Atsteekkiprinsessa, jos minulta kystään, ja miksi ei kysyttäisi.) Ja vaikka Parkkosen valokuvia olisikin näytillä keskellä México Cityä..?

Aina ei vain voi olla jokaisissa bileissä?

Jopa enemmän kuin Meksikosta minä haaveilen kyllä tällä hetkellä kahdenkeskisestä ajasta Parkkosen kanssa. Kiireettömästä, keskittyneestä parista vuorokaudesta. Minusta meidän olisi taas korkea aika pitää tulevaisuuskeskustelu ja keskeyttää säntäilymme hetkeksi. Sillä niin tylsää kuin ajan suitsiminen, rahojen laskeminen ja suunnitelmien (paitsi matkasuunnitelmien!) tekeminen onkin, pidemmän päälle kirkkaasti valaistu ja huolellisesti päällystetty tie vie nopeammin perille.

Sitä paitsi on hurjaa, ettemme ehdi puhua arjessamme. Emme ehdi, tai emme enää yöhön putoavina tunteina yksinkertaisesti jaksa. Toinen haihtuu hologrammin lailla kauemmaksi, näkymättömiin, kun ojentaa kättään. Jos minä jotain olen oppinut näiden vuosikymmenien aikana, niin sen, että puhuminen on paras ja ainoa tie onneen. (Ja veden juominen, ja hyvin nukkuminen. Mistä tulikin mieleeni: hyv’ yötä nyt!)

Kuvassa pikainen yhdessäolo Ekbergillä, kerran, kesällä. 

 

Kaikenlaista

Kaikenlaista

Joskus käy niin, että moni pieni juttu, ohikiitävä, jää kirjaamatta tänne ylös. Esimerkiksi sen takia, että aihe tuntuu liiaan vähäpätöiseltä. Kaikki isot asiatkaan eivät yllä blogiin, on vaikeaa pukea sanoiksi itselle merkittäviä elämänmuutoksia sortumatta kliseisiin. (Aika rientää, ja sen sellaisiin.)

Kirja- ja elokuva-arvosteluita olen vältellyt, koska jostain syystä viime aikoina olen luottanut vain johonkin ydinfiilikseen, pitänyt tai en pitänyt, osaamatta aina selittää miksi.  Ja sitten on tietysti asioita, joista ei voi tai ei halua kirjoittaa, sekin on bloggarille suotava.

Ajattelin nyt lempipäiväni tiistain illan iloksi kirjoitella menemään, kaikesta sellaisesta, josta en ole saanut juttua aikaiseksi. Elämänmenosta.

Meillä kävi juuri vieraita, aperitiiveilla. Mietin, käyköhän kenelläkään niin paljon vieraita kuin meillä? Olemme onnekkaita, ystäviä on paljon, ja he haluavat jopa nähdä meitä. Joimme helmeilevän kylmää proseccoa, jonka vieraat toivat, söimme hiukan juuston kulmaa, leikkeleitä, retiisejä ja cornichoneja. Ulkona oli jännittävä ilma, aurinko paistoi, mutta satoi, keittiön verhojen väleistä siivilöityvä valo oli ihmeellistä, sen aprikoosihilloni väristä.

Niin, verhot. Minähän olen ollut verhojen vastustaja koko ikäni. Kaksitoista vuotta jaksoin heiluttaa kaari-ikkunamme takana valokuvaaville matkailijoille aamukahvipöydästä, tukka pystyssä, tai iltateellä, virttyneenä ja väsyneenä. Tänä kesänä porasimme verhotangot mustiin ikkunanpokiin ja nostimme valkoiset pellavaverhot kaaren puoleenväliin hulmuamaan. Olo oli ihmeellinen, vapautunut. Ei enää akvaarioelämää! Tänä kesänä, enemmän kuin minään kesänä koskaan, on pihallamme käynyt väkeä katselemassa. Olen ollut tunnistavinani kolme ihmisryhmää:

ne, jotka marssivat suoraan pihan perälle, menevät oville asti, painavat kasvonsa lasiin ja kupertavat kämmenet silmien ylle nähdäkseen paremmin sisään. Vaikka istuisin pihalla vaahterani alla lukemassa, he eivät tervehdi, he puhuvat kovaan ääneen keskenään ja esittävät varmoina tietoina asioita pihapiiristämme, jotka eivät ole totta ollenkaan.

ne, jotka tulevat tosi, tosi varovasti portista, kulkevat melkein seinän viertä, etteivät häiritsisi, huhuilevat jo kaukaa, että he vain haluavat ihan pikkuisen kurkistaa, koska miten kaunista kaikki onkaan. Heidät me, minä ja naapurimme, kutsumme peremmälle, kerromme mielellämme lisää, taitamme laventelinoksan viemisiksi.

ne, jotka tulevat sisälle saakka, meidän eteiseen, kuten viimeksi eilen. He seisovat siinä ja kysyvät onko kyseessä joku hotelli tai ravintola, ja meistä tuntuu aina yhtä vaivautuneelta tuottaa heille pettymys ja sanoa ei, kyseessä on vain meidän kotimme.

Minua ei silti ole tämä kaikki haitannut oikeastaan ollenkaan, me olemme saaneet jopa uusia ystäviä tällä tavalla. Ja onhan talomme ihana! Mutta huomaan kyllä, että verhojen takana minun on hiukan helpompi hengittää, kiihkeimpinä kesäviikkoina. Sitä paitsi luen edelleen aamuisin Hesarin (ja edelleen paperihesarin!) lattialla venytellen. Pyjamassa möyryäminenkin on henkisesti helpompaa ilman yleisöä.

Eilen illalla taas tosiaan eteiseemme käveli mies koiransa kanssa ja jäi juttelemaan. Minä olin silloin vielä kirjastossa, Parkkonen paistoi kanaa, munakoisoa ja fetaa. He juttelivat aikansa, mies lähti. Me mut perheenjäsenet haahuilimme pikkuhiljaa ruokapöydän ääreen, kuka mistäkin. Poika hyppytorneilta (merivesi on kuulemma lämmintä, uskokoon ken tahtoo), tytöt omista menoistaan.

Illallispöydässä esikoinen alkoi taas puhua lempilempi-ihmisestään, nykyisin kokonaisen imperiumin pyörittäjästä, brittiläisestä Zoellasta. (Ei, en minäkään olisi tiennyt…) Zoella sitä ja Zoella tätä ja pop up shop Lontoossa ja se olisi mun unelmieni täyttymys.
Kuuntelimme aikamme, sisarukset pyörittelivät silmiään niin kuin vain sisarukset voivat. Jos te olisitte nähneet ne loistavat kasvot ja käsien vääntelyt, tekin olisitte tehneet kuten me teimme.

Mene hyvä ihminen, mene! Ja niin me yhtäkkiä ostimme lentoliput, hätyyttelimme Lontoossa asuvia ystäviä, löysimme yösijan ja hän hyppi, hyppi ympäri keittiötä! Hän lähti tänä aamuna, yksin, Lontooseen, palatakseen torstain ja perjantain välisenä yönä, aloittaakseen perjantaina työt ja muuttaakseen viikonloppuna Helsinkiin.

Niin, näin isoja asioita meillä täällä tapahtuu. Meidän tiiviistä viisikostamme yksi on vuokrannut pikkuruisen yksiön, löytänyt työpaikan ja aloittelee omaa elämää. Se tuntuu sydämen pohjassa.

Olen ihan hirmuisen onnellinen hänen puolestaan. Miten ihanaa elämää! Ja kaikki on juuri kuten pitääkin, aika on oikea, hän on valmis, me olemme valmiita. Minun työni on tehty.

Pelottaako sinua, äitinä, kysyy joku. Ei pelota, enää mikään, sillä kaikkea voi tapahtua, milloin vain, missä vain. Meidän ei auta kuin elää, ja siinä me olemme kyllä aika hyviä!

Laittelen kotona tavaroita ja huonekaluja uuteen järjestykseen, tyttären lähtö ei jätä aukkoa vain sydämiimme, vaan myös huusholliin. (Raahaan yhden rautasängyistä uuteen nurkkaan, se on Helmin sänky, aina Helmin sänky. Petaan siihen pehmoiset lakanat ja nostan jalkopäähän korin, jossa on puhdas pyyhe, hammasharja ja villasukat.)

Esikoinen ei päässyt tällä kierroksella yliopistoon. Hän aloittaa opiskelut avoimessa ja pyrkii ensi vuonna uudestaan. Me tutkimme yhdessä vaihtoehtoja keväällä, silloin kun pääsykokeisiin ilmoittautumisen aika koitti. Kaikki oli monimutkaista, minullekin uutta. (Minähän en ole opiskellut ollenkaan, olen ns. luonnonlahjakkuus.) Yliopistoille haluaisin sanoa, että te suollatte tekstiä ikään kuin sisäänpäin, kaltaisiltanne kaltaisillenne. En usko, että olemme ainoat eksyneet, enkä halua uskoa, että olisimme tavallista yksinkertaisempia. Mutta me emme osanneet hakea oikein, tajuan sen nyt.

Vaikka perhe aloittaa hajaantumisen (seuraava tytärhän kirjoittaa jo tänä syksynä ja ensi keväänä, ja jatkaa sitten omaa matkaansa valitsemalleen tielle), iloitsen siitä, että me haluamme yhä vain viettää paljon aikaa yhdessä.

Ihan kuin – vaikka emme vatvo asiaa – ymmärrettyämme tilanteen vakavuuden olisimme senkin takia pelanneet taas ahkerammin yhdessä iltaisin pelejä. Korttia, lautapelejä… Yhtenä iltana hyppäsimme autoon ja kaahasimme kaksikymmentä minuuttia ennen sulkemisaikaa urheilukentälle testaamaan Trivialin kysymyksen kiistoittamina sadan metrin juoksuaikoja. Siellä he kiisivät, upeat lapseni, pienessä sateessa, niin kovaa kuin kintuistaan pääsivät!

Eloon hiipivä aavistus syksyä on saanut meidät taas elokuvateatteriin. Kävimme katsomassa Diane Keaton tähdittämän Hampsteadin, joka oli aikamoisen huokoinen, mutta ihan katsottava aikuisten satu. En jotenkin osannut edes tuohtua sen huonoille puolille, joskus se on tosin ihan olotilastakin kiinni. Tarkkailin enimmäkseen Keatonia itseään, hänen tyyliään, ja päätin taas alkaa käyttää ahkerammin silmälasejani.

Sujahdimme eräänä toisena iltana, juuri valojen himmetessä salin punaisille penkeille kun Rakkaudella Béatrice alkoi. Pidin niin kovasti! Voi Deneuve, Deneuve, ja hänen hurmaava hulttiohahmonsa! Ja Pariisi, arkinen laitakaupunkien Pariisi, ja munakas ja ranskalaiset, ja se suolapurkkikin, joka aiheutti akuutin Ranska-ikävän… Elokuvan yksi näyttämö on synnytyssairaala. Minua supistelee vieläkin aina kun katson synnyttäviä naisia. Varsinkin tässä elokuvassa, jossa synnytykset ovat oikeita tilanteita!
(Ja nyt sen sanon, vastahan minäkin puskin omiani ulos, ja nyt he jo…)
Toista pääosaa esittävä Catherine Frot on ihana hänkin, ja minä olisin halunnut huutaa että ota nyt se Paul! …mutta en kerro enempää, saatte itse mennä katsomaan.

Elokuvan jälkeen istahdimme omille kiviportaillemme filttien kanssa ja katselimme siinä nököttäen ulkoilmaelokuvaa, jota esitettiin kaupungintalon pihalla. Näimme suoraan valkokankaalle.

Niin, ja sitten on semmoinen juttu, joka valvottaa minua yhä pimeämpinä öinä, koska synnynäinen matkanjohtaja minussa on ehkä nielaisemmassa kokoaan (egoaan) suuremman palan: jos kaikki menee hyvin, me vietämme joulun Meksikossa. Mutta missä siellä, ja millä rahalla, se olisi vielä ratkaistava.

Niinpä muun muassa sellaisia asioita minä ratkon öisin, kun Bulevardin lehmusten latvat niiaavat ikkunoiden takana elokuun painosta, peltikatoille kerääntyy kastetta ja lasten unet huojuvat ympärilläni kuin virvatulet.

Lue lisää: mm. tässä blogissa nojaillaan meidän talon seinään, näihin törmää aina silloin tällöin!

Päivän kirja: Vivi-Ann Sjögren, Meksikon päiväkirja.

Crazy Jane

Crazy Jane

Kyllä, olen ratkaissut tyydyttävällä tavalla aprikoosicocktail-mysteerin! Tai jos ihan rehellisiä ollaan, Tero ratkaisi.

Minä en ole mikään cocktailtaituri, mutta tätä oli tosi kiva tehdä. Aloitin pari päivää ennen perjantaita uuttamalla rosmariinia vodkaan, joka oli helppoa, sillä sulloin vain pihalta rosmariininoksia pieneen vodkapulloon. Viinikaupan porukka neuvoi valitsemaan uuttamispuuhiin 60 % tavaraa, joten varovasti sitten sen annostelun kanssa.

Seuraavana päivänä keitin aprikoosipyrettä. Puolitin rasiallisen aprikooseja, poistin kivet ja heitin pallerot kattilaan kera muutaman sokerilusikallisen sekä sitruunamehutirskahduksen. Keittelin, kunnes aprikoosit luovuttivat nestettä ja olivat pehmeitä ja tuoksuvia, sitten soseutin koko hässäkän ja lusikoin jäähdyttelyn jälkeen hillon kiehuvassa vedessä puhdistamaani lasipurkkiin. Jälkiviisaana sanoisin, että hillon olisi cocktailkäyttöön voinut vielä paseerata sametinsileäksi, mutta toisaalta drinkkiin tuli kivaa rouheutta kun hillo oli kunnolla kotitekoisen oloista.

Perjantaina, hiukan ennen vieraiden tuloa, aloin etsiä shakeria. Sitä ei tietenkään löytynyt, ja jos ihan tarkkaan nyt muistelen, taisin myydä sen tarpeettomana kirppiksellä pari vuotta sitten. Mutta kävi se ilmankin. Parkkonen sai koota drinkit:

Kauniin lasin pohjalle ammennetaan reilu lusikallinen aprikoosipyrettä.

Sitten päälle noin ruokalusikallinen kiiltävää sokerisiirappia.
(Keitä kattilassa saman verran sokeria ja vettä, kunnes sokeri liukenee. Jäähdytä. Helppoa kuin heinänteko.)

Pari mehuisaa puristusta limen puolikkaasta.

Loraus rosmariinilta tuoksuvaa vodkaa.

Sekoita vimmaisesti.

Lisää PALJON jäitä. Isoja, kolisevia, huurretta puhkuvia jäälohkareita!

Koristeeksi limerinkula.

Drinkkien kanssa naposteltavaksi sopivat esimerkiksi melkein mustiksi grillatut, öljyssä kieritellyt ja sormisuolatut Pimientos de Padron, eli hiillostetut vihreät paprikat.

Alkuperäisen, Teron löytämän reseptin tarkempine mittoineen löydät täältä, ja  kuten otsikosta varmaan arvasittekin, cocktailin hauska nimi on Crazy Jane. 

Uuden ajan Odysseus – Patrick Leigh Fermorin talossa

Uuden ajan Odysseus – Patrick Leigh Fermorin talossa

Ystävät rakkaat. Nyt vien teidän taloon, johon sieluni olisi voinut saman tien asettua asumaan, jäädä lepattamaan tyhjiin huoneisiin, huokaukseksi rapistuviin ikkunanpieliin.

Olin ajatellut säästää tämän jutun Kreikka-sarjan viimeiseksi, mutten malta.

Patrick Leigh Fermor oli englantilainen sotasankari, kirjailija ja älykäs hurmuri, joka käveli läpi Euroopan, rakastui Kreikkaan, taisteli keikkalaisten rinnalla natseja vastaan Kreetalla ja kirjoitti mukaansatempaavia matkakirjoja ennenkuin matkakirjallisuutta vielä oli olemassakaan. Hän asettui lopulta reissuiltaan Kardamiliin, yksinäiseen Kalamitsin poukamaan, suunnitteli ja rakennutti vaimonsa kanssa kivisen talon ja asui siellä kuolemaansa saakka, vuoteen 2011. (Hän tosin kuoli toisessa kotimaassaan Englannissa, 96-vuotiaana, polteltuaan noin 100 tupakkaa päivässä…)

Hänen kirjojaan ei ole tietääkseni suomennettu, eikä hän ollut minullekaan tuttu, ennen kuin viime syksynä ryhdyin suunnittelemaan omaa kuukauttani Kreikassa ja lopulta päädyin lokakuuksi Kalamataan. Oikeastaan ensimmäinen kosketukseni häneen ei ollut itse asiassa kirjallisten ansioiden vuoksi ollenkaan, vaan elokuvallisten.

Julie Delpyn ja Ethan Hawken elokuvatrilogian kolmas osa Before Midnight, eli Rakkautta ennen keskiyötä on osittain kuvattu talolla. Muistan ihastelleeni kuvauspaikkaa jo ensimmäisellä katsomisella, ja tietysti varsinkin sitten kun tiesin laskeutuvani melkein kulmille. (Kardamilistä on Kalamataan vain noin 30 km matka.) Kirjoitinkin silloin toiveestani päästä talolle, mutta lopulta päädyin vain silittämään kivimuuria ja suurta puuporttia, joka pysyi sitkeästi kiinni… Mutta nyt! Nyt onnisti. Sain vihdoin sähköpostiin vastauksen ja vierailupäiväksi sovittiin yksi kesälomamme viimeisiä hetkiä.

Välttääkseni tämän kirjoituksen venymistä kilometrien pituiseksi, pyydän teitä tutustumaan Patrick Leigh Fermorin ihmeelliseen elämään itseksenne. Hänestä on kirjoitettu ja sanottu paljon. “A cross between Indiana Jones, James Bond and Graham Greene”, kuvaili BBC:n toimittaja muinoin Leigh Fermoria, se teille koukuksi.

Sillä minä haluaisin vain puhua (ja kirjoittaa) hänen talostaan. Enkä sitten kuitenkaan, sillä sanat eivät tahdo riittää. Talo ei ole nimittäin tavallaan kummoinenkaan, ja silti maailman kaunein. Tyyni, rauhallinen, tasapainoinen. Jokaisella pihan pyöreällä kivellä on merkitys, mutta mikään ei ole liian laitettua. Talo on nyt esineistä riisuttu, vain makuuhuoneessa on sänky resuisine päiväpeittoineen, ja olohuoneessa pahviin paketoituna suuri marmoripöytä, jonka ympärillä aikoinaan eri alojen taiteilijat kohtasivat. Vanhoista valokuvista näemme miltä talossa näytti silloin kun se oli elossa. Kirjoja, kirjoja joka puolella, kuulemma 5 000 nidettä!

Kreikkalaiseen tapaan vierailu talolla oli järjestetty kiireettömäksi. Meidän lisäksemme tutustumassa oli kaksi pientä seuruetta. Opas ei oikestaan ollut opas ollenkaan, hän vain avasi portit ja antoi meidän olla. Kiertelimme kahdestaan, rikoimme hitusen sisätilojen kuvauskieltoa, vanuimme puutarhassa merelle tähyillen. Koitin istua jokaiselle kivipenkille, koska rakastan kivipenkkejä. Kiipesimme vierastalon katolle.

Talo on huonohkossa kunnossa, vaikka sen kunnostustöiden pitäisi olla käynnissä. Jonain päivänä, suunnitelmien mukaan, talo avaa ovensa taiteilijaresidenssinä, ja minä alan vaikka maalata tauluja, jotta pääsen sinne edes yhdeksi yöksi! Ymmärrättehän, minun on pakko päästä taloon joskus yöksi, se nyt on selvää.

Kuvatulvan uhallakin rakennan tästä artikkelista teille valmiin matkapaketin. Kävi nimittäin niin, että talon tunnelman jälkimainingeissa meidän oli mahdotonta jättää Paddyn merenlahtea ihan vielä. Olimme nähneet muutaman mutkan takana piilossa olevan hotellin tienvarsikyltin ajaessamme talolle, ja nyt kurvasimme renkaat vinkuen majoituspaikan pihaan tiedustelemaan varaustilannetta. Ja mikä huone meitä odottikaan!

Jo koettu kauneus ja nyt askeettinen mutta kaikessa kivisyydessään pysähtyneen majesteettinen huone näkymineen pakahdutti kyyneliin saakka. Olin pullollani onnentunnetta. Sain yhdeksi yöksi parvekkeen kivipenkkeineen, näkymän vihreälle lahdelle, yksinkertaisen keittiön, yksityisen uimarannan. Sain tosin myös yöllä katonrajassa vilistävät sisiliskot, mutta sekin tuntui kuuluvan elämykseen, samoin kuin hontelo hotellinomistajan poika, joka yritti luudalla niitä häätää, mutta jonka oli myönnettävä, että ne pääsevät pimeän tullen parvekkeen oven alta joka tapauksessa sisään.

Teki suorastaan kipeää repäistä itsensä lounaalle, mutta onneksi menimme.

Olimme saaneet aikaisemmin Kalamatan cooleimmasta kuppilasta (kyllä, kerron pian!) paperilapulle kirjoitetun osoitteen, jolle nyt tuli käyttöä. Lapussa luki Elies, Kardamili Beach ja “eat the moussaka”. Ravintola oli rannan tuntumassa, oliivipuiden alla. Värikkäät pöydät ja tuolit sekä ystävällinen palvelu loivat heti tervetulleen tunnelman. Tilasimme jääkylmää viiniä, alkupaloja ja sitä moussakaa, söimme pari tuntia, suutelehdimme, tilasimme lisää viiniä. Lounaan jälkeen pelasimme päämme selvittääksemme ravintolan yhteydessä olevan pienen huoneistohotellin varjoisalla patiolla pingistä. Parkkonen kun rakastaa pingistä yhtä paljon kuin minä kivipenkkejä. Jokaisella on omansa.

(Vasta myöhemmin luin Lelan tavernasta, jonka omistaja Lela työskenteli monta kymmentä vuotta Leigh Fermorin palveluksessa ennen kuin avasi oman ravintolan ja pienen hotellin. Ensi kertaan!)

Hotellilla uinutun lyhyen siestan jälkeen lähdimme ajamaan Kalamataan hakemaan hiukan vastahakoista poikaa, joka vietti siellä päivää pienten leiskuvasilmäisten kreikattarien kanssa, sekä yökamppeita.  Matka on kilometreissä lyhyt, mutta vuoristoteineen vie oman aikansa. Sitä ajelisi silti edes takaisin oikein mielikseen vaikka päivät pääksytysten, niin henkeäsalpaavat ovat näkymät. Taas itketti vähän, kaikki, kauneus.

Päästyämme hotellille hyppäsimme uimapukuihimme, kipitimme sukellusmaskit käsikynkässä sata rappusta alas omalle rannalle ja annoimme auringolle luvan laskea lahdelmaamme.

Onneksi meillä oli vielä seuraava aamu. Ja toivottavasti monta uutta matkaa.

Päivän kirja: Artemis Cooper, Patrick Leigh Fermor: An Adventure.

Jane & Sir Patrick Leigh Fermorin taloon pääsee vierailemaan vaihtelevasti. Sisäänpääsyä kannattaa tiedustella taloa nykyään hallinoivasta säätiöstä, yhteystiedot ja lisätietoa talosta sekä siihen tutustumisesta löydät Benaki Museumin sivuilta.

TallennaTallenna

TallennaTallenna