Month: maaliskuu 2017

Meidän rakas Elsamme

Kuten taisin jo jossakin postauksessa puuskuttaa, on tämä kevät juhlantäyteinen. Meidän porukasta neljällä viidestä on kevään korvalla tai keväällä synttärit, vain kuopus on syysprinssi. Tähän vuoteen osuu syntymäpäivärintamalla tärkeitä merkkipaaluja, kuten yhdet 18-vuotispäivät sekä yhdet 50-vuotispäivät. Lisäksi penkkareita, vanhojentansseja ja ylioppilasjuhlia. Naistenpäivää ja äitienpäivää unohtamatta. Harva se aamu siis joku kokoonpano kipittää jyrkkää portaikkoa yläkertaan liian ison ja kuhmuraisen peltitarjottimen kanssa villisti hoilaten. Eilen lauantaina koitti 18-vuotispäivien vuoro, keskimmäinen kultakin on nyt aikuinen. Se tuntuu saavutukselta, vaikka ihan itsekseenhän nuo kasvavat. Mutta että jo kaksi lasta olemme saatelleet ihmisten ikään, on se vaan niin sairaan hienoa! Meidän rakasta Elsaamme kutsutaan meidän rakkaaksi Elsaksi koska pikkuruinen, vain 13 kuukautta vanhempi isosisko aina kädet puuskassa niin huokaili: mitä se meidän lakas Elsa nyt taas on tehnyt? Meidän rakas Elsa on ihan tosi makea tyyppi. Hän on ulospäin ujohkon oloinen ja sellainen kertakaikkinen suurisilmäinen suloisuus, mutta pinnan alta löytyy myös pippuria ja ihanan kajahtanutta huumorintajua. Elsa on omapäinen, staili ja ahkera, ja hänellä on kummallinen taipumus ajatua tikattavaksi säännöllisin väliajoin. Elsa ei turhaan sanojansa tuhlaile. Tuo rohkea reissuliisa vastailee eri …

Paras fish & chips on löytynyt!

Jos luulitte, että rakastan yli kaiken muistikirjoja, olitte väärässä. Rakastan yli kaiken ranskalaisia perunoita. Ja jostain mystisestä syystä erityisen kivaa ranskalaisia perunoita on syödä rapeaksi paneroidun kalan kanssa.  Ihan vastikään taas muistutinkin näistä mun säännöllisistä fish & chips-fantasioistani. En vain vielä kertaakaan ole onnistunut saamaan ihan sellaista unelmieni annosta, sellaista kuin KUVITTELISIN sen täydellisimmillään olevan. Fish & chips on tavallaan ihan simppeli setti, mutta niin herkkää leikkiä kaikkine osasineen, että jostain syystä epäonnistuminen on kokemusten perusteella onnistumista todennäköisempää. Minulle fish & chips on ehdottomasti ravintolaruokaa (tai katukeittösafkaa), sillä ajatuskin muutenkin roihuavasta meikäläisestä, kaasuhellasta ja kuumasta öljystä saa perheen kalpenemaan. Myönnän, olin aika skeptinen kun kolusimme tänään myöhäiselle lounaalle Kampin 6K-ravintolakeskittymän nurkkaan ja Fisu & Ranet-kioskin tiskille. Emme meinanneet löytää paikkaa millään, nälkäkiukku ravasi kilpaa meidän ylimmästä kerroksesta alimpaan juoksentelumme kanssa ja lopulta puljun sijainti käytännössä katsoen bussiterminaalissa ei aiheuttanut mitään rakkautta ensisilmäyksellä viboja. Mutta siihen se kuitenkin paiskattiin, korkealle baaripöydälle, jossa odottelimme viileiden, vihreiden olutpullojemme kanssa: ihan täydellinen fish & chips -annos. Peltitarjottimella, sanomalehtipaperia muistuttavalla alusella keko täydellisiä ranskalaisia, rapeaa ja mehevää turskaa, kirkasta hernepyrettä, reilua remouladea …

Miehiä ja ruusuja

Heräsin eilen kolme kertaa. Ensin aura-autoihin kello kolme, sitten rytmikkääseen NAIS-TEN-PÄI-VÄ, NAIS-TEN-PÄI-VÄ, NAIS-TEN-PÄI-VÄ huutoon ennen seitsemää ja lopulta 8:30, jolloin suoriuduin jo sängystä ylös. Keskimmäinen, kello seitsemän herätys sisälsi kaksi tohkeissaan olevaa miespuolista henkilöä, kolme umpiunista naista, naurua, halauksia, ruusuja, croissantteja, Nutellaa ja kermavaahtoa. Tungin yhden suklaalla silatun voisarven suuhuni ja nukahdin autuaasti uudelleen, olinhan päivystänyt aura-autokuskien kanssa reippaat pari tuntia aamuyöllä. Tiesitkö, että auroissa on piippausominaisuuksia sekä kirkkaat, pyörivät valot, jotka lainehtivat jännittävästi kiviseinille ja varoittavat ulkomaailmassa muun muassa haahkoja (ja tarkoitan nyt niitä lintuja…) miehistä työssä? Kun vihdoin pääsin alakertaan Hesarille ja kahville, löysin keittiönpöydältä rakkaudella ostetun ruusupuskan, joka oli tungettu kuolevien tulppaanien kanssa samaan maljakkoon. Tulppaanien tummuneet terälehdet leijailivat ulkona vellovan lumimyrskyn tahdissa pöytäliinalle. Ajattelin Märtaa. Miehet, mihin joutuisimme ilman heitä. Ilman miehiä ei Naistenpäiväkään tuntuisi miltään, se olisi vain ihan tavallinen päivä, jos sitäkään. Kiitos miehet. Illalla keksimme Parkkosen kanssa, että koska molemmilla oli torstaina hommia Helsingissä, voisimmekin itse asiassa lähteä sinne jo samantien. Ideasta autoon kesti tasan 30 minuuttia, vanhempiensa tempauksiin tottuneet lapset jäivät pitämään taloa pystyssä, ja tilaa majatalosta muistettiin kysyä vasta kun oltiin jo tien päällä…

Rakkausruokaa

En voi millään uskoa, etten olisi kertonut tästä pastasta ennen, mutta ainakaan hakukenttä ei löydä aikaisemmasta esittelystä viitteitä. Siis tämähän on kuitenkin pastojen pasta, meidän elämämme kannalta, ilman tätä pastaa ei ehkä olisi meitä pariskuntana, lapsukaisia, koko tätä kreisiä kohellustamme. Antakaas kun kerron. On ehkä vuosi 1993. Ei ollut ainakaan kesä, oli joku muu. Asuin Aleksis Kiven kadulla (no en nyt herranenaika sentään KADULLA, mutta siis pienessä yksiössä siinä kadun varrella, ennen kuin Kallion hoodit olivat cooleja, päinvastoin).  Olin pyytänyt ensimmäisen kerran erään tummatukkaisen pojan syömään luokseni. Kun sanon pieni yksiö, tarkoitan t o d e l l a pientä yksiötä. Sänky, koko seinän peittävä kirjahylly, toiletissa vain käsisuihku. Mutta säälittävä pöydäntapainen ikkunan edessä oli kuitenkin kauniisti katettu. Seison siis pienessä keittiönurkkauksessa höyryävien kattiloiden äärellä ja valmistan touhukkaana pastaa ja gorgonzolakastiketta, kun ovikello soi. Oven takana vilkkuvat ruskeat silmät ja kimppu gerberoita. Ruokailu jännittää niin paljon, että unohdan salaatin ja patongin keittiöön, josta löydän ne vasta kun ateria on ohi. Oliko meillä jälkiruokaa lainkaan, muuta kuin toisemme? Näin jälkikäteen ajateltuna ruokavalintani oli melko rohkea, jakaahan sinihomejuusto kansan …

Muistikirjarakkautta

Olen teettämässä omia muistikirjoja myyntiin tuonne SHOPin puolelle, yksi pitkäaikainen haave toteutuu! Mutta voi taivas miten monta asiaa tytön PITÄÄ TIETÄÄ ennen kuin muistikirjoja ryhtyy tilailemaan. Olen levitellyt kaikki muistikirjavarastoni pitkin olohuoneen lattiaa ja tehnyt syväluotavaa tutkimusta siitä minkälaisista muistikirjoista tykkään. Mikä tekee muistikirjasta hyvän. Tunnustelen sisintäni esimerkiksi sellaisten yksityiskohtien parissa kuin ensimmäisen ja viimeisen aukeaman väri. Huokaus. Jonkunlainen lista toivottavista piirteistä on kuitenkin pikkuhiljaa muodostumassa, nyt tarvitsen vielä teidän apuanne loppusilaukseen. Minkälaisista muitikirjoita te pidätte, mikä saa teidän muistikirjarakkautenne roihahtamaan? Täydentäkää vapaasti! Pidän siitä, että sivut ovat viivoitetut, toisaalta olisi hyvä jos osa sivuista olisi ihan blancoja. Täytyyhän ihmisen saada välillä piirrelläkin.Tai ainakin tuhertaa. Kirjanmerkkinauha on niiiiiin kiva, tui tui …samoin kirjan sulkeva kumilenkki (koska liput, laput ja kukat). Kovakantinen on jotenkin pehmeäkantista merkityksellisempi, arvokkaampi (no joo, myös hinnaltaan…) Teetän todennäköisesti kahta kokoa kirjasia: pikkuinen (A6) käsilaukkumalli nopeille muistiinpanoille ja isompi (A5) suurille, painaville ja harkituille ajatuksille. Semmoinen tasku takakannessa olisi ihana (taas koska liput, laput ja kukat). Pieni muistikirja olisi kansikuvaton, mutta ehkä värillinen (onko olemassa muita värejä kuin musta?) … suuri taas saisi jonkun …

Kuuleeko Migri

Vähän erilaisia viikonloppukuulumisia. Olen ollut nyt neljänä päivänä umpijäässä seisomassa solidaarisuuttani Hangon turvapaikanhakijoiden mielenosoituksessa Esplanadin varrella. Minä olen kestänyt kerrallaan tunnin, puolitoista, jos sitäkään, ja livahtanut sitten lämmittelemään varpaitani, mutta irakilaiset ja afganistanilaiset päivystävät banderolleineen yhteensä kymmenen päivää (ei tosin öitä). Tavoite on sama kuin Helsingissäkin, pysäyttää palautukset turvattomiin maihin, joista he ovat juuri paenneet. En tiedä mitä se auttaa, seistä nyt märällä ruohomatolla räntäsateessa, tai kipakassa pakkasessa kuten nyt, teltan pressujen kolkossa lepatuksessa. Mutta ymmärrän oikein hyvin miksi he niin tekevät. Heillä on hätä ja huoli eikä oikein keinoja saada ääntään kuuluviin. Myös Hangon vastaanottokeskusta ollaan lakkauttamassa kun toimintoja yhdistetään, yhteenhitsautunut porukka hajoaa, ja siihen päättyy minunkin suomenopetukseni. Tämä vapaaehtoistyö on antanut enemmän kuin ottanut, suosittelen lämpimästi, jos olet joskus harkinnut. Ottamalla yhteyttä esimerkiksi paikalliseen Punaiseen Ristiin pääset alkuun. Ja kanssahankolainen, käy teellä teltalla Hangon asema-aukiolla, olit sitten mitä mieltä tahansa. Se nyt on vähintä mitä voimme tehdä ihmisen edessä. Kuunnella. Kuva: Tomi Parkkonen

Simpukoilla Tintåssa

Jos asuisin Turussa, niin sen lisäksi että piinaisin juttuseuran toivossa farkku- ja sporttikauppojen poikia, söisin ehkä joka päivä simpukoita Tintåssa. Joka ikinen kerta kun ryystämme Tintån simpukoita kuoristaan ja dippaamme hyväsuolaisia ranskalaisia sitruunamajoneesiin, päätämme perustaa oman simpukkaravintolan Hankoon. Sillä mitä mahtavampaa maailmassa muka on kuin simpukat ja ranet? Fish & chips  -kuppilahaaveitahan mulla on jo ollutkin, ehkä nämä merelliset unelmat voisi yhdistää? Simpukat söimme lähtöpäivänä myöhäiseksi lounaaksi, mutta edellisen illan illallispaikka oli vanha tuttu Sergio’s. Siellä on vaan jotenkin aina tosi hyvä olla. Lupaan ensi kerralla vähän laajentaa repertuaaria, mutta myönnän, että usein jo syy Turun reissuun on syöminen näissä hyväksi havaituissa paikoissa. Niitä tulee ikävä, ja silloin on jo viikonloppukassi aika pian pakattu. Uusia, hyviä osoitteita saa ehdottaa! Olemme myös erikoistuneita eri maiden ja kaupunkien parturiliikkeisiin, poika on tarkka tukastaan. Sekin homma hoitui Turussa hyvin. Kuvat: Studio Tomi Parkkonen

Kivat turkulaiset

Me käväisimme aika supertylsän hiihtolomamme päätteeksi siis Turussa. Sinne veti se Brotherus, mutta on siellä muutenkin kiva käydä. En käynyt oikeastaan ikinä Turussa kun asuin Helsingissä, mutta nyt siellä tulee rampattua muutaman kerran vuodessa. Matkaa Hangosta Turkuun ja Helsinkiin on yhtä paljon. Yövyimme hotelli Marina Palacessa, jonka luulin kakarana olevan nimeltään Marina Palanen. Olen aina jotenkin tykännyt sen jykevästä, marmorisesta preesenssistä joen varrella, mutta kieltämättä se on ketjuhotellimainen ja jo hieman kulahtanut. Nyt huoneita oli aavistuksen ehostettu, mutta silti jäin miettimään, että miten ihmeessä ei Turussa ole kivoja boutique-hotelleja, joita Helsingissä on jo pilvin pimein? Majoittuisin! Mutta hei turkulaiset, mikä juttu se on että jokaisessa kaupassa komeat, nuoret miesmyyjät alkavat heti jutella ja hymyillä ja jaella ravintola- ja parturivinkkejä (parturivinkit pojalle, ei mulle)??? Herranjumala mä olin aivan äimänä. Jos olisin turkulainen, seisoisin kaiket päivät nuorisoliikkeiden ovensuissa juttuseuran toivossa, niin kivaa oli olla näkyvä. Ja poika saikin kassikaupalla makeita kuteita sulavaha-mutsiltaan, eli se ystävällisyys toimi. Akateemisessa kirjakaupassa seisoin englanninkielisten pokkareiden edessä ja yritin tähyillä kotiin jääneille tyttärille tuliaisia, kun käsivarrelle koputteli tervehdyksen merkiksi lukijamme Ulla. Aika hauska …