Valitse sivu
Call me Rosita

Call me Rosita

Unohtakaa kaikki ranskalaiset ihmissuhde-elokuvat, tweediä sisältävät dokumentit vanhoista linnanomistajista, politiikkaradiot sun muut höpinäni. Lempielokuvani on löytynyt ja se on SING!

Ja sitä paitsi nyt tiedän mitä laitan uuden vuoden bileisiin päälle.

Musiikkia miehelle, tai mielelle

Musiikkia miehelle, tai mielelle

 

 

 

 

 

Lahjoin miestäni tänä jouluna ihan hulluna. Niin läpeensä valloittava otus kuin olenkin, ja vaikka tätä voi olla vaikea uskoa, en ole aina ihan vaimo sieltä helpoimmasta päästä. Koska en aio muuttua sen kummemmin, katsoin parhaimmaksi satsata kelpo lahjoihin.

Joista paras tulee tässä: RETROLEVYSOITIN!

Crosleyn kannettava levari löytyi Mokosta ja kaikkien muiden mainioiden ominaisuuksiensa (cool, bluetooth, usb jotain, blaa blaa blaa) lisäksi se mätsää täydellisesti meidän sinisiin sohviimme. (Tekniikan Maailma, jos etsitte toimittajia, olen käytettävissä.)

Herra Kamera rakastaa musiikkia melkein yhtä paljon kuin minua ja minä rakastan vinyylien kansitaidetta, joten olin ihan fiiliksissä lahjastani. Mutta silti samperi soikoon Herra Kamera veti pidemmän korren.

Tapaninpäivän aamuna, eli paremmin näissä seurapiireissä seurustelun aloittamisen vuosipäivänä tunnettuna merkkipäivänä aamiaispöydässä odotti käsin raapustettu kortti. Astelin pyjamassa, kahvinhimoisena ja silmät vielä puoliksi unimaailmassa kiinni kortin luokse ja nostin sen käsiini.

“ANNA 26.12.1993 ja seikkailu jatkuu.”

(taitoin kortin auki henkeä pidätellen)

“RED HOT CHILI PEPPERS 29.7.2017. Me mennään keikalle!”

Parahdin yllätyksestä itkuun, sillä muistatteko? Red Hot Chili Peppers!!! Ooo!!! Me todella mennään keikalle!

Musiikki vaikuttaa terveyteen kuin ihmelääke ja terapia – tepsii masennukseen, kipuun ja puhumattomuuteen. – Helsingin Sanomat


Lue lisää: Myös studiolla soi.
TallennaTallennaTallennaTallenna

Joulun odotukset

Joulun odotukset

Maineeni jouluangstaajien kuningattarena on nyt vaakalaudalla kun kerron seuraavaa: jouluaatto oli tosi tosi tosi kiva.  Eikä PELKÄSTÄÄN sen takia, että sain ihania lahjoja!

Olen tässä vuosia itseäni analysoituani (lempipuuhaani muuten, jos ette ole vielä huomanneet) tullut siihen tulokseen, että iso osa jouluahdistuksestani johtuu jonkunlaisesta ylikuormittumisesta ja sen aiheuttamasta oikosulusta. Enkä puhu nyt fyysisestä työmäärästä, vaan henkisestä over loadista.

Kun ihminen on kaltaiseni kaikki aistit esillä ja vereslihalla elävä osterinkaltainen, paljas olento, on joulussa kerta kaikkiaan ihan hirveästi kaikkea. Musiikkia, valoja, melua, menoa ja menininkiä. Kaikki on jotenkin tupaten täynnä, kuten esimerkiksi jääkaappi, mutta myös minun pääni. Ja koska jouluna kuuluu olla koko ajan yhdessä, joulussa ei ole yhtään omaa aikaa. Sensorini sirittävät ylitaajuuksilla jo joulukuun puolesta välistä lähtien. Kaikki omat rajani katoavat.

Ajatella, että minun piti elää 44 vuotta ja karata Kreikkaan, jotta ymmärsin kuinka tärkeää hiljaisuus ja yksinolo hyvinvoinnilleni (ja luovuudelleni) on.

Eräs rakas ystäväni omine joulunajan stressitilityksineen mursi (tietämättään) ainakin yhden jouluangstin lukoistani. Viestiteltyäni hänen kanssaan oivalsin jotain todella, todella tärkeää.


Omaa aikaa ei tarvitse aina olla paljoa, pienetkin hetket riittävät. 
Ja sitä omaa aikaa ei kukaan tule sinulle antamaan, se pitää ottaa ihan itse. 

Siispä:

Söin joulupuuron voisilmällä, kanelilla JA sokerilla ja lauloin joulua kihisevien lasten kanssa kurkku riemusta suorana Joulu on taas. Sen jälkeen menin vähäksi aikaa vielä silmät kiinni lämpöisen peiton alle makaamaan ihan hiljaa.

Meikkailin rauhassa (no okei, siivosin välillä vähän) ja vedin tyllihameen päälle vasta vähän ennen puolta päivää.

En lähtenyt kuuntelemaan joulurauhanjulistusta, vaan jäin laittelemaan avoimien ovien juhlien tarjoiluja kuntoon omia aikojani eli lähinnä kaatamaan pähkinöitä kulhoon ja nostelemaan esivalmistettuja cocktail-paloja uuniin. Ilman kiireen tuntua.

Parin tunnin bileiden (kiitos kaikille vieraille!) jälkeen oli hyvin aikaa korttipeleille sekä leffalle eli päiväunille, sulkaakonvehti poskessa hitaasti sulaen.

(Saanko tässä välissä kysyä mihin Budapestit ovat kadonneet???)

Illan pimetessä en sännänyt joulukirkkoon muun perheen kanssa. Olin yksin kotona. Katselin kynttilöiden liekkien leikkiä kiviseinilläni, silittelin kissaa, napsautin joululaulujen sijaan päälle kuivakoita asiaohjelmia ja kuorin hissukseen perunoita. Hengitin. Hengitin!

Aivan taivaallista.

Taivaallista, vaan ei helppoa… Varsinkin joulukirkon kohdalla tulivat kaikki ne tutut mitä muut ajattelevat -kuviot mieleen. Koko maailman odotukset putosivat niskaani. Tuo perhe istuu niin kauniina, valoa säteilevänä ja viattomana kiiltävillä puupenkeillä virsikirjat sylissä, mutta missä heidän hulttiomainen äitinsä on?

Sitten muistin, että olin jo Kreikan reissun kohdalla takuulla toiminut monien ihmisten odotusten ja oikeina pitämien arvojen vastaisesti ja aiheuttanut sopivan tujun annoksen paheksuntaa niissä, jotka paheksua tahtovat. Joten yks joulukirkko sinne tai tänne. Olin vapaa.

Ja niinpä minulla oli koko aaton ihana ja rauhallinen olo. Minä ohjasin oman elämäni laivaa, minä olin kerrankin ruorissa kiinni omassa joulussani! Minulla oli aikaa omille ajatuksille, ja ne ajatukset tekevät minusta minut.

Illalla istuimme pitkään ruokapöydässä, söimme hitaasti kaikkea hyvää ja avasimme ruokalajien välissä lahjapaketteja, jotka eivät olleet ehtyä. Kaikki lahjat olivat ihan täydellisiä, tuntui, että jokaisen jokainen toive toteutui. Silti nostan lempilempilahjaksi, jos sallitte, tuon meksikolaisen, koristellun pääkallojoulukoristeen. Kuinka hyvin pienet, kirkassilmäiset kullanmuruni minut tuntevatkaan, ja että he silti rakastavat minua juuri sellaisena kuin olen!

Eli osterina.

Kiitos Joulu 2016, olit kiva kamu.

Joulupäivä

Joulupäivä

Arvatkaa mitä. Mä pahoin pelkään, että joulupäivälle on käymässä niin kuin elokuulle. Ensin vuosien mittaan elokuu – ja joulupäivä – kehittyy vähän salaa ja yllättäen semmoiseksi ihanan täydelliseksi ja rennoksi ja hitaaksi ja mahtavatunnelmaiseksi, heinäkuun tai jouluaaton varjossa.

Sitten sitä rupeaa vahingossa lataamaan siihen (elokuuhun ja joulupäivään) niitä ihanan täydellisyyden odotuksia.

Ja pim. Koska joulupäivän – ja elokuun – on oltava täydellisiä, ne eivät sitä välttämättä olekaan. Ne menevät kipsiin. Me menemme kipsiin.

Mutta aika lähelle täydellistä ja rentoa päästiin pienistä paineista huolimatta! Ensimmäiset päiväunet nukuin jo ennen yhdeksää sohvalla kirja sylissä. Pienen aamukriisin sain aikaiseksi kun en pystynyt päättämään leijailenko pyjamapäivän uudessa flanellipyjamassa, uudessa MUSTASSA SILKKIPYJAMASSA(!) vaiko uudessa, upeassa poltetun oranssin värisessä kaftaanissa. Päädyin flanelliin, koska oli vähän flanelliolot.

Joulupäivänä paistoi myös aurinko aivan valtoimenaan, mikä tuntui vähän epikseltä ja jotenkin ahdistavalta. Damn. Mutta pidin pään kylmänä ja ovet lukossa. Pyjamapäivä on pyjamapäivä. Joku roti sentään. Se on Tapaninpäivä kun käydään kävelyllä.

Seuraava vaaran paikka oli kun piti valita mitä tekee, kun kaikkea ei voi tehdä yhtä aikaa. Ei vajavainen ihminen esimerkiksi pysty samaan aikaan katsomaan elokuvaa, lukemaan ja nukkumaan. Yritin, mutta kerta kaikkiaan vaikeaa se oli.

Sen sijaan ihminen voi jännittävää kyllä SYÖDÄ melkein minkä tekemisen kanssa vain. Voi esimerkiksi:

syödä + katsoa elokuvaa
syödä + lukea
syödä + kävelehtiä lehtipinojen yli
syödä + pelata ristiseiskaa
syödä + kuunnella vanhoja politiikkaradioita (ne jumalauta MENI joulutaolle!!!)
syödä + seurustella lapsosten kanssa
syödä + olla kylvyssä
syödä + soitella musaa

… no siis syödä voi melkein minkä vaan kanssa. Paitsi nukkumisen.

Joululahjakirjoja oli onneksi vain yksi, joten sen kanssa ei tarvinnut arpoa. Kuljin koko sunnuntain se kauan himoitsemani Colombe d’Or -kirja kainalossa, pussailin sitä ja kerroin perheelle moneen otteeseen, että olisin ehkä romahtanut, ellen olisi saanut sitä. Kirjan ainoa huono puoli on sen aiheuttama raastava ikävä Etelä-Ranskaan.

Joulupäivän dekadentti lounas katettiin olohuoneen puolelle, elokuvan eteen. Ja oikeastaan koko loppupäivä vierähtikin siinä, sinisillä sohvilla, lisää elokuvia valiten, uudelle levysoittimelle kiekkoja syötellen, kiiltäviä muotilehtia laiskasti selaillen. Mäti vaihtui pateisiin, pateet juustoihin, juustot vihreisiin kuuliin. Herra Kamera kiikutti jääkylmää kuohuvaa sitä mukaa kun lasi tyhjeni.

Muutama joulukuva odottaa koneella, pistän niitä pian tulemaan. Joulukuvat ja -tunnelmat kun vanhenevat niin nopeasti, huomenna kaikki on jo ohi ja ajatukset taas arjessa.

Tai säkenöivästi uuden vuoden juhlallisuuksissa, joko teillä on suunnitelmia?

Sitä itseään

Sitä itseään

Aivan tuplajättipotti täällä päällä: raastava PMS ja kahta kauheampi jouluangsti, samaan aikaan. Ei siis itkuitta selvitty tästäkään saamarin joulunalusajasta. Siitä huolimatta, kaikki on nyt kunnossa. Jääkapissa on ruokaa, maljakoissa joulukukkia ja kuusikin on hirtetty narulla yhteen tuvannurkkaan.
Niin, se kuusi. Se raahattiin kaiken kaaoksen keskellä sisään ovenkarmit vinkuen ja se oli suuri. Suurempi kuin koskaan, olinhan toivonut pientä. Se perheen miesten voimin pystyyn hinattiin ja kuusenjalkaan tungettin. Innokkain kuusenkoristelija oli samantien latvassa virittelemässä koristeita, ja minä, joka kiristelin hampaitani viereisessä huoneessa, kuulin seuraavaksi vain pehmeän kahahduksen ja sitten tömähdyksen. Keittiöön päästessäni kuusi makasi pitkin pituuttaan keittiön lattialla, lapsi sen alla ja ja kaikki koristeet sinkoutuneina ympäri huushollia. Vesi lainehti eteiseen saakka.
Sanaakaan sanomatta (mutta savu korvista nousten) vedin pojan puun alta, nostin läppärini kassiin ja häivyin ovesta ulos vannoen, etten palaa ennen uutta vuotta.
Noh, palasin tietysti jo illalla ja kävin ihan nöyränä jouluruokakaupat, jossa kaltaiseni kalpeat naiset vaelsivat listoihinsa uponneina loisteputkilamppujen kelmeässä valossa kiillotettuja käytäviä edes takaisin.
Muutama yö sitten, kun maailmassa tuntui olevan jäljellä enää pelkkää pahuutta, heräsin kello 01:53 ja hapuilin puhelimen käteeni. En uutisten vuoksi, en maailmantuskassa. Vaan naputtelemaan paniikissa sähköiselle muistilapulle KYNTTILÖITÄ! JOULUKARKIT! MUSTALEIMA EMMENTALIA! Sillä ajatella jos olis joulu ilman mustaleimaa, olishan se nyt ihan hirveetä.
Äitini, joka esiintyy suurin piirtein joulun keksijänä ja kutsuu minua pirullisesti nimityksellä “meidän pieni jouluihmisemme” on hänkin kalkkiviivoilla langennut jouluangstaamaan kiusattuaan minua aiheesta viimeiset kuukaudet. Näin käy joka vuosi. Mutta kuten hän itse sanoo, hän onkin jouluihminen syys-lokakuussa, tässä vaiheessa vuotta (siis ennen joulua) hän on jo kurkkuaan myöten täynnä koko juhlaa.
Mutsin jouluangsti ilmenee pakonomaisena vaelteluna joka aamu Stockmannille, josta hän soittaa itkuisia puheluita, koska kaikki jo hankitut lahjat ovat paskoja ja niitä sekä jouluruokaa on milloin liikaa, milloin liian vähän. Hän yrittää kiristää minua ostamaan lahjat hänen nimissään erinäisille sukulaisille ja myös paketoimaan ne, mistä kategorisesti kieltäydyn. Onhan se nyt aivan mahtavaa, etten joudu yksin tuskailemaan.
Mutta kaikki viikon aikana kulminoitunut raivo ja kauhu laukesivat tänään kivaksi päiväksi, kun mutsi ja faija ajoivat Hankoon ja menimme yhdessä Origoon syömään ranskalaisia perunoita ja huutelemaan pahaa aavistamattomille ovista kulkijoille HYVÄÄ JOULUA! Aurinko paistoi, tuuli heilutti kaulahuiveja ja haimme vielä Lillanista laatikollisen leivoksia kotiin kahvin kanssa. Vaari lepäili sohvalla kissa vatsan päällä, mummo teki meille joululahjaksi siikatartaria ja lapset pelasivat punaposkisina Monopolia.
Juuri äsken rakkaat vanhukset hyppäsivät autoon ja karauttivat kohti Helsinkiä ja me jäimme tuntikausia urheasti paketoineen Herra Kameran kanssa hengittelemään paperipussiin. Tästäkin joulusta selvitään, ihan varmasti selvitään.
Hyvää ja onnellista, teille kaikille <3