Valitse sivu
A Christmas list

A Christmas list

Vitsi mä oon ovela. Kun näen Voguen artikkelin pariisilaisen it-girlin Jeanne Damas’n joululistasta, kopioin samantien ja salamannopeasti idean itselleni jutun juureksi. Pariisi vaihtuu lennossa Hangoksi, Jeanne Annaksi, it-girlejä kumminkin molemmat.


The one gift you would like to receive this Christmas?
Assoulinen Colombe d’Or-kirja tai lentoliput kahdelle ihan minne vain.

A present you like to give?
(Kirjojen lisäksi?) Tuoksukynttilä.

If you could pick one piece from Fashion Week SS2017, which would it be?
Christian Diorin “We should all be feminists” t-paita.

A typical Hanko-gift?
Saaristolaislimppu, Hangon Sinappi-tuubi ja Tagen maustesilakoita torilta.

The most unique gift you have ever received?
No se most unique ei ollut kyllä joululahja, mutta joululahjoista… kaikki lasten huolella valitsemat ja paketoimat ovat olleet tärkeitä ja Herra Kameran kokoamat ihanat valokuva-albumit rakkaita.

The best place to buy gifts in Hanko?
Tian Veranta-kaupasta löydän aina jotain kivaa kun olen lahjan tarpeessa ja sitä paitsi viereinen ovi vie kätevästi kirjakauppaan!
Mutta koko kävelykadunpätkä palvelee hyvin jouluostoksillaolijaa, kukista kirjoihin ja suussasulaviin leivonnaisiin, ranskalaisista tuoksuista eko-meikkeihin, pitsihepenistä hopeakoruihin.
(Luettelinko mä just vahingossa kaikki joululahjatoiveeni?)

What would a Hanko-girl give her boyfriend for Christmas?

Paksun kaulahuivin, komean muistikirjan, konjakkia ja merensuolaisia suudelmia.

Your favorite Christmas film?
Elf ja Eräs joulutarina (Un conte de Noël). Mä olisin voinut vaikka vannoa, että on sellainen elokuva kuin Perutaan joulu, mutten löydä sitä mistään?

A dream place to send Christmas eve?
Takan edessä, lautasen ääressä, kainalossa.


A secret Santa gift idea for under 10 €?
Luomukuohuviiniä pullollinen.

A favorite Christmas memory?
Koko jouluviikko 2014 Cannesissa, Villa Le Menestrelissä oli aivan ihanan ihana…

Your dream beauty gift?
Joku ylellinen ihoöljy tai seerumi.

Kertokaas teidän joululeffat top 3, haluan tietää!

Lue lisää: Vuonna 2012 olen pistänyt ylös jouluaaton ja -päivän perinteitä meidän malliimme, ja aika samanlaiselta näyttävät joulusuunnitelmat tämänkin vuoden osalta.
TallennaTallenna

Oodi Sakari Sirkkaselle ja muita mietteitä

Oodi Sakari Sirkkaselle ja muita mietteitä

Päivät soljuvat eteenpäin kituliaasti, saa aika paljon tehdä taikoja säilyttääkseen hilpeytensä tässä hämärässä. Ja kyllä, jouluangstiakin on ollut ilmassa, vaikka kaari-ikkunani kuinka idylliltä näyttäisi.

Tänäkin vuonna olemme joulun kotona, vaikka viime jouluna vannoin, ettei koskaan enää. Olen pitänyt puhelut sukulaisten kanssa niin lyhyinä, ettei niissä ole päästy vahingossakaan jouluun asti, joten jos suunnitelmani toteutuu, on joulu ohi ennen kuin he keksivät edes ehdottaa sen viettämistä yhdessä. Ah autuas olisi joulu hissukseen, vain oman perheen kesken! (Niin paljon kuin pullistelevan ruokapöydän ympäri alati juoksevia, mölyäviä ja punaviinillä lattioitani peseviä sukulaisiani rakastankin…)

Mutsi sitä paitsi ehkä jo loukkaantui, kun luulin hänen lähettämissään whatsapp-kuvissa olevia joulukoristeita Star Wars hahmoiksi ja Eino Gröniksi nimetyn alastoman enkelinpullukan vieressä kristallikruunussa roikkuvia toisia enkeleitä tampooneiksi. Äitini kuuntelee ties kuinka monetta viikkoa jouluradiota ja itkee oikein tyytyväisenä, ruotsalaisten pirteät laulut vain kuulemma välillä vesittävät tunnelmaa.

Veljeni sen sijaan lähetti minulle seuraavanlaisen niskavillat nostattavan viestin:
Mä näen jo meidät istumassa takan edessä samanlaiset villapaidat päällä, glögilasit kädessä. Anna, sä saat olla tänä jouluna poro, mä oon tonttu.

(Meidän takkahan on vahingossa purettu jo ajat sitten, vihaan villapaitoja ja varsinkin glögiä enkä todellakaan hinkua olla poro. Hän on kyllä yks tonttu ihan ympäri vuoden…)

Miten te muut kestätte sukulaisianne?

Pakkanen kiristyy juuri nyt, vanhan kivitalon (vanheneva) asukas tuntee sen heti. Jalkoja ei mielellään laske lattialle ilman sukkia ja tossuja, vaan kietaisee ne alleen. Filttejä lojuu jokaisella käsinojalla, ne heitetään harteille kun niskaan vetää. Vain kirjoittavat sormet ovat enää alttiina kylmälle, täytyy olla nopea. Ja sitä ajatukseni eivät juuri nyt oikein ole.

Lapsiakin kirjoittamattomuuteni on jo ihmetyttänyt. He nimittäin kysyivät (korppien hyökkäysten uhallakin), olenko jo kertonut teille sämpylöistä. No, kerrotaan sitten, vaikka tarkoin vaalimaani blogi-imagooni kuuluukin vaikea ja traumaattinen taikinasuhde. Tosin tätä taikinaa ei tarvitsekaan KOSKETTAA käsin, ja siksi annoin sille mahdollisuuden.

Sikke Sumarin rapeakuoriset aamiaissämpylät
Alkuperäinen, oikea resepti löytyy täältä, ja tässä vielä suoraviivaisempi versio.

7,5 dl vettä
25 g tuorehiivaa
1 rkl suolaa
n. 12 dl jauhoja (mitä vain, tai vaikka sekoitusta)
Kourallinen siemeniä, pähkinöitä, jotain kivaa…

Liuota hiiva veteen, lisää suola ja jauhot. Lisää jauhot erissä, älä laita liikaa. Jätä taikina paksuksi puuroksi. Reipas sekoittaminen lusikalla riittää, ei tarvitse vaivata (halleluja!). Anna taikinan tekeentyä peitetyssä kulhossa tai kattilassa yön yli jääkaapissa. Aamulla nostele kahdella lusikalla sämpylän näköisiä möykkyjä leivinpaperoidulle pellille ja laita kuumaan (220) uuniin reiluksi puoleksi tunniksi, vähän möykkyjen koosta riippuen. Taikina säilyy jääkaapissa muutaman päivän, ja tottakai leipäsiä voi paistella iltapalallekin.

Koska illat ovat pitkiä ja pimeitä, olen nukahtanut ajoissa, ja siksi herännyt vielä aikaisemmin kuin yleensä, joka sekin oli aikaisin. Paistelen kynttilöillä valaistussa keittiössäni siis aamutuimaan sämpylöitä tai hauduttelen riisipuuroa samoihin aikoihin kuin postikantaja kiikuttaa Hesaria laatikkoon. Kuuntelen Polittiikkaradiota, yritän ymmärtää maailmaa. (Oletteko te muuten jo heränneet huomaamaan, miten ihana on Politiikkaradion Sakari Sirkkanen. Jotenkin niin avoin ja rento ja kiva. KIVA POIKA!)

Heräilevä perhe on ollut yhtä ihmeissään kuin minäkin energiapiikeistäni kukonlaulun aikaan. Ja niistä rapeakuorisista lämpimäisistä.

Siihen se energia on sitten lopahtanutkin, mutta koska joka päivä on saamari soikoon syötävä, niin saatte vielä toisen reseptin. Tämän herkun alkuperä ja inspiraatio löytyy täältä, mutta oi kuinka oioinkaan taas!

Kasvispyörykät ihanassa kastikkeessa

Osta valmiita falafel-pyöryköitä, tai kasvispullia. (Reseptilinkissä löytyy kyllä ohje niihinkin.)

Tee kastike:
Kuullota kattilan pohjalla sipulia, valkosipulia ja mausteita (kuten jeeraa, garam masalaa, paprikajauhetta, chililastuja, kurkumaa…) öljyssä. Lisää pari lusikallista valmista inkivääritahnaa. Kaada joukkoon purkillinen tomaattimurskaa, purkillinen kookosmaitoa ja desin verran kermaa. Hauduttele ja maistele maut kohdilleen. Kumoa pullerot kastikkeen joukoon ja anna niiden imea makuja ja lämmetä läpikotaisin.

Tarjoile riisikeon kanssa, annoksen päälle sopivat cashewpähkinät ja korianterinlehdet, rinnalle limenlohko.

Joka päiväistä ruokarallia helpottamaan olen saanut myös jännittäviä ruokatuliaisia suomenopiskelijoltani, kuten mm. täytettyjä vihanneksia (dolma) ja pieniä taateli- ja pähkinäleivonnaisia Luulin, että dolma tarkoittaa vain viininlehtikääryleitä, mutta termi pitää sisällään muitakin kasviksia: jumalaisella, mausteisella riisillä täytettyjä kokonaisia sipuleita, tomaatteja ja kesäkurpitsan- tai munakoisonlohkoja. Ja kyllä, niitä viininlehtikääryleitäkin. Jos sinulla ei ole vielä dolmaa pyöritteleviä ystäviä, löydät esimerkiksi täältä yhden (ylipirteän) reseptin. Kannattaa ehdottomasti kokeilla!

Mitäs muuta.

Lauantaina ajelimme Fiskarsiin. Suosittelen lämpimästi, kaltaiseni epäjouluihminenkin aavistuksen innostui hillityistä valorimpsuista, tuoksuvista havuista ja tyynestä tunnelmasta, joka pienessä ruukkikylässä vallitsi. Kävelimme kiireettä ja käsikädessä kaikki puodit läpi, joimme liikaa kahvia ja söimme käsintehtyjä suklaita pienestä pahvirasiasta. Teimme onnistuneita joululahjaostoksia lähinnä itsellemme. Kotimatkalla pysähdyimme hyvin, hyvin myöhäiselle lounaalle kuolemannälkäisinä Karjaan Köttkontrolleniin, gastropubiin, joka oli erinomainen uusi tuttavuus.

Työrintamalla on hiljaista. Tai siis palkkatyörintamalla. Olen mestari ajautumaan palkattomiin projekteihin, hyvää hyvyyttäni tai valtavan innostuksen vallassa. Tässä minulla on vielä opettelemista. Vaikeina hetkinä (vaikea hetki tarkoittaa yleensä nettipankissa pyörimistä) minun on joskus myös hankala perustella itselleni tätä bloginpitoa. Toisaalta se on, ja on aina ollut, tärkeä henkireikä. Tärkeä kaikinpuolin.

Meille on tulossa piakkoin italialainen koululainen Suomen-vierailulle viikoksi, ja australialainen, mutta pari vuotta sitten hankolaistunut kissa kahdeksi kuukaudeksi. Mies sitten tasapainottaa tilannetta olemalla keikoillaan viikkotolkulla, keskimmäinen tytär puolestaan käväisee Pariisissa. Uuden vuoden aiomme viettää koko perhe Helsingissä. Haaveissa siintää simpukoita, ranskalaisia perunoita ja samppanjaa. Ja useampi yö rapeissa hotellilakanoissa, ihanaa!

Yksi ystäväni ihmetteli mitä Ranskalle on tapahtunut, jos kerran olen taas matkustamaisillani Kreikkaan. Ranska toivottavasti pysyy hetken paikallaan ilman minuakin. Itse asiassa Kreikassa vasta ymmärsin, kuinka syvästi Ranska todellakin tuntuu henkiseltä kodiltani. Kreikassa olin vain matkailija (ja oikein tyytyväinen siihenkin rooliin), mutta Ranskassa hartijani laskeutuvat ja koen pääseväni lähemmäksi elämän tarkoitusta. Olen nähnyt viime aikoina useampana yönä unta Villa Le Menestrelin maisemista, herään melkein kyynelissä ikävästä ja vannon, että vielä hetken heräämisen jälkeen tyynyni tuoksuu savulta ja sypresseiltä… Haluaisin myös Bretagneen, Pariisiin, Lyoniin. Entä Biarritz! Bordeaux!

Kreikassa jäi vain jotakin kiehtovaa tutustumista vielä kesken, joka pakottaa palaamaan.

Loppuun uskomaton, elämää mullistava oivallus: otin ilmoituspiippaukset pois päältä puhelimestani. Sähköposti ei piippaa, whatsapp ei piippaa (kyllä, meillä on edelleen sukuryhmä, jonka nimi on “Joulu”), messenger ei piippaa. Hädin tuskin vastaan puhelimeen. Autuasta. En ollut tajunnutkaan, kuinka sähköjäniksenä olinkaan jokaisen titityyn tahtiin tanssinut. Olen lukenut enemmän kuin pitkään aikaan.

Mutta laita sinä kaikin mokomin kaikki maailman notificationit päälle, ettet jää paitsi Kirjatoukan kiehtovista käänteistä. Facebookissa ja instagramissa on sentään joitakin elonmerkkejä silloinkin kun täällä on hiljaista.

Lue lisää: 


Jouluangstista voit lukea vertaistuen tarpeessa mm. täällätäällätäältä, täältä, täältä ja täältä.


Ja sitten kun olet lukenut, otat cocktail-lasin valmiiksi esiin ja sukkuloit tänne, sillä sieltä löytyy Belgian Lempin joulu, ja se on ihana <3

Takaisin Kreikkaan

Takaisin Kreikkaan

Hotelli Kourmas

Leigh Fermorin talo

Leigh Fermorin talon lahti

Pouloksen taverna

Sekatavarakauppa, Areópoli

Horiatiki, jälleen, aina

Hotelli Kourmas

Leipomo, Areópoli

Asiminan talossa

Hotelli Kourmas

Hotelli Kourmas

Mystras

Gythionin talon puutarhassa

Iltauinti

Kourmas ja Leigh Fermor. Ja Mani.

Pouloksen taverna

Pouloksen taverna

Pieni kiukkuinen kissa

On the road

Asiminan talossa

Kirjoittaminen takkuaa. Se ei johdu siitä, ettei olisi mitään sanottavaa, vaan siitä, että on sitä liikaa. Nupissa on ruuhkaa, tekstiä tulvii, se puuroutuu ja hajoaa avaruustomuksi ennen kuin ehtii näppäimistölle. Kuvia sen sijaan tästä hetkestä, tästä elämästä ei ole juuri ollenkaan. On niin pimeää päivin öin. Monta päivää päivittämätön blogi roikkuu ajatuksissa mukanani kuin kengänpohjaan takertunut vessapaperi ja nolottaa ihan yhtä paljon. Erityisen vaivaannuttavaa jostain syystä on ollut se, että päällimmäiseksi roikkumaan on jäänyt juuri tuo mariseva kirja-arvosteluni.

Onneksi on Kreikka, josta on vielä tarinoita kertomatta. Ja kun aikansa matkapäiväkirjojaan ja suttuisia kuviaan selailee, saattaa käydä näinkin: olen yllättäen palaamassa jo kesäkuussa takaisin Kalamataan.

Mutta ennen uusia seikkailuita nyt vielä matkamuistoihin.

Peloponnesos koostuu siis kolmesta “sormesta”eli kapeasta niemestä. Keskimmäinen on nimeltään Máni ja nyt hurautamme sinne.

Kalamatasta matka alkoi Taygetoksen vuorijonon ylityksellä. Se tarkoitti niin kiharaisia teitä, että auto piti pysäyttää parikin kertaa, jotta sain hengitellä alati viilenevää vuoristoilmaa ja kerätä voimia vielä muutamaan mutkaan. Ensimmäisenä pysähdyspaikkana oli henkeäsalpaava Mystras, joka oli Konstantinopolin kanssa bysantinajan merkittävin kaupunki ja nykyään UNESCON maailmanperintökohde. Ihmeellinen, ällistyttävä Mystras!

Mystras on lähellä Spartan kaupunkia, jossa emme tällä kertaa pysähtyneet. Kaikki manilaiset ovat kuulemma ankarien spartalaisten jälkeläisiä, hyvin ylpeitä juuristaan ja he todentotta ottavat yhä pahan silmän, erilaiset mafiatyyppiset verikostotoimet ja mitä luovimmat kiroukset tosissaan. Jännittävää. Koitin siis käyttäytyä kerrankin mahdollisimman säyseästi ja olla ärsyttämättä ketään.

Yövyimme oppaideni ystävän talossa Gythionin lähellä. Tarina kertoo, että Gythionia ovat olleet perustamassa niin Herkules, Apollo kuin Castor ja Pollux’kin, kyllä siellä sietää pysähtyä. Ilta oli lämmin, mutta pilvinen ja tuulinen. Söimme satamassa pienessä ravintolassa, jossa mustekalanlonkeroita kuivatettiin narulla ja jossa aallot löivät suolaisia pärskeitä pöytiin asti. Näimme pöydästämme lukuisien kukkuroillaan olevien annostemme yli pienelle saarelle, jossa Troijan kaunis Helena kuulemma oli viettänyt ensimmäisen yön ryöstäjänsä Parisin syleilyssä. (Näettekö, mikään Kreikassa ei ole vain tavallinen kylä, tavallinen saari tai tavallinen yhtään mikään. Kaikkialla seikkailevat taruolennot, jumalat ja tuhansia vuosia vanhat historian henkilöt. Pääni on vieläkin pyörällä. Voin vain toivoa, että edes toistan tarinoita oikein.)

Katoimme perillä iltauinnin jälkeen talolla vielä kattoterassille palan juustoa, keksejä ja viiniä ja nuuhkimme kukkivien sitruunapuiden sulostuttamaa ja sirkkojen sirityksen täyttämää ilmaa ennen nukkumaanmenoa. Heräsin lintujen lauluun hopeisessa oliivilehdossa, työnsin lasiovet auki puutarhaan ja laskin kissat sisään. Sähköt menivät vasta juuri kun olin saanut keitettyä vedenkeittimellä vettä pikakahviani varten, joten kaikki oli hyvin.

Hyvästelimme kissat, poimimme uimapuvut narulta ja jatkoimme matkaa.

Kalamatan alueen vehreyden jälkeen Mani näytti karun kauniilta. Kaikki, aivan kaikki oli hiekkakivenväristä, vaalean, melkein säkenöivän pölyistä ja kasvillisuus vähäistä. Talot olivat kapeita ja korkeita ja tuijottivat mykkinä ikkuna-aukkoineen korkeilta rinteiltä ja jyrkänteiltä kuin hölmistyneet kasvot. Tässä maailmankolkassa on jotain erityislaatuista, joka tekee ilmastakin erilaisen, samoin tunnelmasta. Areópoliin päästyämme kurvasimme ensin matkaseuralaisteni ystävättären Asiminan luokse, pääsin siis vihdoin kreikkalaiseen kotiin. Joimme kylmää vettä ja söimme sokeroituja viinirypäleitä, joihin pystyin vain vaivoin keskittymään. En saanut silmiäni irti luolamaisesta talosta, valtavasta tulisijasta, pitsiliinoista, tekokukista ja sadoista valokuvista ja ikoneista. Olimme suunnitelleet Asiminan kanssa yhteistä retkeä aivan niemen eteläkärkeen, Vatheiaan, mutta se sai jäädä toiseen kertaan tuulisen sään tähden. Hyvästelimme.

Nappasimme nopean lounaan Areópolin keskusaukion kahvilassa melkein suuren vapaussodan – joka alkoi muuten nimeomaan täältä – sankaripatsaan juurella. Kreikkalaista salaattia, paikallisia piirakoita, jotka ovat kuin pelkkää lihapiirakan kuorta, hyviä ja rasvaisia sekä Myhos-olutta. Oli aika etsiytyä majapaikkaamme.

Olimme varanneet huoneet läheisestä poukamasta, pienestä rantakylästä Limenistä. Minun huoneeni oli hotellin sivuseinustalla lahdelmaan päin. Pienellä parvekkeella oli pöytä ja kaksi tuolia, alla turkoosia vettä, pihkalta tuoksuvia havupuita ja ympärillä paria mopedia lukuunottamatta rikkumaton hiljaisuus. Kaikki kylpi kullankeltaisessa valossa. Kieltäydyin kohteliaasti kävelyretkestä ja jäin istumaan parvekkeelle Kyllikki Villan kanssa, puhelin hänelle ja kiitin kaikesta siitä matkustamisen tärkeyden pohdinnasta, joka kenties minutkin oli vuosien lukukokemusten jälkeen sysännyt yksin matkaan.

Se hetki parvekkeella oli yksi matkani kohokohdista. Luulen, että olin mielessäni nähnyt juuri tämänkaltaisen näyn, kun kuvittelin kuukauttani Kreikassa. Parveke, meri, tuolille ojennetut jo ruskettuneet sääret ja kirja. (Silti olin iloinen, että elelin kaoottisessa Kalamatassani, se antoi loppujen lopuksi enemmän.)

Lähdimme illalliselle takaisin Areópoliin. Asiminan poika Poulos omistaa keskustassa ravintolan, ja iltaisin autoilta suljetuille mukulakivikaduille oli nostettu pieniä pöytiä. Me menimme kuitenkin sisään paksujen kiviseinien ja holvikaton suojiin. Jos lukija koskaan näissä maisemissa vaeltaa, kehotan häntä istahtamaan tähän ravintolaan. Ruoan tähden, sillä kyseessä oli yksi parhaista matkoillani nauttimistani aterioista, mutta myös Pouloksen tähden. Jos milloinkaan olet nähnyt vanhoja mosaiikkeja tai seinämaalauksia antiikinajan sotilaista, tiedät nyt miltä Poulos näyttää. Kapeat kasvot, korkea otsa, tummat hiukset, parta ja kulmat. Silmät ovat mantelinmuotoiset ja raskasluomiset, suu kaunis ja nenä jylhä. Historia avautuu tämmöisissä hetkissä hauskalla tavalla. Mutta mitään sotisopaa saati harjaksilla varustettua kypärää hänellä tietenkään ei ollut. Eikä Poulos ollut ollenkaan sotaisa, vaan hurjan sympaattinen, nauravainen ja kiltti. Keittiössä hänellä häärii parimetrinen, alati korvasta korvaan hymyilevä kirkasääninen poika, joka taikoi herkkuja pöytään pieni pannullinen toisensa perään. Kaikki oli suunnattoman maistuvaa! Joko vakuutuit?

Ja sitten siitä kreikkalaisten vieraanvaraisuudesta: viereisen sekatavarakaupan rouva oli hänkin oppaideni ystäviä. Hän vilahti kuin varjo ravintolan takahuoneeseen illan aikana ja myöhemmin selvisi, että kuitatakseen laskumme. Olimme kiitollisia, kylläisiä ja valmiita petiin.

On ihmeellistä, että vaikka kuinka hyvin (ja paljon) söisi, niin aamulla on aina nälkä. Roikuttuani aikani yöpaidassa parvekkeen kaiteen yli huokailemassa aamun valkenemista valuimme alakertaan aamiaiselle. Pöydissä oli silitetyt valkoiset pellavaliinat, asiakkaina vain me. Vanha rouva kantoi meille pöydän täydeltä erilaisia leivonnaisia ja kakkusia, kuten kikkuroita peloponnesoslaisia lalagioita, tuoreita kananmunia ja paksua jugurttia. Kuppeihin kaadettiin kahvia ja laseihin appelsiinimehua. Syötin tuolini jalan alla kyyhöttävää pientä äkeää kissanpentua, otin sata kuvaa.

Paluumatkalla pysähdyimme vielä Stoupan rannalle etsimään Zorbaksen jalanjälkiä ja ajoimme viehättävän Kardamilin läpi. Kardamilissä on kuvattu Before Midnight-elokuvan muutama kohtaus ja varsinkin Kardamilin liepeillä sijaitseva kirjailija Patricl Leigh Fermorin talo kiinnosti. Sekä kirjailijan itsensä että elokuvan takia. Elokuvassa talo esiintyy “Jessen ja Célinen” Kreikan majapaikkana. Mutta tästähän kirjoitinkin jo aikaisemmin, turhaan toistan.
Talossa ei voi tällä hetkellä vierailla, sen kohtalo on hiukan epäselvä (kuinka kreikkalaista…). Oli kuitenkin ihmeellistä löytää se kauniista poukamasta, ikkunat merelle tähyillen, nähdä kivinen laguuni ja kurotella hedelmäpuiden yli pihapiiriä ja kaunista rakennusta. Kiipesimme mutaista polkua suurelle portille, annoin kämmenen liukua kivimuurilla. Vaaleansinisten ikkunanpokien takana paloi valo.

Pari hyvää osoitetta reissukirjaan:
Mystras
Pouloksen taverna (fb), Areópoli
Hotel Kourmas, Limeni

Eksyksissä kristallipalatsissa

Eksyksissä kristallipalatsissa

Ihan ensimmäiseksi: älä lue tätä postausta, jos et vielä ole lukenut Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsia ja jos aikomuksenasi on se lukea. Palaa vasta lukemisen jälkeen. (Ja lue nopeasti, haluan keskustella tästä!)

Toistan: älä lue tätä postausta, jos et vielä ole lukenut Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsia ja jos aikomuksenasi on se lukea.

* * *

Luin Anna-Kaari Hakkaraisen “älykkään high life -romaanin” Kristallipalatsi kaksi kertaa. Aloitin uudestaan alusta saman tien kun olin kääntänyt takakannen kiinni. Niin on kuulemma tehnyt moni muukin lukija.

Mutta olenko minä taas se ainoa tollo, joka ei ymmärtänyt?

Kuka se tutkija oikein oli?
Henriikka? (Ei taivu.)
Oliko koko Paulia olemassa?
Oliko puutarhalapsuuttakaan? Ja jos oli, niin kenen kahden?
Kuka siis rakasti ja ketä ja millä lailla?
Oliko lummelampi sisällä vai ulkona, oliko lampia useampia, en näe? Ketkä kaikki hukkuivat?
Muutenkin, ne lumpeenlehdet, vertauskuva jollekin? Kantaa, ei kanna?
Mikä se Vane-juttu oli? (Vane…)
Beau?
Kirja, jonka kansilehteen oli piirretty sydän?
Kultasateen myrkyllinen kukinto?
Oliver’s People -lasit, sekä Vanella että tekstissä vilahtavalla koodarilla, pitääkö nyt hoksata jotain?
Oliko tässä jotain mystisiä aikatasoja, joita en tajuuuuuuuuuu?
Tapahtumat Atlantin rannalla?
Me riitelimme, sinusta. Siis tiesikö Dora?

Ja niin edelleen.

Langat eivät solmiinnu yhteen, jäljelle jää melkein hätääntynyt turhautuminen. Auttakaa!

Toinen juttu.

Taitavalle romaanille olisi pieni hienovaraistaminen tehnyt hyvää, se olisi tuonut happea kerrontaan. Vastakohdat olisivat herkullisempia, jos ne eivät olisi niin räikeitä.

Koen aavistuksen helpoksi ratkaisuksi luetella blogimaailman kliseitä merkki merkiltä, ne kun ovat blogeja seuraavien tai instagramissa viihtyvien silmien alla päivästä toiseen. Kyllä me ne tunnistaisimme ilman toistuvaa alleviivaamistakin. Jos elämäntapaa olisi maltettu kuvailla nostamatta jokaista nopeasti muodistamenevää yksittäistä tuotetta nimeltä valokeilaan (tai kauniin lasikuvun alle, kuten blogeissa on tapana?), kantaisiko kirja ajallisesti pidempään?

Vaikka lankesinkin paikoin hykertelemään, tunsin hykertelystäni pahaa mieltä: tässä on jotain väärin.

Olisin hyvinkin voinut kirjoittaa kriittisesti muotiblogien maailmasta ennen tätä kirjaa. Olen kadehtinut välillä muiden bloggareiden täydellistä elämää ja varsinkin helpolta näyttävää menestystä. Olen leikkinyt ajatuksella, että pitäisikö ottaa ja rakastua johonkin urheilijaan, tai tehdä vauva, ehkä jopa kaksoset. Sisustella vähän. Olen yrittänyt asukuvia, mutta näytän niissä vaivautuneelta ja kömpelöltä. Reseptini eivät ole reseptejä. Elämässäni on aika vähän mitään hohdokasta esiteltävää eikä varallisuuteni, ahkeruuteni tai mielikuvitukseni riitä koukuttavaan postaustahtiin. Ainakaan ei kannata kirjoittaa kirjoista, ne ovat omassa blogissani vähiten lukijoita kiinnostava aihe.

Kun näin kärjistykset sanoiksi purettuna edessäni, tunsin kuitenkin epämääräistä ahdistusta: miksi nainen, toimittaja (lifestyletoimittaja) ja kirjailija simplifioi, latistaa ja tekee vähän naurettavaksi monille nuorille naisille syntyneen uuden ajan työn ja tulonlähteen? Pinnalliselta vaikuttavan puuhastelun takana on työtä ja tutkimusta, vainua ja silmää; mikä toimii, mikä ei. Tekee yhtäkkiä mieli puolustaa sitä blogimaailmaa, josta olen kokenut itseni niin ulkopuoliseksi.

Köyhyyden, lähiörappion tai muuten vain täydellisesti nuokkuvien pionien vastakohtaelämän kuvaus toistaa myös kovin tuttua kuvastoa Crocseineen, leggingseineen, tribaalitatuointeineen ja viideltä saunaan-heittoineen.

Tutkijan, minäkertojan, älykkyydenosoitukset name droppailuineen, narkissos-myytteineen ja kirjallisine viittauksineen ovat ihan yhtälailla ärsyttävää (jos nämä asiat ärsyttävinä haluaa ottaa) itsensäpönkittämistä, brändinrakentamista ja mielikuvien luomista kuin tiettyjen kauneuden koodistojen käyttäminen imagonrakennukseen. Sorrun tähän knoppailuun joskus itsekin, niiden asukuvien puutteessa. Ainahan, kaikkialla, kaikissa ajoissa ja jopa kulutuskielteisimmillä anarkistipunkkareilla on ollut esteettinen koodistonsa, kaikki aikalaiskulttuuri on omanlaistaan identiteettiperformanssia?

Jostain syystä tätä tarinaa rakastetaan nyt toistaa, sitä että juuri bloggari elää erilaista elämää kuin miltä ulospäin näyttää tai mistä lähtökohdista hän on ponnistanut. Näittekö suomalaisen elokuvan Onnenonkija? Miksi taustan paljastaminen (oi olisipa se oikein tuhruinen!) on niin himottavaa? Miksi juuri tässä naamiot vaaditaan pudotettaviksi, kun sitä ei juuri muissa konteksteissa tehdä? Eihän toimittajakaan tuo esiin omaa lapsuuttaan, taustaansa tai elämäntilannettaan kirjoittaessaan tuotteista, joiden esittelemisestä hänelle maksetaan? Enkä jaksa uskoa, että blogeja pääsääntöisesti luetaan sillä oletuksella, että ihminen paljastaisi niissä koko minuutensa, kaikkensa. Kukaan ei kai luule, että bloggarin nimeltä Dora G nimi on oikeasti Dora G? Miksi kaikki tämä sarkasmi?

Kirjassa on myös runsauden rasitetta. Hakkarainen on loistava kirjoittaja ja taitava kertoja. Säkenöivä, älykäs, lahjakas. Asiansa hallitseva. Eri tasoilla seikkaileva aistillinen teksti vie mennessään humahduksen lailla, siinä tekee mieli asua ja se ihan tuoksuu. Mutta: luin vähän ennen Kristallipalatsia Riitta Pulkkisen uusimman Paras mahdollinen maailma, jota vaivasi samankaltainen turvotus. Liian täysi tarina, liikaa sanoja, liikaa draamaa ja paatosta, liikaa kaikkea. Usein uskottavuuden (ja näköjään ainakin yhden lukijan kohdalla ymmärryksen) kustannuksella.

Sanat, joita käytetään taitavasti ja jotka ovat sanoista kauneimpia toimivat lopulta – kasvillisuusteemassa pysyäksemme – kuin tukahduttava muratti ja jättävät ilmattoman, valottoman olon.

(Lisäksi Kristallipalatsissa mm. Sari Östmanin tutkimuksen tuominen muuten niin mystisenä etenevään tekstiin, tai sitaatit Kodin Kuvalehden artikkelista, tuntuvat päälleliimatuilta ja todistelevilta, tunnelma notkahtaa.)

Lopuksi ajattelen, että mitä jos tarkoitus onkin olla ymmärtämättä. Että juuri siinä piilee kaiken tämän ajan absurdiuden kristallinkirkkain sormellaosoitus?

Mutta olisipa se sitten turhaa, edes yrittää.

Ai niin, omat legendaariset Repettoni ovat nyt jossakin kreikkalaisessa jätemyllyssä, tai kaatopaikalla korppien nokittavana. Heitin kenkäni lähtöaamuna kadulla olevaan kolisevaan metallisäiliöön ja minua suretti. Niiden pohja hajosi lopulta käytettyäni tossuja vuosia yötä päivää, kesät talvet. Ostan todellakin joskus vielä toiset. Mustat, niin kuin Brigitte Bardot’lla.


Lue lisää: Kirjan hieno kansikuva on Sanna Kanniston käsialaa.

Mikä ihana ilta!

Mikä ihana ilta!

Hei pitkästä aikaa.

Kirjoitushalut ovat olleet vähissä, laskeutuminen Kreikasta ei totta vieköön ole sujunut kivuttomasti. Itsekseenoloon tottui. Siihen, ettei koko ajan tarvinnut olla huolehtimassa muiden tarpeista, elää muiden aikataulussa. Marraskuun umpipimeys, kylmyys ja hiljaisuus eivät varsinaisesti ole helpottaneet asettumista. Illat tuntuvat sietämättömän pitkiltä, aamut eivät taivu valon puolelle millään. Kaipaan hulinaa, katuja täynnä kahviloita, vilkasta ulkoilmaelämää yötä myöten, musiikkia, tuoksuvia iltoja, lämpöä.

Viimeisen kymmenen vuodena aikana olen hiljakseen purkanut monta väitettä, joita olen hokenut, koska niin on kuulunut sanoa, koska tietyt mielipiteet vain ovat jotenkin yleisesti ottaen oikeampia kuin toiset.

Joulujutun jo tiedättekin. Hoin vuosia muiden mukana että joulu on ihanaa aikaa vain tajutakseni, etten itse asiassa välitä joulusta juuri ollenkaan. (Tosin jos näkisitte kotimme eilisten joulukadun avajaisten ja niiden seurauksena siinneen koristeluvimman jäljiltä, ette uskoisi sanaakaan tuosta edellisestä lauseesta :))

Olen myös sanonut, että rakastan käpertyä kotiin ja myysailla villasukissa. Että borta bra men hemma bäst. Paluuni jälkeen olen tullut tulokseen, että haluaisin tässä elämässä sittenkin vain matkustaa, seikkailla ja istua kuppiloissa katsomassa ihmisiä.

Onneksi marraskuu on tarjonut ainakin jälkimmäiseen mahdollisuuksia.

Torstaina koitti vihdoin vuosi sitten ääneen lausutun ajatuksenpoikasen lopputulos: Beaujolais Nouveau-bileet. Olin valinnut juhlakansalle kolmeksi päiväksi meidän Kino Olympiaan leffan, ranskalaisen Tämän jälkeen. Pidin kovasti, vaatii suurta rohkeutta tehdä noin vähäeleistä tänä actionin aikakautena. Elokuvateatterista painelimme viimaisen kaupungin läpi kaulahuivien suojissa sysimustaan satamaan ja Ravintola Makasiinin takaovista sisään.

Mikä tunnelma! Mikä tuoksu!

Isäntämme oli taitavine keittiötiimeineen tahkonnut meille erinomaisen viiden ruokalajin menun, jonka kanssa maistelimme kahta eri pullollista nuorta Gamaytä. Parjattuun uuden sadon viiniin ei kannata suhtautua kuten punaviiniin, tai punaviineihin sitä vertailla, vaan ottaa viini vastaan ihan omanlaisenaan avoimin mielin. Juoda isoin kulauksin vaikka maitolasista, hyvän ruoan kaverina, antaa makuelämykseen puoltavasti vaikuttaa riemuntunteen siitä, että sato on nyt korjattu ja kellareissa kypsyy taas mainioita juomia monille vuosille. Beaujolais Nouveaussa on hilpeyttä, elämäniloa ja …banaania.

Suuri kiitos iltaan osallistuneille minunkin puolestani. Mikään ei olisi tehnyt minua juuri nyt iloisemmaksi kuin vilkas puheensorina, naurunremahdukset, pitkät, polveilevat keskustelut ja hauskasta illasta nauttivien ihmisten – tuttujen ja tuntemattomien – kasvot. Tavallisena torstaina! Juhlat jatkuivat perjantaina, silloinkin loppuunmyydylle salille. Osallistuneiden kiihkeät toiveet ensi vuoden kekkereistä on kuultu ja korvan taakse laitettu. Palaamme asiaan.