Month: helmikuu 2017

Aarrearkut auki

Tuolta Shopin puolelta löytyy yksi ruutu, jonka nimi on mystisesti Annan faijan aarrearkku. Silti tämä ensimmäinen löytö on kyllä minun. Meidän löytömme eivät ole (ainakaan yleensä) mitään arvokasta antiikkia tai huikeita design-esineitä, vaan enemmänkin kuriositeetteja. Faijani on varsinainen Nenä, hän on ollut keräilijä jo vuosikymmeniä. Lähinnä hänen aarteenetsinjänsydäntään on meriantiikki, mutta jos minä saan valita kaupattavat esineet, ovat ne kotoisampia tavaroita arkikäyttöön tai lahjaksi. Minun löytöni ovat aina rakkautta ensi silmäyksellä ja puhdasta sattumaa, en ole systemaattinen keräilijä ollenkaan, vaan vedän tunteella ja tuurilla. En ole vielä ratkaissut miten asettelen aarteet näytille, siis minkälainen näkymä avautuu kun klikkaat Shop-sivulla aarrearkku-ruutua. Siksi ainakin tämä ensimmäinen kauppatavara pomppaa silmillesi ihan näin postauksena ja aarrearkku-ruutu on vielä “kiinni”. Ensimmäiseen aarteeseen: Minusta maailmalta raahatuissa koristelluissa saviastioissa on aina ollut jotain ihanaa. Niistä tulee mieleen Välimeri, aurinko, kuumat pation kivilaatat varpaiden alla, kylmä viini, venyvä aika, liehuva helma, laiskat suudelmat. Juuri näillä ruukuilla saattaa olla kyllä enemmän tekemistä Mustanmeren kuin Välimeren kanssa, enemmän Balkania kyljessään kuin eteläistä Eurooppaa. Yhtäkaikki, savikannu ja kupit tekee mieli viilentää ja niistä tarjota roseeta tai napakkaa ja minttuista sitruunamehua …

Sittenkin toivoa?

Ja kas, tästä sitten jotenkin kuitenkin pidin. Jollain ihmeellisellä tavalla Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen oli kaikessa toivottomuudessaankin toiveikas. Alussa rasitti kaikki. Rasitti se iänikuinen mykkyys, töksähtelevät, vanhanaikaiset lauseet. Väkinäinen huumori. Rasitti interiöörit, Suomi-nostalgia, pitkät tyhjät kohtaukset. Irralliset musiikkiesitykset, äijät. Kossu ja rööki (voi taivas sitä röökin määrää!), kaiken nielevä menneiden aikojen kaipuu. Tuntui, että tämä on niin tätä. Mutta toista pääosaa esittävässä Sakari Kuosmasessa oli  – tai häneen roolihahmoonsa oli sisällytetty- jotain sellaista vinkeää pilkettä, jota en muista nähneeni pitkään aikaan Kaurismäellä. Lempeyttä, kepeyttäkin. Pieni hymynkare, vain häive, suupielessä. Naurahdin monta kertaa elokuvan aikana, sitä en ollut odottanut tekeväni. (Selvennykseksi: en ollut alunperin edes menossa katsomaan koko elokuvaa, arvostelut olivat ristiriitaisia, olin jo päättänyt olla pitämättä koko jutusta ja muutenkin ajattelin, että ahdistaa ihan tarpeeksi ilman Kaurismäen nuhjuista käsittelyäkin. Mutta Parkkonen kertakaikkiaan raahasi minut kesken spagettiannoksen leffateatteriin vain viisi minuuttia ennen näytöksen alkua!) Roolittaessaan Kaurismäki on kuin Fellini, rakastaa erikoisia kasvoja. Kaikki tutut vanhoista elokuvista ovatkin mukana, mutta ne nuoret pojatkin, mistä hän löytää niin karismaattista porukkaa? Turvapaikanhakijoita näyttelevät olivat nopeasti omaksuneet kaurismäkeläisen eleettömyyden, heidän kasvoihinsa voisi hukkua. Päähenkilöä …

Mutsi vastaa

Yleisön pyynnöstä (se oli Marina!), The Mutsi vastaa myös Just nu-kysymyksiin. Haastattelu on tehty eräällä lounaalla aussi-sporttibaarissa (???) lautasliinalle ja tunsin lautasliinaa purkaessani pakottavaa tarvetta kommentoida vastauksia ja tilanteita, joissa vastaukset syntyivät, joten tein niin. Omat lisäykseni suluissa. Pinnalla juuri nyt, The Mutsi Edition: … vaateostos Alusbody, pitsiä. (Ookoo, too much information…) … biisi Million years ago, Adele. (Alkaa nyyhkiä, on orpo.) … leffa Kolmas mies ja Hilman päivät (en nyt sanoisi että ihan JUST NU leffoja…) … kirja Uusin Merete Mazzarella ja Klingen päiväkirjat. (Ei tykkää uusimmasta Meretestä, aikoo antaa Klinge-kokoelmansa mulle perinnöksi. Olen ekstaasissa…) … ruokaekstaasi Madekeitto ja blinit. Ja tuore kurkuma. (Seuraa pitkä kuvailu siitä, kuinka koko keittiö on värjäytynyt kaappien ovia myöten keltaiseksi ja lisäksi puhelimen esittely, joka onkin kummallisen värinen, sekin kurkumalla värjätty.) … tanssilattia Oma keittiö, radion tahtiin. … matka Viimeisin matka suuntautui Prahaan. (Faija ilmoittaa vierestä, että Marokko jäi mutsin takia väliin. Miten niin mun takia, huutaa mutsi. No koska sä mietit liian kauan ja tarjous meni ohi, känää faija. Meinaan lopettaa koko haastattelun, mutta jatkan, lukijoiden vuoksi.) … …

Mitä, missä, milloin Riviera

Lähdemme siis huhtikuussa jälleen Ranskaan, Villa Le Menestreliin. Matka niihin maisemiin ei mitään erityisiä syitä enää kaipaa, enemmänkin kyse on jo jonkilaisesta pakosta päästä siihen valoon, niihin tuoksuihin, tuttuun hulinaan ja kieleen. Mutta tällä kertaa matkalla on myös komea tarkoitus, eräs haluaa paeta paikalta suuren ja pyöreän merkkipäivän alla. Mietimme kiihkeästi miten vietämme tärkeän juhlapäivän. Lounas Colombe d’Orissa vai peräti yksi yö? Tai etsimmekö käsiimme jonkun vanhoista kalastajista ja sulloudumme sardellipaattiin katselemaan Rivieraa mereltä päin? Avoauto päiväksi, kuten kerran Pariisissa? (Sekin oli muuten hänen syntymäpäivänsä! Auto oli pieni suklaanruskea Mini ja lapset nukahtivat limittäin ahdettuina takapenkille kun me ajoimme Riemukaarta ympäri, ympäri. Saimme myös pysäköintisakot myöhemmin päivällä. Sillä reissulla meillä on hauska vuokrakämppä Marais’n kaupunginosassa.) Uskaltaisiko kysyä jos saisi vaikka vain syödä lounaspiknikin Matissen Vencen talon, Villa Le Rêven, puutarhassa, niiden kuuluisien palmujen alla? Olemme ehtineet tehdä, nähdä ja kokea paljon Cannesin ympäristössä, listataanpa: Cannes itsessään tietysti (tori, kauppakadut, ihanat ravintolat. Kuuluisat kädenjäljet festivaalipalatsin ympärillä, Carltonin terassin, ne elokuvajuhlatkin.) Le Suquet Ile Saint Honorat Musée Bonnard, Le Cannet Nizza, ihana Nizza! Pyöreäkivinen ranta, joulumarkkinat maailmanpyörineen, …

Vau mikä viikko!

Nyt pyörähti käyntiin todellinen hulinaviikko, joka sisältää nuorison osalta niitä elämän kohokohtia, joita muistellaan vielä vanhanakin, sanotaan nyt vaikka nelikymppisenä. Meillä mahtuu tähän viikkoon niin penkkarit kuin vanhojentanssitkin. Muistan molemmat omat. Vanhojentansseissa minulla oli pukuvuokraamosta noukittu 20-luvun mekko höyheniä pöllyävällä yläosalla, otsapanta, punaista huulipunaa ja imuke, ja olin niin kohtalokas, niin kohtalokas. (En kuitenkaan vielä NIIN kohtalokas kuin pari vuotta myöhemmin, kun kuljin knalli kiharoillani ja kuvittelin olevani Lena Olin elokuvasta Olemisen sietämätön keveys. Ziisus…) Penkkareista minulla on jäänyt mieleen yksi hetki jotenkin tosi elävästi. Rymistelimme alas koulumme rappusia valkoisissa haalareissa, mustissa maihareissa ja punaiset vallankumoushiipat päässä ja lauloimme vuoronperään Marseljeesia ja Oi niitä aikoja. Vallankumouslakit ja Marseljeesi siis siksi, että olen ranskalaisen koulun kasvatteja, legendaarisen rehtorin ja latinistin Anttilan valtakaudelta. Yläaste ja lukio sijaitsivat silloin Töölössä, Arkadiankadulla, Kauppakorkean vieressä. Muistan rappusten kiven värin ja kiteet, kaiteet käden alla, miten valo siivilöityi käytävään ja sen, mikä valtava VAPAUDEN tunne sisällä velloi. Meinasin räjähtää ilosta! Muistan myös rekka-autorallin karkkisäkkien kera pitkin Kaivarin rantoja ja Espalle, jossa faija seisoi Kämpin parvekkeella heiluttamassa. En enää muista mitä lakanoissamme luki, mutta muistan …

Mehevää munakoisolasagnea

Ihana tekemisestä tyhjä lauantai. Hidas ja vähän juhlallisempi aamiainen hääpäivän kunniaksi, harrasta lehtienlukua ja sitten kaupungille lorvimaan. (Kuulostaa hassulta sanoa noin kun asuu keskellä kaupunkia, mutta niin kai kuuluu sanoa.) Pieni kävelykadunpätkä herättää joskus huvittuneisuutta satunnaisissa vierailijoissa, mutta kun vauhtiin pääsee huomaa lopulta käyttäneensä kolme tuntia ja puolen kuukauden palkan sillä muutaman metrin matkalla. Nyt tosin etsin pientä, kaunista kirjoituspöytää, jota ei löytynyt. Kiersin kaupat ja kirpparit, mutta palasin tyhjin käsin. (Tyhjin käsin = kajalia ja huulikiiltoa, tuoksukynttilä ja suklaata eli vain niin sanotut ihmisen perustarpeet.) Ulkona oli kylmä, sellainen piilevä hyisyys, pidemmät kävelylenkit saivat jäädä väliin. Vaatihan myöhäisen lounaan ruokalajikin valmistuakseen oman aikansa. Kasvislasagne oli tyttärien toive, tässäkin huushollissa on nimenomaan nuorten aloitteesta vähennetty pikkuhiljaa lihansyöntiä. Syystäkin. Reseptin löysin kun kirjoitin hakukenttään paras kasvislasagne. Ensimmäiseksi tuli Sivumaku-blogin munakoisolasagne. Munakoisolasagne  Viipaloi ja itketä reilun kilon verran munakoisoja. Sillä aikaa kun munakoisot hikoilevat (äiti, toi on osmoosi! huusi lapsi ohikulkiessaan) tee mehevä tomaattikastike oliiviöljyssä kuullotetusta sipulista, valkosipulista ja kolmesta tölkillisestä tomaattimurskaa, mausta kuivatuilla yrteillä, suolalla ja pippurilla. Pyöristä sokerihippusella. Huom. Mausta tomaattikastike rohkeasti, munakoisot imevät makuja! Kuivaa munakoisoviipaleet, lado limittäin uunipellille, roiski …

Nimestä vielä

Nimeen Anna palaa Anna liittyy monta hauskaa yhteensattumaa, jotka tajusin vasta myöhemmin, nimen jo valittuani. Ensin oli siis jo olemassa ihan toinen nimipäätös, voin sen paljastaakin. (Vaikka nyt, kun nimi on mikä on, se kuulostaa ihan väärältä). Uudesta blogista piti tulla Lempipäiväni tiistai. Ajattelin, että se sisältäisi sen pienen anarkian, etten ole mikään TGIF-tyyppi, vaan semmoinen skumppaa keskellä tiistai-päivää tyyppi. Ja että vihaan kaikkia pakollisia viikonloppukemutuksia, ylipäätänsä kaikkia juhlia, joulua nyt etunenässä mutta myöskin juhannusta ja uutta vuotta sun muita. Pitkäperjantai on kiva, siitä mä tykkään. Mutta yhtäkkiä nimi alkoi kuulostaa minusta sellaisen ihmisen blogin nimeltä, jolla on vaniljanvärinen keittiö, paljon kannustavia tekstejä seinillä, tyynyissä ja pienesineissä, nypyttömiä neuleita, nuokahtamattomia tulppaaneja ja joka valitsisi  harmoniselle päiväkirjalleen nimen Lempipäiväni tiistai (kaunokirjoituksella) koska “arki nyt vaan on niiiiiiiiin ihanaa” Ei, se en ole minä. Ei kuulosta minulta. Anna palaa Anna poimiutui siis teidän kommenteistanne ja alkoi elää omaa elämäänsä. Olkoon sitten se, päätin tiistaina 17.1.17 ja varasin domainin. (Vielä kuitenkin vähän sillä ajatuksella, että ehtii tarvittaessa vaihtaakin.) Häivyin Helsinkiin, hummailin siellä mitä hummailin, mutta huomasin käyttäväni tuota lausetta oikeastaan aika usein. …

Hän on 19

Jos eilen juhlittiinkin hillitysti uutta blogia, niin tänään oli vielä suuremman saavutukseni merkkipäivä. Esikoisemme täyttää 19 vuotta. (On käsittämätöntä kuinka näin nuorella ihmisellä on noin vanhoja lapsia, mutta olenhan toki lähdes kehdosta ryöstetty lapsimorsian.) 19-vuotias on jo aikuinen, kaikkien muiden kuin kyseisten 19-vuotiaiden äitien mielestä. Minusta minun 19-vuotiaani on vauva. Kuten vauvatkin, 19-vuotiaat ovat todella suloisia nukkuessaan ja aavistuksen ärsyttäviä ja yllättävän äänekkäitä hereillä ollessaan. 19-vuotiasta ei kuitenkaan voi olla syvästi rakastamatta 24/7, sillä 19-vuotias on niin kertakaikkiaan ihana olento, kuten vain olla voi se, jolla koko maailma on avoinna edessään. 19-vuotias on jo – jos ei jo muuttanut – ainakin muuttamassa kotoa. (Paitsi Italiassa.) Irtautumista omaan elämään tehdään näyttävästi.  19-vuotiaalle voi sanoa, että nyt on kyllä aika paljon meikkiä, mutta 19-vuotias vastaa siihen vain tyynesti että juuri niin paljon kuin haluan. 19-vuotias tulee ja menee omia teitään, mutta mitä tulee hammaslääkäriaikoihin, olisi hyvä jos äiti voisi soittaa. Tämä 19-vuotias lukee nyt vimmatusti ylioppilaskokeisiin, puuhaa kesätöitä ja haaveilee suurenmoisista matkoista. Me voimme enää vain seistä eteisen nurkassa ja huutaa perään että pysy lämpimänä rakas! 19-vuotiaalle on enää …

Ihan itse pitää kirjoittaa

Jaa, vai niin. Tänne pitää nyt tosiaan sitten vielä kirjoitellakin, ei auta että vain seilaa omilla sivuillaan ja ihailee uutta blogikotiaan. Tai ihailee ja ihailee. Kuten oikeassakin kodissa sitä näkee usein vain kaiken mikä vaatisi pientä laittoa (ja kun sanon pientä tarkoitan esimerkiksi sitä valtavaa tyhjää laikkua keittiön nurkassa, eli sitä hätäpäissään purettua takkaa). Mutta me olemme nyt uusia ihmisiä ja me suhtaudumme valoisasti keskeneräisyyksiin ja epätäydellisyyksiin, pieniin vastoinkäymisiinkin, ja siihen, että syötimme väärän osoitteen Blogloviniin ja nyt se ei anna vaihtaa sitä ja meidän pitää kirjoittaa jonnekin AMERIKKAAN tai jonnekin ja selittää vuolaasti kuinka valtavan suuresta LANSEERAUKSESTA on tässä kyse ja että voisivatko he ystävällisesti vaihtaa sen www-osoitteen, koska todennäköisesti puoli Suomea ja aika iso osa Belgiaakin odottaa henkeään pidätellen, työnteosta täysin halvaantuneena, että Anna palaa Anna olisi korrektisti Bloglovinissa. No, arvasitte jo, että kun sanoin me tarkoitin minä. Olen vielä pienessä identiteettikriisissä (hahahahahha, ihan kuin joskus olisi ollut aika jolloin EN OLISI ollut jossain kriisissä!) ja väreilen hahmottomana olentona jossain Kirjatoukan, Anna palaa Annan ja tavallisen Annan välimaastossa. Ystävä muistutti, että siitä on kolme viikkoa kun …

Anna palaa, Anna!

Tervetuloa ihminen! Olet nyt laskeutunut Anna palaa, Anna-sivustolle. Joo-o, on se blogi, mutta myös eräänlainen hidas media ja hengailupaikka. Anna palaa Anna-nimen keksitte te. Toinen nimi oli jo valittu, se oli jotain ihan muuta, mutta kun tuskailin blogiuudistusta, te virtasitte näytölleni kuin kirkkain vuoristopuro ja solisitte kaikki samaa mantraa. Anna palaa, Anna! Ja minähän annoin. Oman motivaationi (ja suuruudenhulluuteni) tähden tarvitsin sekä visuaalista uudistumista että nimenmuutoksen. Tässä ne nyt ovat. Olet takuulla ensin hieman hämmentynyt, mutta pian kaikki loksahtaa taas paikoilleen. Minähän olen kuitenkin sama. Etusivu on uusi juttu. Siellä artikkelit ovat esillä kategorioittain, sivua hallitsee suuri kolmiosainen kuvakaruselli ja sivupalkissakin on säpinää. Voimani tunnossa uskon, että sieltä löytyy tulevaisuudessa myös videota sekä soittolistoja, katsotaan mitä tapahtuu kun suurin vimma taas laantuu. Jos olet kaikesta tästä koohotuksesta tuohduksissasi, ei hätää. On edelleen olemassa, ja tulee aina olemaan sivu BLOG, jossa tekstit ovat tutusti aikajärjestyksessä allekkain. Laita se sivu kirjanmerkkeihisi, niin melkein et huomaa minkään muuttuneen. Lisäksi on mielikuvituksellisesti nimetty sivu SHOP, löydätkö? Se syntyi omasta tarpeesta, omia suosikkiblogeja lukiessa. Yhteistyöpostaukset painuvat juttuvirtaan, sitä kutkuttamaan jäänyttä tuotetta tai …