Valitse sivu
Matka jos toinenkin

Matka jos toinenkin

“Asimina sitten vihdoin saapui (ollut tulossa monta kertaa, mutta pelännyt mutkaista tietä) auto lastattuna kananmunilla, villiparsalla, hortalla ja Areopoliksen ihanalla leivällä. Kalamatan torilta hän osti mukaan seitsemisen kiloa munakoisoja, punajuuria ja kesäkurpitsoja Pouloksen tavernaa varten.”

Voi katsokaa miten ihania sanoja juuri Kreikasta saamani pitkä viesti sisältääkään! Eikö tuo lainaus aivan maistu ja tuoksu tänne pohjolan perukoille saakka?

Kun maaliskuu taittuu huhtikuuksi, aika alkaa juosta. Kevät menee hujauksessa. Lähdemme nyt viikonlopuksi Tallinnaan, sitten koittaakin pääsiäinen ja huhtikuun lopussa matkustamme Ranskaan. Kesäkuun alussa asetumme Kreikkaan ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Reissujen välissä on toki ihan tavallista arkista aherrusta, ja sitten perilläkin, missä lienenkin ja miten pitkään. Olen ihan tosi tosi onnellinen, että voin tehdä töitäni mistä vain! (Kunhan siellä toimii netti.)

En ole ollut Tallinnassa ainakaan 10 vuoteen. Tallinna ei ole mitenkään lempikaupunkini, en jotenkin pääse sen pinnan läpi. (Paitsi se oli kyllä hauska keikka kun Iinan kanssa kiivettiin laululavalle esittämään euroviisuja ja pojat ulvoivat nimiämme hotellin ikkunan alla koko yön.) Kumuun tekisi mieli. Ja aion syödä kaksi lounasta ja kaksi illallista joka päivä, niin paljon olen Tallinnan kuumasta ruokakulttuurista kuullut. Mitäs muuta? Vinkatkaahan.

Lähdemme liikenteeseen mutsin ja faijan kanssa, joten taattua laatua taas luvassa. Virittäkää Instagraminne taajudelle annapalaaanna. Vanhemmillani on ollut muutaman vuoden kaunis asunto Tallinnan keskustassa (kuva), nyt se on myynnissä. En ole koskaan käynyt siellä. Jotenkin ihan tyypillistä, että rymistelemme paikalle vain vähän ennen kuin avaimet lasketaan uuden omistajan kämmenelle.

Joe le Taxi

Joe le Taxi

Nostalgiatrippiä luvassa. Vanessa Paradis ja biisi Joe le Taxi keikuttivat ainakin minun ystäväpiiriäni 80-luvun lopussa. Kun hitti julkaistiin keväällä 1987 olin vielä nipin napin neljäntoista, ihan niin kuin Vanessakin. Kömpelöllä musiikkivideolla tanssahteli paitsi ihan meidän ikäisemme, myös ihan meidän oloinen tyttö; porkkanafarkut (nyt niiden nimi on mom jeans), valtava persikanvärinen college-pusero käärityillä hihoilla ja ylös asti napitettu kauluspaita. Tukassa viehkeä heitto, ilmeessä pientä kyllästyneisyyttä. Sitä viileää rakoa hampaiden välissä vain oli vaikea matkia…

Joe le Taxi on nyt saatavilla 30-vuotisjuhlavinyylinä, ja tekisi painaa tilausnappulaa. Vanhojen aikojen (ja vaatteiden, ai että!) muistoksi.

Mitä minä en löydä, sitä sinä et tarvitse: keltaistakin keltaisempi Joe le Taxi t-paita.

Lue lisää: Stalkkasimme Vanessaa viime vuonna Cannesin elokuvajuhlilla. 

Urheiluhullu

Urheiluhullu

Tässäpä teille edelliseen vuodatukseen liittyen aihe, josta varmasti ihan hyvällä syyllä mietin että kiinnostaako ketään. Siis ketään muuta kuin minua.

Sain teidät ehkä nostamaan chicisti toista kulmakarvaanne otsikon nähdessänne. No daah, en todellakaan urheile, mutta se ei estä minua rakastamasta tiettyjä urheilulajeja. Voisinkin muuten joskus tehdä sellainen “10 faktaa minusta, joita et tiennyt”. Keksin siihen heti neljä kohtaa:

1. Syön vain kokonaisia suolapähkinöitä (kyllä, ajaa saman kulhon äärellä olevat hulluksi).

2. Ricky Martin on pyytänyt minua illalliselle seurueensa kanssa. Se oli sitä María-biisin aikaa. En mennyt.

3. Kuuntelin nuorena kaikki Jokereiden matsit radiosta, ellen päässyt paikan päälle. Pidän itseäni jossain määrin osallisena vuoden 1992 liigamestaruuteen.

4. Itkin yhdet alkuaikojemme treffit Parkkosen kanssa alusta loppuun saakka koska Suomi oli hävinnyt Kanadalle. (Ei sodassa senkin sivistynyt pöhkö, vaan jääkiekossa. Vuosi 1994, loppuottelu, 2-1 rangaistuslaukauskisassa.)

Asiaan: (ihan todellako olen kirjoittanut ettei minulla ole mitään sanottavaa?)

Katsoin vastikään aivan mahtavan dokkarin Les Bleus – Une Autre Histoire de France 1996-2016 Ranskan jalkapallomaajoukkueen historiasta parinkymmenen vuoden ajalta. Näkökulmana jalkapallon ja yhteiskunnan suhde. Sairaan mielenkiintoista! Joudun miettimään nyt ihan uudessa valossa sitä pyrkimystäni Ranskan maajoukkueen valmennusjohtoon.  Leffa löytyy Netflixistä ja traileri täältä.

(Toivon, että Rytkönen on kuulolla.)

Dokkari ei varsinaisesti lieventänyt vaalikuumettani. Siis ranskanpresidentinvaalikuumetta. Nyt katsonkin netistä ensimmäistä vaaliväittelyä eli mahtava ilta tiedossa valkoviinilasillisen ja 3 tuntia 13 minuuttia kestävän täpäkän keskustelun parissa. Elämäni on niin ihanaa! Vaalien ensimmäisen kierroksen tulosten aikaanhan olenkin jo sitten sopivasti Ranskassa.

Kuva valikoitui a i v a n sattumanvaraisesti. Legendaarinen Eric Cantona vaimonsa Rachida Braknin kanssa Ranskan Ellen kannessa (ja sisäsivuilla) vuonna 2015.

Jumissa

Jumissa

Ihan näin tiltissä kirjoittamisen suhteen en muistakaan vielä olleeni. Yleensä pahin jumi menee muutamassa päivässä ohi, mutta nyt tuntuu ettei helpotusta ole ihan heti luvassa. Siis sellaisin vapaaehtoisin keinoin: talutin itse itseni äsken korvasta koneelle ja avasin uuden, tyhjän artikkelipohjan saatesanoilla “nainen on hyvä ja istuu ja kirjoittaa, tai itkee ja kirjoittaa, tai ihan mitä tahansa tekee kunhan kirjoittaa.” Joten tässä ollaan. Takapuoli ei nouse tuolista ennen kuin olen painanut Julkaise-nappulaa. En saa keittää kahvia, en vilkuilla kännykkää. Vain kirjoittaa. Tulkoot vaikka tyhmiä sanoja peräkanaa, niin minähän jumalauta kirjoitan.

Kirjoitusjumiin voi olla monta syytä. Joskus ei vain ehdi, ja osittain siitä nytkin on kysymys. Alkuvuosi on ollut varsinaisten töiden osalta vilkas ja täysi. Koneella istumisen, kirjoittamisen ja luovana esiintymisen kiintiö täyttyy päivätöissä. Illalla hartiat eivät enää halua läppärin ääreen ja se kuuluisa takapuolikin on puuduksissa. Lisääntyvä valo houkuttelee ulos.

Olen myös aktiivisesti lisännyt asioita ja ihmisiä elämääni pitkän, sisäänpäin kääntyneen kauden jälkeen. Huomasin nimittäin, että viikonloputkin alkoivat käydä hankaliksi. Samalla tavalla kun onnistun saamaan itseni lukkoon kesälomilla ja joulunpyhinä, alkoivat viikonloputkin ahdistaa. Mitä ihmiset oikein tekevät viikonloppuisin??? Kaikki joutilas aika tuntuisi järkevältä täyttää työnteolla. Minulla on ollut aina suuria vaikeuksia erottaa työtä ja vapaa-aikaa toisistaan, eikä se taipumus ainakaan vaikuta hellittävän.

Nyt olemme kuorruttaneet viikonloppuja ohjelmalla ohjataksemme ajatuksia muualle. Viime viikonloppuna muun muassa söimme ensimmäisen terassilounaan ja höllensimme kaulahuiveja, joimme kuohuviiniä hotellin aulassa, kuuntelimme flamecokitaristia Bravasissa mahtavan porukka-paellan äärellä. Kävimme katsomassa Kiehumispiste-dokkarin ja heti sen jälkeen (ajoitus oli sattumaa) nautimme lounaan erään turvapaikanhakijaperheen kanssa. Me myös tapasimme Hankoon muutosta haaveilevan helsinkiläisnaisen, sekä vanhan koulukaverini, ja ajelimme Gunnarsinrantaan. Kiipesimme tietysti Tullarin kallioille ja katsoimme kuinka laivat irtosivat satamasta. Nukuimme päiväunet, kokkasimme kermaista tattipastaa ja katsoimme Rimakauhua ja rakkautta. Se oli hyvä viikonloppu se.

Täydet viikonloput toisaalta tarkoittavat, että kirjoitusaikaa putoaa pois. Ensi viikonlopuksi lähdemme Tallinnaan enkä ajatellut ottaa läppäriä mukaan.

Viikotkin ovat olleet erilaisia. Vanhimmalla tyttärellä on ylioppilaskirjoitukset loppusuoralla, tänään on viimeinen koitos. Se on tarkoittanut kaiken muun jännittävän lisäksi sitä, että kotona on lukulomapäivisin ylimääräistä energiaa, joka on  – niin paljon kuin tyttöni seurasta nautinkin – tuonut omat haasteensa arkeen. Huomaan toivovani omaa työhuonetta, kotona työskentely alkaa käydä hankalaksi. Hyväksyn itsessäni tavallista suuremman oman ajan tarpeen ja tiedän, että se on työskentelyllenikin oleellista. Hiljaisuus, tietynlainen tyhjyys ympärillä.

Kirjoitusjumiin on vaikuttanut myös se, että yhtäkkiä alkoi tuntua siltä, että olen sanonut jo kaiken, toistan itseäni. No hei väkisinkin, kuusi vuotta ja kolmatta tuhatta kirjoitusta myöhemmin se on väistämätöntä. Enhän elä mitään kovin jännittävää elämää. Toistoakin pahempi tunne on se, että mitä jos ketään ei kiinnosta? Tai että miksi ketään kiinnostaisi? En ollut osannut pukea aavistuksiani sanoiksi ennen kuin luin samaan aikaan muissa blogeissa poreilemaan puhjennutta keskustelua siitä, että tavallinen bloggaaminen on kokenut inflaation, kun ammattimaiset blogit tekevät kaiken isommin ja paremmin, tai ainakin näyttävämmin. Omat eriskummalliset aiheet ja arkinen ote hirvittää, en tunne riittäväni millään. (Parkkosen kuvat nyt ovat toki helmiä, mutta kuten olette huomanneet, ne ovat olleet hänen kiireidensä takia aika kortilla.)

Samaan aikaan toisaalla syyllistetään tuoksukynttilöiden polttelijoita ja ihoöljyllä valelijoita, halutaan todempaa, suorempaa, kantaaottavampaa ja karumpaa, vaikka se ei olisi yhtään sen enempää totta kuin iänikuiset leikkokukatkaan. En osaa tätä peliä. En ole ilmeisesti tarpeeksi tavallinen, enkä missään nimessä tarpeeksi erityinen.

Olen ihan pihalla. Jonkun hegemonian ulkopuolella.

Myönnän, että tunnen myös paineita tuosta Shop-sivusta, tällä tahdilla ja ihan minusta johtuvista syistä se ei toimi suunnittelemallani tavalla. Ja niin kovasti haluaisin sen toimivan! En haluaisi tuottaa mukana oleville yrityksille pettymystä, onneksi kukaan ei vielä maksa näkyvyydestä. Se lohduttaa. Rakennan rauhassa.

Lokakuun Kreikan matkani jälkeen (taivas, lähdöstäni on kohta jo puoli vuotta!) olen jotenkin hakenut paikkaani. Kotona äitinä ja vaimona, työelämässä (vaikka nyt onkin hyvä vaihe), bloggaajana. Minuna. Graah-osastolle olisi paljon kirjoitettavaa, mutta se vaatii juurikin sitä aikaa, häiriötöntä, kirjoitusfiiliksen sävyttämää aikaa.

Tässä kirjoitellessani Parkkonen on käynyt jakamassa kanssani munakkaan (pylly ei pysynyt penkissä, kokkasin), Anders istahti pöydän päähän ja yritti ratkaista yhtä wordpress-ongelmaani. Ahmed soitti ja kysyi saako tulla illalla meille kylään. Kaksi lapsista on juuri kotiutunut, on kaikenlaista juteltavaa ja näytettävää. Sanat lentävät kuin peipposet pois sormistani, keskeneräinen ajatus karkaa. Kuulen haukankorvillani, että yläkerrassa pyykinpesukone on pyörinyt ja pyykit pitäisi nostaa kuivuriin uuden satsin alta. Entä illallinen? Jotain kivaa sen ahkeran abin kunniaksi.

Tuntuu, että vuosi vuodelta tiedän varmaksi yhä vähemmän asioita. En tunne tarvetta julistaa enkä valitettavasti usko muuttavani maailmaa vaikka olisinkin siinä erinomainen. Mutta kaksi asiaa tiedän: veden juominen auttaa melkein kaikkeen, ja puhuminen kannattaa aina. Silloinkin kun se on vaikeinta.

Tästä se taas lähtee.

Vieraskirjoitus: Graafikon matka – Rolling Stonesia ja mustemaalausta

Vieraskirjoitus: Graafikon matka – Rolling Stonesia ja mustemaalausta

Vieraskirjoitus

”Mä tarvitsisin tunnuksen mun blogille, voisitkohan sä auttaa mua?”, alkoi puhelinkeskustelumme muutama viikko sitten. Tottakai, tietysti autan! Olin tietoinen Annan aiemmasta blogista ja ihaillut sen kuvia satunnaisesti. Keskustelimme jonkin aikaa Annan uudesta linjasta ja ajatuksista.

Ryhdyin hommiin ilolla! Tehtävänä oli siis suunnitella tunnus ihmiselle, tai oikeastaan olemassa olevalle blogille ja ihmiselle sen takana. Kiehtovalle maailmalle täynnä Ranskaa, kauneutta, rosoa ja kaikkea muuta kuin virastotylsää raportointia elämän ilmiöistä. Tykästyin oitis Annan maailmaan kaikessa runsaudessaan. Luin postauksia, katselin kuvia, yritin päästä sisään siihen, mitä hän haluaa viestiä, mikä on sen ydin. Ryhdyin työhön ja lähetin ensimmäiset versiot sovitussa aikataulussa.

Ja sain vastauksen: niistä ei löytynyt sitä ominta Annaa, vaikka jotain hyvääkin. Ammattilainen ei tästä lannistu, vaan rohkaisee asiakasta eteenpäin. Työtä jatketaan ja se syvenee. Olin nimittäin tulkinnut blogin kautta yhden asian täysin väärin. Sain kuvan, että Anna pitää kasveista, luonnosta ja Hangosta. Symboli viittasi Ranskaan ja luontoon, mutta se ei auennut meille samalla tavalla. ”Minua kehnompaa luontoihmistä saa hakea”, Anna kirjoitti. Pyysin häntä kuvailemaan asioita, joista hän pitää, jotka ovat tärkeitä, jotka viehättävät. Tähän sain Annalta erittäin kuvailevan vastauksen.

Suunnittelijan työ on ihanan vaihtelevaa ja haastavaa. Usein liikutaan vahvasti intuition puolella, jota perustellaan ja analysoidaan myös itselle. Käydään päänsisäistä keskustelua; miksi ratkaisisin asian niin tai näin? Minkälainen typografia sopii tähän maailmaan, entä minkälaiset elementit, ja miten ne ovat suhteessa toisiinsa? Onnistunko tavoittamaan olennaisen näiden elementtien avulla?

”Rolling Stones 70-luvulla Etelä-Ranskassa, musta kajalkynä ja suttuiset rajaukset, mustuus, Jean Cocteaun signeerauksen tähti…” Syntyi vahva tunne. Kaivaisin esiin mustepullon ja maalaisin luonnosmaisia kuvia. Nyt ei lähdetä piirtämään vektoriohjelmassa selkeää graafista tunnusta tai tavoittelemaan muodon ja viivan suhteen millintarkkuutta, nyt ei tehdä tunnusta virallisille virastoihmisille eikä haeta täydellistä viivaa ja sen puhtautta. Hienostuneen typografian pariksi tarvitaan rosoisuutta, jotain, joka kertoo henkilöstä.

Piirsin iltamyöhään lasten nukkuessa ainakin viisitoista paperia erilaisia elementtejä. Tapahtumassa oli jotain elokuvallista, rypistettyjä papereita, tuskaantumista ja ilahtumista vuoron perään. Tiedoksi, että musteella maalaaminen on itse asiassa aika ihanaa! (Toim. huom. Tämä tilanne olisi vaatinut punaviiniä, mutta sitä ei ollut kaapissa.)

Seuraavana päivänä sähköpostiini kilahti ilahduttava viesti: ”Sonja! Mä tykkään!!!!!!!!!! Tässä on nyt sitä jotain. Hyrisyttää ihanalla tavalla.” Elementtejä syntyi useita, joista loppuraatiin valitsimme Annan kanssa yhdessä nyt tunnuksessa näkyvät.

Silmä ja suu.

Blogi on näkemistä ja asioiden visuaalista kokemista, sekä niiden tulkitsemista ja kertomista lukijoille. Anna Palaa Anna kertoo elämänmakuisesti, mutta kiehtovasti Annaa viehättävistä asioista. Silmä on vahva, mutta niin on suukin. Näkeminen on vahvaa ja yhtä vahvaa on ilmaisu. Blogin kirjoitukset ovat kuitenkin myös hienostuneita, niissä on ranskalaista charmia. Tunnuksen kokonaisuus syntyy hienostuneen päätteellisen antiikvan yhdistämisestä luonnosmaisiin, rosoisiin ja voimakkaisiin elementteihin, ne ovat sopivan kontrastisia toisiinsa nähden. Anna Palaa Anna on saanut uuden tunnuksen.

Kiitos yhteistyöstä Anna & onnea blogillesi! <3
Sonja Tuulia Halttunen, graafinen suunnittelija, Fiskars

www.sonjatuuliahalttunen.com
www.kavivagraphics.com