Unohtakaa kaikki ranskalaiset ihmissuhde-elokuvat, tweediä sisältävät dokumentit vanhoista linnanomistajista, politiikkaradiot sun muut höpinäni. Lempielokuvani on löytynyt ja se on SING! Ja sitä paitsi nyt tiedän mitä laitan uuden vuoden bileisiin päälle.
Lahjoin miestäni tänä jouluna ihan hulluna. Niin läpeensä valloittava otus kuin olenkin, ja vaikka tätä voi olla vaikea uskoa, en ole aina ihan vaimo sieltä helpoimmasta päästä. Koska en aio muuttua sen kummemmin, katsoin parhaimmaksi satsata kelpo lahjoihin. Joista paras tulee tässä: RETROLEVYSOITIN! Crosleyn kannettava levari löytyi Mokosta ja kaikkien muiden mainioiden ominaisuuksiensa (cool, bluetooth, usb jotain, blaa blaa blaa) lisäksi se mätsää täydellisesti meidän sinisiin sohviimme. (Tekniikan Maailma, jos etsitte toimittajia, olen käytettävissä.) Herra Kamera rakastaa musiikkia melkein yhtä paljon kuin minua ja minä rakastan vinyylien kansitaidetta, joten olin ihan fiiliksissä lahjastani. Mutta silti samperi soikoon Herra Kamera veti pidemmän korren. Tapaninpäivän aamuna, eli paremmin näissä seurapiireissä seurustelun aloittamisen vuosipäivänä tunnettuna merkkipäivänä aamiaispöydässä odotti käsin raapustettu kortti. Astelin pyjamassa, kahvinhimoisena ja silmät vielä puoliksi unimaailmassa kiinni kortin luokse ja nostin sen käsiini. “ANNA 26.12.1993 ja seikkailu jatkuu.” (taitoin kortin auki henkeä pidätellen) “RED HOT CHILI PEPPERS 29.7.2017. Me mennään keikalle!” Parahdin yllätyksestä itkuun, sillä muistatteko? Red Hot Chili Peppers!!! Ooo!!! Me todella mennään keikalle! Musiikki vaikuttaa terveyteen kuin ihmelääke ja terapia …
Maineeni jouluangstaajien kuningattarena on nyt vaakalaudalla kun kerron seuraavaa: jouluaatto oli tosi tosi tosi kiva. Eikä PELKÄSTÄÄN sen takia, että sain ihania lahjoja! Olen tässä vuosia itseäni analysoituani (lempipuuhaani muuten, jos ette ole vielä huomanneet) tullut siihen tulokseen, että iso osa jouluahdistuksestani johtuu jonkunlaisesta ylikuormittumisesta ja sen aiheuttamasta oikosulusta. Enkä puhu nyt fyysisestä työmäärästä, vaan henkisestä over loadista. Kun ihminen on kaltaiseni kaikki aistit esillä ja vereslihalla elävä osterinkaltainen, paljas olento, on joulussa kerta kaikkiaan ihan hirveästi kaikkea. Musiikkia, valoja, melua, menoa ja menininkiä. Kaikki on jotenkin tupaten täynnä, kuten esimerkiksi jääkaappi, mutta myös minun pääni. Ja koska jouluna kuuluu olla koko ajan yhdessä, joulussa ei ole yhtään omaa aikaa. Sensorini sirittävät ylitaajuuksilla jo joulukuun puolesta välistä lähtien. Kaikki omat rajani katoavat. Ajatella, että minun piti elää 44 vuotta ja karata Kreikkaan, jotta ymmärsin kuinka tärkeää hiljaisuus ja yksinolo hyvinvoinnilleni (ja luovuudelleni) on. Eräs rakas ystäväni omine joulunajan stressitilityksineen mursi (tietämättään) ainakin yhden jouluangstin lukoistani. Viestiteltyäni hänen kanssaan oivalsin jotain todella, todella tärkeää. Omaa aikaa ei tarvitse aina olla paljoa, pienetkin hetket riittävät. Ja sitä …
Arvatkaa mitä. Mä pahoin pelkään, että joulupäivälle on käymässä niin kuin elokuulle. Ensin vuosien mittaan elokuu – ja joulupäivä – kehittyy vähän salaa ja yllättäen semmoiseksi ihanan täydelliseksi ja rennoksi ja hitaaksi ja mahtavatunnelmaiseksi, heinäkuun tai jouluaaton varjossa. Sitten sitä rupeaa vahingossa lataamaan siihen (elokuuhun ja joulupäivään) niitä ihanan täydellisyyden odotuksia. Ja pim. Koska joulupäivän – ja elokuun – on oltava täydellisiä, ne eivät sitä välttämättä olekaan. Ne menevät kipsiin. Me menemme kipsiin. Mutta aika lähelle täydellistä ja rentoa päästiin pienistä paineista huolimatta! Ensimmäiset päiväunet nukuin jo ennen yhdeksää sohvalla kirja sylissä. Pienen aamukriisin sain aikaiseksi kun en pystynyt päättämään leijailenko pyjamapäivän uudessa flanellipyjamassa, uudessa MUSTASSA SILKKIPYJAMASSA(!) vaiko uudessa, upeassa poltetun oranssin värisessä kaftaanissa. Päädyin flanelliin, koska oli vähän flanelliolot. Joulupäivänä paistoi myös aurinko aivan valtoimenaan, mikä tuntui vähän epikseltä ja jotenkin ahdistavalta. Damn. Mutta pidin pään kylmänä ja ovet lukossa. Pyjamapäivä on pyjamapäivä. Joku roti sentään. Se on Tapaninpäivä kun käydään kävelyllä. Seuraava vaaran paikka oli kun piti valita mitä tekee, kun kaikkea ei voi tehdä yhtä aikaa. Ei vajavainen ihminen esimerkiksi pysty samaan …
Aivan tuplajättipotti täällä päällä: raastava PMS ja kahta kauheampi jouluangsti, samaan aikaan. Ei siis itkuitta selvitty tästäkään saamarin joulunalusajasta. Siitä huolimatta, kaikki on nyt kunnossa. Jääkapissa on ruokaa, maljakoissa joulukukkia ja kuusikin on hirtetty narulla yhteen tuvannurkkaan. Niin, se kuusi. Se raahattiin kaiken kaaoksen keskellä sisään ovenkarmit vinkuen ja se oli suuri. Suurempi kuin koskaan, olinhan toivonut pientä. Se perheen miesten voimin pystyyn hinattiin ja kuusenjalkaan tungettin. Innokkain kuusenkoristelija oli samantien latvassa virittelemässä koristeita, ja minä, joka kiristelin hampaitani viereisessä huoneessa, kuulin seuraavaksi vain pehmeän kahahduksen ja sitten tömähdyksen. Keittiöön päästessäni kuusi makasi pitkin pituuttaan keittiön lattialla, lapsi sen alla ja ja kaikki koristeet sinkoutuneina ympäri huushollia. Vesi lainehti eteiseen saakka. Sanaakaan sanomatta (mutta savu korvista nousten) vedin pojan puun alta, nostin läppärini kassiin ja häivyin ovesta ulos vannoen, etten palaa ennen uutta vuotta. Noh, palasin tietysti jo illalla ja kävin ihan nöyränä jouluruokakaupat, jossa kaltaiseni kalpeat naiset vaelsivat listoihinsa uponneina loisteputkilamppujen kelmeässä valossa kiillotettuja käytäviä edes takaisin. Muutama yö sitten, kun maailmassa tuntui olevan jäljellä enää pelkkää pahuutta, heräsin kello 01:53 ja hapuilin puhelimen …
Niinhän se menee, että jos jotain ei saa syödä, niin sitten just sitä tekee mieli. Olisinhan minä tietysti voinut pokalla kokata spagettia italialaisen vaihto-oppilaan läsnäollessa, mutta ymmärtänette, että se ei tuntunut parhaalta vaihtoehdolta. Parhaalta vaihtoehdolta tuntui jostain syystä ja joka päivä KARJALANPIIRAKKA. Asiaan, eli pastaan. Tämä resepti, kuten kaikki keittelyni, sai inspiraationsa joltakin kokimmalta. Tällä kertaa Suusta suuhun -blogista, jossa annos kulki jumalaisen kuuloisella nimellä Spaghetti al limone con gamberetti. Jos ruoalla on noin seksikäs nimi, niin siinähän tekisi mieli uida Pete Parkkosen kanssa! Koska säpsähdän heti takajaloilleni jos joku sanoo vesihaude, tein reseptistä oman version. Tilanne vaati myös chiliä ja valkosipulia, joten en tiedä voimmeko puhua enää ihan samasta ruoasta. Mutta nopea ja hirveän hyvä tämä oli, ja lapset ottivat kukin kaksi satsia, jos sitä voi jonkunlaisena kriteerinä pitää. (Ja jos jouluruoat ahdistavat jo ennen kuin kalabaliikki on ehtinyt edes alkaa, niin tämä auttaa siihenkin…) Sitruunainen kesäkurpitsa-rapupasta Sulattele isot, kuoritut katkaravut hitaasti. Kuori ja pilko kaksi keskikokoista kesäkurpitsaa lohkoiksi. Sekoita lohkoihin sitruunanmehua, valkosipulia, kuivattuja chilihiutaleita ja suolaa. Anna maustua hetki. Sulattele samaan sillä välin pikkukattilassa …
Puhuin mutsin kanssa puhelimessa. Hän halusi tietää, mitä haluaisin joululahjaksi JOS saisin jotain, jotain oikein eksklusiivista. Minähän nyt haluan aina ja kaikkea, mutta kun kysymys tulee noin yllättäen (viisi päivää ennen joulua), niin asiaa oli pohdittava tovi. “Kuunnelkaa nyt häntä! Hän ei tiedä mitä hän haluaa! Siinä on teille ONNELLINEN ihminen, ei tarvitse mitään!” kaikui luurista puolen sekunnin hiljaisuuden jälkeen. Kyllä, äitini puhuu kuten ihmiset Tsehovin novelleissa. “Siis kuinka eksklusiivista”, yritin rajata. “Linna Ranskasta-tyyppistä eksklusiivista?” “No sanotaan, että jotakin, mikä mahtuu ruskeaan paperipussiin.” “Tahtoisin sitten ehkä jonkun ihanan seerumin…” “EI MISSÄÄN TAPAUKSESSA! Ei mitään seerumeita. Sulla on NIIN IHANA iho, sä voisit mennä minne vain näyttämään sun ihoa ja kaikki sanoisivat että VOI MITEN IHANA IHO! Aivan aivan aivan turhaa! Myrkkyä! Tää on niin hirveetä, hirveetä kun kaikki ovat niin tolvanoita ja itse on aina oikeassa. Sä et tiedä miten rasittavaa se on.” “Stella Harasekin blogissa oli…” “Älä höpise, kaikkeen säkin uskot. Mä en ymmärrä mitä sä puhut, puhu selvästi, mikä Harakiri…” “Unohda. Entäs käsilaukku?” “Mitä sä käsilaukulla teet?????” “Ööh, kanniskelen avaimia ja… tota…. huulikiiltoa …
Italialainen, viikon vaihtolapsi on lähtenyt, kaivakaa eksoottiset mausteet, chili ja valkosipuli taas esiin! Yritimme niin kiihkeästi esittää suomalaista esitellä rakasta ruokakulttuuriamme, että karjalanpiirakkakiintiö on nyt vähäksi aikaa tupaten täynnä. Ensimmäisenä iltana rehellisyyden nimissä (anteeksi Suomi) tein kyllä sitä lasten rakastamaa mausteista kanavuokaa salsoineen päivineen. Periaatteella jos meikäläiset tykkäävät, niin sitten varmaan vieraampikin teini. Ajattelin ettei heti alkuun pelästytetä nuorta matkalaista poron takapuolella ja kuumassa maidossa kelluvilla kalanpaloilla. Paikallinen ruoka, ainakaan kouluruoka, ei ihan hirveän suurta innostusta herättänyt suloisessa vieraassamme tovereineen. Jouluruoka suorastaan kauhunsekaisia tunteita. Meidän tarjoiluistamme ensimmäisen illan vuoan lisäksi armon saivat savulohi ja lihapullat (kaupan, mutta ei sitä tarvitse hänelle kertoa). Aamulla oli ihan turha keekoilla lettipäissään ruisleipä kainalossa: paahtoleipä hillolla oli ainoa, joka tippui. Oli hankalaa miettiä suomalaisia ruokia nimenomaan joulukuussa. Ei ole sieniaika, ei marja-aika. Ei hirveä eikä jäniksiä pakkasessa, kalaakin heikosti saatavilla. Kaikki ehdotukseni kuulostivat omassakin mielessäni vähän hajuttomilta ja mauttomilta. Suomalainen ruoka on UPEAA silloin kun raaka-ainepuoli on kondiksessa, mutta jos on ihan lähimarketin varassa, niin jäljelle jää melkeinpä vain makaroonilaatikko. Ja hei tarjota nyt makaroonia italialaiselle? Osa nuorista (italialaisista ja kotimaisista) istui …
Vinkkaan vielä joululahjoja etsiville: Langøn nettikaupassa on kiva tarjous puuvillafilteistä sekä villahuovista. Molemmista meillä on kokemusta, molemmat ovat ihania. Tuo iso musta puuvillapeittoni on ollut tosi kovassa käytössä, se on kuninkaallisen kokoinen ja mahtavaa laatua. Ja musta, eli täydellinen. Muitakin värejä toki on. Koon puolesta filtti käy rantaelämän lisäksi vaikka pöytäliinaksi tai sohvanpäälliseksi. Hapsuista plussaa, hapsuista aina plussaa. Pellavapyyhkeissä ei tainnut joulutarjousta ollut, mutta kehaisen niitäkin. Ne kun pelastivat Kreikan reissuni monin tavoin. Jo pelkästään rantapyyhkeenä pellavaliina on ihan ässä: ohut eli nopeasti kuivuva ja helppo roudata sekä hyvin kaunis katsella. Pellavalakanoita ja tyynyliinoja meillä on jo… odotas… ainakin kahdeksassa värissä! Villahuovat (ja muut Langøt) vilahtelevat eri väreissä tämän linkin takana. Meidän jokaisella lapsella on oma villainen, omassa värissä, ja ne ovat tosi rakkaat ja päivittäisessä käytössä. Myös hoitokissa Coco antaa äänensä Langøn huoville ja parkkeeraa paksun takapuolensa lämpimälle peitolle. * * * “Xmas Special – all wool blankets 99 € (149 €) and all cotton blankets 69 € (109 €). Offer valid at lango-home.com until 23rd December or while stock lasts.”
Hei tuosta edellisen postauksen pelkolistasta tuli mieleeni, että aikomuksenani olikin vielä kertoa yksinmatkustamisen peloista ja pelottomuudesta. Ennen lokakuista Kreikkaan lähtöä mulla oli kaksi tosi isoa pelkomöykkyä: että asunnossa esiintyy hämähäkki ja että lukeminen loppuu kesken. Kärsin siis tosi törkeästä hämähäkkikammosta, jos joku ei vielä ymmärtänyt. Oikeastaan se koskee kaikkia ötököitä, mutta aivan eritoten hämähäkkejä. (Oikeastaan se koskee kaikkia yli kaksijalkaisia. Tai no en mä ihmisistäkään niin hirveesti…) Ja aivan turha sanoa mitään typerää ota se paperilla lasiin ja vie se pihalle läppää (hrrrrrrr), koska en kerta kaikkiaan pysty menemään edes kiväärinmitan imurinmitan päähän hämähäkeistä. En pysty mitenkään eliminoimaan mitään hämähäkkiä, koska en voi olla edes samassa huoneessa kyseisten karvajalkojen kanssa. Olen pelkoni takia hälyttänyt miehen töistä kotiin, soitellut Kukkoselle ja Paku-Villelle, herättänyt yöllä urhollisen lapsen ja repinyt virolaisen rakennusmiehen kadulta ja kauluksesta meille pelastushommiin. Ensimmäinen asia, jonka tein päästyäni perille Kalamatan asunnolleni, oli kipaista kadun yli kauppaan ja ostaa eniten rumia pääkallonkuvia sisältävää hyönteismyrkkyä. (Vaikka senkin kantama olisi tosipaikan tullen ollut mulle kyllä todellinen ongelma, mutta jotakin turvatoimia oli keksittävä.) Koko kuukauden aikana en nähnyt asunnossa …
