helmi 28, 2017
Olen sattumalta (ikäänkuin sattumaa OIKEASTI olisi olemassakaan?) ajautunut taiteilijatarinakierteeseen. No kovin kauas harvoin pääsenkään, onhan boheemielämä lähellä sydäntäni, mutta tätä voi jo kutsua pieneksi putkeksi. Katsotaanpa.
Joel Haahtela, Mistä maailmat alkavat
Kuin lukisi vanhanaikaista tyttökirjaa, Anni Swania tai jotain. Vaivaton, mukaansa tempaava. Kirjassa esiintyvät: rakas ulsteri, nöyrä mutta sisukas äitihahmo, rempseitä tahi traagisia tovereita, tyttö, oi tyttö. Taiteenpaloa, kohtalon kellojen sointia. Rehti, viaton ja lahjakas päähenkilö, näyttämönään Helsinki, Eurooppa. Rakastin Haahtelan Katoamispistettä, Perhoskerääjää ja muita, tämä ei nouse niiden yli. Teksti on kyllä kaunista.
Inka-Maria Laitila ja Tarja Strandén, Tukaattityttö (2002)
Tyko Sallisen ensimmäinen vaimo Helmi Vartiainen oli taiteilija hänkin. Vartiaisen uran katkaisi avioliitto, lasten syntymät ja heistä erottamiset, Sallisen sikamaisuus. (Hirvee ukko, kuten mutsi sanoi.) Silti tämä vuonna 2002 ilmestynyt kirja kääntyy lähes tarkoitustaan vastaan, kun se melkein salaliittoteorioihin saakka vakuuttelee vakuuttelemasta päästyäänkin, ettei pieni, kaunis Helmi ollut yhtä kuin Mirri, Sallisen taideteosten kuukasvoinen, hölmö tyttö. Me uskomme vähemmälläkin! Sadistista Sallista puolustelematta jään ajattelemaan tuon ajan taidesuuntauksia ja kirjan takertumista mallin ja lopullinen maalauksen yhdennäköisyyteen tai sen puutteeseen. Ei kai se ollut tarkoituskaan, maalata peilikuvaa, vaan jotakin olevan ulkopuolelta? Picasson naisetkaan eivät varsinaisesti tallentuneet kankaalle ihan pilkulleen.
Elizabeth Gilbert, Big Magic
Niin ärsyttävästi kirjoitettu, tai suomennettu, mutta todennäköisesti kirjoitettu, että tekee mieli repiä hiukset päästä irti. Tuttavallinen, rupatteleva ja pikkunokkela lähestymistyyli ei pure kaltaiseeni kyynikkoon. Luovuus, josta nyt on siis kyse, on koetuksella. Olkoonkin, että itse olen ärsyttävä sanoilla maalailija, haluan lukemiseni kristallinkirkkaana vuoristopurona ilman mitään kikkailuja. Saarnaamista en kestä yhtään. Ihmeellisten otuksien kaltaiset ideat, jotka sinkoilevat ihmisestä toiseen saavat minut pyörittelemään silmiäni, mutta silti kirjassa on pointtinsa luovasta elämästä ja sen vaatimista prosesseista, joten annan itseni paikoin inspiroitua. Innostuakin, en suosittele lukemaan ennen nukkumaanmenoa. Kukapa ei haluaisi uskoa taikuuteen, luovuudessakin, vaikka kirjoitustyöläisen takapuolta ja hiirikättä kipeästi pakottaisikin.
Linn Ullmann, Rauhattomat
Tartuin kirjaan Ingmar Bergmanin toivossa (etten sanoisi nälässä, rakastanhan Laterna Magicaa), mutta kirja kertookin Linnistä. Tyttö, joka ei ollut enää tyttö, hän kirjoittaa, eikä mainitsee kertaakaan ketään nimeltä. Ovelaa? Vai vain vähän lapsellista. Miksi sitten kirjoittaa kuuluisista vanhemmistaan lainkaan? Elämä kahden persoonallisen taiteilijan lapsena ei ole helppoa, mutta kirjailijaksi kasvavalle se toki on kuin ehtymätön aarrearkku, josta Ullmann täysin rinnoin ammentaa ja hyvin auliisti kaikesta kertoo. Muutamista maneereistaan (älkää edes muistuttako omistani!) huolimatta hän sentään on loistava sanankäyttäjä.
Riitta Konttinen, Täältä tullaan!
Tämä kirja poljetuista suomalaisista naistaiteilijoista on listalla vain bonuksena, en ole vielä saanut sitä nimittäin käsiini. Odotan innolla ja siksi vinkkaan teillekin. Helmi Vartiaisen tarina linkittyy tietysti tähän hyvin.
Valitsin jutun kuvaksi boheemieleämän hengessä yhden kaikkien aikojen lempimaalauksistani, Elin Danielson- Gambogin työn Päättynyt aamiainen. Konttinen on nimittäin kirjoittanut (ja minä lukenut) Danielson-Gambogistakin, kuten myös Venny Soldan-Brofeldtistä, Helene Schjerfbeckistä, Dora Wahlroosista… Konttisen kuratoima näyttely Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa on esillä Tampereen taidemuseossa 28.5. saakka. Eli Tampere, täältä todellakin tullaan!
Hivenen pisteliäistä arvioistani huolimatta luin jokaisen listan kirjoista loppuun saakka (bonusta lukuunottamatta, koska en ole lukenut sitä ensinkään), joka on kaltaiseltani holtittomalta ja häpeilemättömältä keskeyttäjältä omalla tavallan jo suositus kutakin teosta kohtaan. Lisäksi ilahduin siitä, että vaikka aina muuta väitän, näköjään tulen kuin tulenkin myös tarttuneeksi tuoreisiin kirjallisiin tapauksiin. Lukuiloa!
Muista myös:
Yksi melkein unohdetuista naistaiteilijoistamme eli Eva Törnvall-Collin HAMissa, jossa myös esillä Tyko Sallinen.
#museokorttivinkuu
Helsingin houkuttelevin kirjakauppa on NIDE.
helmi 28, 2017
Apua. Tänään tuli ihan kauhea tenkkapoo. En jaksaisi enää yhtään, yhtään, yhtään tätä talvea. En vaikka olisi kuinka paljon mantelimassaa ja KERMAVAAHTOA!
En jaksa liukkaita katuja, hartioita kyyristävää tuulta, kasvoille vihmovaa hyistä vettä. Harmaita päiviä, pimeitä iltoja, itkeviä ikkunoita, hymyttömiä huomenia. Tiedän, on jo paljon enemmän valoa, ja kyllä, olen siitä kiitollinen, mutta koko olemukseni huutaa jo jotain muuta kuin tätä samaa. Antakaa mulle väriä, lämpöä, elämää.
Me asumme täällä pohjoisessa kuin suden peräsuolessa, sään ei pitäisi olla meistä yhdellekään yllätys. Kerran talvessa sen kai kuitenkin täytyy tapahtua, epätoivon ja kaamosmasennuksen päivän, riutumisen rännän alle. Sen hetken kun on ihan ihan poikki, sukat vettä tihkuen, kauppakassin kahvojen vinguttaessa punaista juovaa kylmän kuivaamaan kämmeneen. Puoliksi paleltaa ja puoliksi on villan alla hiki, ihan kokonaan vituttaa. Kaulahuivi haisee märältä, hiukset valahtavat sateen ja kiukkuisten kyynelien raidoittamien kasvojen molemmin puolin kuin lapaset, loppumattomassa lantunvärisessä loisteputkitulvassa. Iskee pakokauhu ja paniikki: kuinka monta päivää on huhtikuuhun?
Tänään ajattelen, että tuskin asun aina ja ikuisesti Suomessa, ainakaan vuoden ympäri. Jossain kukkivat kirsikkapuut ja paljaisiin nilkkoihin paistaa aurinko.
Lue lisää: 2015 se päivä osui tammikuun loppuun. Edistystä?
Kuva on elokuulta muutaman vuoden takaa.
helmi 27, 2017
Yksi ranskalaislempparini, elokuva Pieniä, valkoisia valheita (Les petits mouchoirs, 2010) on saamassa kuulemma jatkoa. Ilahduin. Ihana Marion Cotillard näytteli silloin vielä tuoreehkon poikaystävänsä Guillaume Canetin elokuvassa, joka kertoi pariisilaisesta ystäväporukasta lomailemassa Atlantin rannalla, Cap Ferrat’n niemennokassa.
Kakkososaa odotellessa (jos sattuu olemaan Ranskassa…) voi käydä hihittelemässä superpariskunnan uusimmlle elokuvalle Rock’n’roll, jossa totuus ja taru sekoittuvat iloisesti kun Cotillard & Canet esittävät melkein itseään. Mikä on totta ja mikä keksittyä? Ikäkriisistä käynnistyvät tapahtumat kuulemma ainakin ovat tapahtuneet.
Jean-Baptiste Mondinon kuvasarja (ohessa) on osa Rock’n’rollin promootiota, teemana siinäkin julkisuuden ja tähteyden kirot. Huhumylly parin ympärillä on jatkunut koko heidän suhteensa ajan milloin mistäkin syystä. Tuoreet otsikot ovat kevyemmästä päästä, näillä hetkillä toisen lapsensa saava pariskunta kisaa Instagramissa siitä kumpi saa julkaistua toisesta nolomman otoksen.
Kuuntele: Yodelicen mielettömän kaunis biisi Talk to me soi yhdessä elokuvan Pieniä valkoisia valheita avainkohtauksista. Koko soundtrack löytyy Spotifystä elokuvan ranskankielisellä nimellä ja hauska lautatalo, jossa elokuvan ihmissuhdesoppa pyörii, elle.fr -sivuilta.
helmi 25, 2017
Hetkeen en ole nähnyt mitään niin vaikuttavaa kuin Elina Brotheruksen retrospektiivi Turun Taidemuseossa. Palvon.
Rakastan kuvasarjaa Suites françaises, ajattelen koko ajan sitä yhtä kuvaa, jossa Brotherus istuu sykkyrässä tuolilla post-it lapuille kirjoitettujen ranskankielisten sanojen ympäröimänä. Lumoudun paluusta samoihin huoneisiin 12 vuotta myöhemmin, 12 ans après. Rakastan pysähtyneitä mutta latautuneita tunnelmia sarjassa Les Femmes de la Maison Carré, josta artikkelikuva Asperge (2015) on.
Videokuvaa, valokuvaa ja kuvataidetta yhdistävä teos Artists at work yhdessä Jan Nevan ja Teemu Korpelan kanssa on nerokas, kuten myös klassista maalaustaidetta valokuvan kautta tarkasteleva The New Painting -sarja. Brotherus on uskomattoman lahjakas. Rakkauden loppuminen tulee kuvien pinnasta läpi, Model Studiesin omakuvat uivat pehmeässä maitomaisessa valossa, lammet ovat ihmeen vihreitä ja eksoottiset kukat valuvat ametistia. Annonciation, kuvakertomus lapsettomuudesta on kamalan koskettava ja surullinen.
Haluaisin nähdä kaikki sarjat kokonaan, jää nälkä. Näyttely kattaa vuodet 1998-2015, sarjoista on esillä siis tietysti vain osia. Vaikka Brotherusta olisi arvostanut ennenkin, tämmöinen läpileikkaus on lahja. Bravo.
Osaisinpa kirjoittaa niin kuin Brotherus kuvaa: avoimesti, herkästi, pelotta. (Tai pelosta huolimatta.)
Janoatko lisää? Elina Brotheruksen omien sivujen lisäksi kannattaa seurata hänen päiväkirjaansa Instagramissa. Näyttely Turun Taidemuseossa on esillä 21.5. saakka.
helmi 21, 2017
Olin jo unohtanut koko Printicin, jolla kaikki leikkivät muutama vuosi sitten. Nyt kun aplikaatio tupsahti eteeni jossakin somevirrassa, muistin himoinneeni testata polaroidkuvia joskus. Eli nyt.
Ja ihan superkiva juttu Printic onkin! Helppo, edullinen, nopea, ja koska olen pakkausnarkkari, nautin suunnattomasti koko setistä kaunista, sinettitarralla suljettua oranssia kirjekuorta myöten. Kuljettelenkin pientä kuvakuortani ympäriinsä ja esittelen sitä kaikille, ärsyttävän käytännölliset lapseni sen sijaan tiedustelevat mihin aioin kuvat laittaa tai mitä niillä tehdä. No perhana RIPOTELLA ympäriinsä!
25 kuvaa maksoi kuljetuksineen 11,25 ja kuori oli perillä Ranskasta muistaakseni neljässä päivässä. Voit asentaa Printic-apin (App Store tai Google Play) tai ladata kuvia koneelta, kuinka vain. Eikä kuvien ole siis pakko olla juuri polaroid-mallisia, minusta ne nyt vain olivat makeimman näköisiä. Minä testasin appia ja valikoimaa omia vaihtelevanlaatuisia Insta-kuviani. Lahjaksi sopisi vaikka kaunis boksi oikein hyvälaatuisilla otoksilla.
Seuraathan jo AnnapalaaAnnaa Instassa?
