Valitse sivu
Luottojuttuja

Luottojuttuja

Katsotaanpa hiukan mitkä jo menomatkalla matkalaukun painorajoja paukuttavat tuotteet ja tavarat ovat osoittautuneet reissun luottopakeiksi.

Jos luulit, että sanon “valokuva perheestä”, “miehen t-paita” tai “kivi Hangon rannalta” niin olet väärässä. Sanon “kuivashampoo”. Kas kun nämä paksuilla piiskoilla varustetut ihmiset, herranjumala demokratian keksineet, eivät ole koskaan kuulleetkaan kuivashampoosta. Olen pulassa. Ihan paras on Kloranen, mutta tyytyisin nyt mihin vain. Vaikka perunajauhoon, mutta kun sitäkään ei ole näillä leveysasteilla.

Sanon myös tuoksupussit. Ihan ensimmäisiä asioita uuteen kämppään astuessani oli avata matkalaukku ja nostaa sieltä kaksi tuoksupussia roikkumaan ovenkahvoihin. Tuoksupusseja olen kiikuttanut myös yönyliretkille ja niillä pesäyttänyt huoneen kuin huoneen. Myös tuoksukynttilä luo tunnelmaa, tosin kuumimimpina päivinä sen polttelu tuntui sekin liialta lämmön nostatukselta!

Ihan paras aurinkorasva on ME:n aurinkorasva sekä -puikko samaa kamaa. Yksi puikko kulkee aina käsilaukussa ja toinen on yöpöydällä huulia varten. Seerumina minulla on mukana superriittoisa, kevyt mutta tehokas Ultracalming Dermalogicalta. Iloinen pieni yllättäjä tuoksurintamalla on H&M:n Conscious-sarjan Relaxing Perfume Oil roll-on, vaikka ostin lähipateekista juuri myös Korresin muikean, rantaelämästä sitten kotonakin muistuttavan Coconut Sandin.

Korresin on myös uudehko rajauskynäni. Pitihän se arvata, että näin armottomiin lämpötiloihin osaavat tehdä kestävän kajalin ne, jotka näissä oloissa elävät. Korresin kajali pysyy kuin liima, ja lähtee iltaisin parhaiten Korresin omilla puhdistusliinoilla. Chanelin ikiaikaisella suosikillani saa kyllä tykkäämäni tuhruisemman lookin, mutta uimaretkille ehdottomasti selkeärajainen ja paikallaan pysyvä Korres.

Paikallinen löytöjen löytö on balsamiöljy, oliiviöljystä ja yrteistä valmistettu taika-aine, jolla on kuulemma jopa parantavia voimia, mutta joka myös kiillottaa sääret, raunioilla uuvutetut kantapäät ja auringolle altistetut käsivarret ja rinnan sulaksi silkiksi. Balsamiöljyä saa ostaa torilta pikkuisissa epämääräisen näköisissä pulloissa, tai sitä saattaa saada jos omaa kreikkalaisia ystävättäriä.

Kirjoja on mukana liikaa, tai ne ovat vääriä. Ihmeellisesti, vaikkakaan ei yllättäen (minun olisi pitänyt jo muistaa), kohde sanelee lukuhalut. Onneksi on ollut Ullan kirjasto sekä uskomaton ystäväpiiri, joka on lähettänyt kalliilla rahalla kirjapaketteja, joita poimin rappukäytävän aulasta ihmettelevien naapureideni silmien alta. Käytän nyt myös tilanteen hyväkseni ja kiitän korteista, niiden ilahduttava vaikutus on käsittämättömän suuri. Kotiväki lähetti lehtiä ja salmiakkia, tarpeeseen. (Nyt ei enää kannata lähettää mitään, postinkulku on hidasta, ja viimeinen viikko pyörähtää käyntiin huomenna.)

Vaatteita minulla on vain muutama. Olin vuoden mittaan eri kriiseilyissä heittänyt, myynyt tai lahjoittanut suurimman osan omaisuudestani jonnekin, ja kun purin perillä laukkujani, yllätyin. Todellako meinasin pärjätä kuukauden neljällä paidalla, kaksilla farkuilla, yhdellä villatakilla ja yhdellä mekolla, jota en voinutkaan käyttää, kun en saa sitä itse en auki enkä kiinni. Kaftaaneja toki on mukana useampikin, mutta ne ovat läpinäkyviä ja soveltuvat vain visusti kotioloihin. Paitamekko olisi muuten onnen omiaan tänne, mutta mustana ja paksuna ja pitkähihaisena se on ollut auttamattomasti liian kuuma. Sää on nyt viikkojen edetessä tosin viilennyt, ainakin iltojen osalta, joten paitamekko päässee pannasta. Ehkä kaikista ihanin asuste on ollut viuhkan lisäksi Gauharin suuri, musta, mutta lumoavan ohut kashmirhuivi, joka nostattaa vaatimatonta garderoobiani.

Tuliaisstressaamisen aloitin suunnilleen toisena päivänä. Pirullista. Sitä haluaa ilahduttaa rakkaimpiaan, mutta päätyy paniikissa ostamaan kummallisia nyssyköitä, joiden sisältöä ei enää paluumatkalla muista. Tulee jännittävä lahjojen jako, myös lahjojen antajalle.

P. S. Muistuttaako teistäkin peili-ilmeeni Donald Trumpin vaalidebatin kuunteluilmettä? Voi apua.

Kashmirhuivi, tuoksupussit ja tuoksukynttilä saatu: Gauhar Helsinki

Rakastan

Rakastan

Torstai-iltana se tapahtui, paria päivää vaille kahden viikon rajapyykin kohdalla. Kuulin itseni huudahtavan minkä syömiseltä kerkesin, että RAKASTAN tätä paikkaa, RAKASTAN näitä tyyppejä. Se oli kuin pieni räjähdys.

Tunne oli ehkä niin vahva, koska se oli syntynyt ristiriitaisuuksista, omien ennakkoluulojen kanssa kamppailun kautta, kypsynyt hitaasti, mennyt vähän salaa ihon alle. 

Rakastan tätä syömisen meininkiä. Sitä, että tilataan pieniä lautasellisia kaikkea ja tinakannullinen viiniä, sen sijaan että jokainen ottaisi alkuruoan, pääruoan, jälkiruoan ja 16 cl rieslingiä. Sitä että pöytään levitetään paperi, kaikille katetaan vain pienet lautaset, haarukat ja jalattomat lasit, ja keskelle pamautetaan vesikarahvi sekä kimpale leipää. Rakastan sitä, että syödä voi milloin vain, mitä vain. Torilla on katoksen alla vaatimaton kanttiini, jossa kiskotaan kello yhdeksältä aamulla avotulella käristettyjä souvlaki-vartaita ja huuhdellaan ne ouzolla alas. Haluan sinne kuollakseni.
Rakastan sitä, että ihmiset ovat koko ajan ulkona, yhdessä. Mummojen piiriä penkeillä talojen seinustalla. En ole kuuna päivänä missään maailmassa nähnyt näin paljon kahviloita ja tavernoita kuin täällä, ja ne ovat aina täynnä. Rakastan iltoja, jolloin ulos lähdetään vasta yhdeksän jälkeen ja istutaan kiireettä sametinpehmeässä, pihkantuoksuisessa yössä huolettomina kuin peipposet. 
Rakastan tätä jatkuvaa mölyä. Nukun paremmin kuin koskaan, vaikka kajahtanut korttelini mesoaa tauotta yötä päivää. Itse asiassa heräsin viime yönä hetkeksi klo 5 siihen, että oli niin hiljaista, että pelotti. Nukun kuin vauva äänimatossa, joka on sekoitus kovaäänistä käheää puhetta, undulaatteja, koirien hauketta, omaan ääneensä rakastuneita pappeja, moottoripyöriä, vesiletkuja, television tietokilpailuja, lemmentöitä, sirkkeleitä ja pakoputkien pauketta. 
Rakastan asuntoani keskellä kaupunkia. Rakastan makuuhuoneeni nunnaluostarimaista tunnelmaa, lakattuja puulattioita ja rottinkikalusteita, rakastan karun olohuoneen nurkkaan sisustamaani sohvaryhmää. Rakastan etuparveketta, josta näen kadulle, jonka keskellä on kirkko ja kirkon takana maauimala täynnä mekastavia lapsia. Rakastan pölyistä ja kapeaa takaparveketta, josta katselen pyykkinaruilla lepattavaa elämää, muureilla nukkuvia kissoja, sitä yhtä puuttuvaa asuntoa vastapäisen talon neljännessä kerroksessa. Lepakoita, jotka halkovat ilmaa lämpimässä yössä. Rakastan jopa mintunvihreää keittiötä, jota on vähän teipillä paikkailtu ja joka näyttää avaruuselokuvan komentosillalta (se on rakennettu jälkeenpäin). Uuni on korkealle nousevista mustuneista jäljistä päätellen syttynyt joskus palamaan, jääkaappi sirisee ja paukahtelee ja lähtee kohta lentoon. Rapussa on lamppu palanut, sitä ei kukaan kai aiokaan vaihtaa. Käännän avainta avaimenreiässä öisin puhelimen taskulampun valossa. Tiedän jo nyt, että minun tulee tätä kaikkea ikävä.
Rakastan vuokraemäntääni, joka tuo minulle pinaattipiirakkaa, oliiviöljyä, oliiveita, viinirypäleiden mäskistä tehtyä, pähkinöillä koristeltua jälkiruokaa, tomaatteja, munakoisoja, paprikoita, sitruunoita ja ihmeellisiä hedelmiä, joita en tunnista. Rakastan tavernaa nimeltä Platanos, joka on on ollut paikallaan plataanin alla aina, ja jossa istuu vanhoja miehiä sinisissä villapuseroissa, nuoria leiskuvahiuksisia tyttöjä ja jossa pitkässä pöydässä juodaan Fix-olutta ja hoilataan kitaran säestyksellä rebetikaa. Rakastan ihmeellisiä kivivilloja, joita kaupungissa on jäljellä 1800-luvun lopulta. Niistä osa on hylätty ja niiden sisällä kasvaa salaisia puutarhoja, jotka näkee jos kurkistaa lahonneiden ikkunaluukkujen välistä. Erityisesti yhteen olen ihastunut, tässä ihan lähellä, vanhaan tupakkatehtailijan taloon.
Rakastan sitä, että pärjään, etten pelkää, että uskalsin. Rakastan sitä, että tänään olen valtavan onnellinen.
Juuri nyt kotikadun päässä puistossa on tsipouro-juhlat.Tsipouro on noin tuhat vuotta vanha grappaa muistuttava viinaksinen (kaikki täällä on vähintään tuhat vuotta vanhaa) ja miksei sitä nyt juhlittaisi lapsosten kanssa sunnuntaiaamuna. Tanssivat myös ympyrää jalkojaan viskoen, näen sen tästä parvekkeelta, jossa istun valkoisella muovituolilla haalistuneen ja rispaantuneen katoksen alla vielä näin iltapäivälläkin yöpaidassa ja varvastossut jalassa ja kirjoitan. Sanomalehden mainoksessa luki “niin paljon tsipouroa kuin jaksat juoda”. Buzuki soi, laulu vaikertaa ja kiemurtelee jonnekin rintalastan taakse. Savu kantaa taivaallisia tuoksuja pitkiltä paperiliinoilla katetuilta tiskeltä.
Olin jo päättänyt, että pysyn tänään aloillani ja tylsistyn, sillä kirjoittaminen kumpuaa minusta näköjään vain tyhjyydessä. Olen ajatellut, että kenties on parempi, että asun pimeyden maassa, sillä muuten en ehkä saisi koskaan mitään aikaiseksi. Valo ja lämpö saavat minut hilpeäksi, ulospäinsuuntautuneeksi ja uteliaaksi ja silloin kirjoittaminen jää.
Toisaalta olen vasta täällä ymmärtänyt, kuinka paljon vihaan valottomuutta ja kylmyyttä, ja mykkiä kuulaotsaisia raivopäitä, joita meillä jostain nykyään sikiää. Ehkä kuitenkin kipaisen puistoon ja ahmin yhden pita-leivän grillatulla kanalla ja keikutan varovasti varpaitani musiikin tahtiin. 
Paluu hiljaiseen, marraskuiseen Hankoon voisi olla vaikea, ellei siellä odottaisi rakkaus, valoista kirkkain.
Filakia, eli suukkoja teille kaikille sunnuntaihinne, erityisesti sen yhden rapistuneen valkoisen kivitalon väelle Suomen eteläisimmän bulevardin varrelle.
Päivän kirja: Ritva Hapuli, Matkalla kotona- Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista (Faros)
“Ehkä se on matkan idea. Itsensä koetteleminen”
Suorituspaineita

Suorituspaineita

Nettiyhteys kämpillä toimii taas vihdoin, kiittäkäämme jumalista vaikkapa Hefaistosta, tulen, sepäntaidon ja tekniikan jumalaa. 

(Vai sittenkin Hermestä, joka kunnostautui mm. jumalten sanansaattajana ja matkailijain suojelijana?)

Paljon on jäänyt tällä välin kirjoittamatta, ja se yksi pitkä kirjoitus, jonka aikaan sain, otti ja katosi kerta kaikkiaan käsittämättömiin. En jaksa kirjoittaa kaikkea nyt uusiksi, vaikka se olikin tärkeää. Se käsitteli sitä ahdistusta, joka äkkiä iski toisen viikon pyörähdettyä käyntiin.

(Kyllä, pystyn angstaamaan myös paikoissa, joissa on lämmintä ja aurinkoista, aikojen alun sivistyksen historiaa, taivaallista ruokaa pilkkahinnalla, jääkylmiä viinikannuja, kermaisia leivoksia, suurisilmäisiä kissoja ja sitruunapuita. Tämä on minun kykyni, jokaisella on omansa.)

Tuntui, että kaikilla oli valtavia odotuksia minun matkani suhteen, etten koskaan pysty täyttämään kaikkia matkaani ladattuja toiveita, joista osa ei ole edes minun. 

Aloin pelätä, että tuotan pettymyksen. 

Kenelle? 

Itselleni, kotiväelle, teille. Omat odotukseni ovat tietysti kaikista suurimpia. Suuria kuin vuori nimeltä Kori.

Suorituspaineita siis. Osaanko tehdä tämän kaiken nyt oikein? Käytänkö aikani oikein? (Ja mikä oikein on?)

Taistelen joka päivä asian kanssa vähän tai paljon, se riippuu.

Rauhoitan itseäni sanomalla, että loppujen lopuksi tämä on kuitenkin vain matka, vain kuukausi, vain alku.

Tänään lähdin aamulla taas torille. Keskiviikon ja lauantain toripäivistä on tullut viikkoni ankkurit, torilla viihdyn parhaiten. (Toiseksi parhaiten viihdyn lämpimässä meressä, kolmanneksi parhaiten missä vain tavernassa ja neljänneksi parhaiten omassa makuuhuoneessani, joka on ihana.) 

Olin ollut aikeissa kirjoittaa teille, että minä en selvästikään kiinnosta näitä ihmisiä pätkääkään. En jotenkin pääse lähelle. Olin tottunut Ranskassa siihen, että ajauduin vähän väliä solmimaan ihmeellisiä ohikiitäviä ystävyyssuhteita kadunkulmissa ja kahviloissa. Toki siellä minulla on kieli puolellani, täällä olen kielipuoli.

(Ullan ansiosta olen tietysti tavannut jo joukon ihmisiä, jotka kaikki ovat ottaneet minut ystävällisesti vastaan. Ja vuokraemäntäni on itse suloisuus, pussailimme juuri ovenraossa kun hän tuli tuomaan viinirypäleenmehusta valmistamiaan makeisia. Tarkoitan nyt esittelemättä elämääni risteäviä ihmisiä.)

No nyt bussipysäkillä aloin jutella pienen mummon kanssa. En tiedä miten me sen teimme, mutta hän kreikkaa puhuen ja minä suomea, me keskustelimme hyvän tovin.
Sanoin nimeni ja hän omansa. Se oli Patra. Kerroin, että asun Evripidou-kadulla kuukauden ja teen tietokoneella töitä. Hän viittilöi että siinäkö, missä on kirkko vinossa keskellä katua, ja minä sanoin että siinäpä juuri, kirkon yläkerrassa. Mummo oli menossa silmälääkäriin ja minä kerroin että olin menossa torille. Hän kysyi (kai) pidänkö Kalamatasta, ja minä sanoin (toivottavasti) että pidän oikein kovasti.

Bussissa tapahtui valtavasti asioita. Tuskin vetolaukkuaan suurempi mummo livahti sisään keskiovista ja sitten kuski ja mummo huusivat toisilleen pari pysäkinväliä. Sitten tuli ihan ilman mitään pysäkkiä ruuhkassa etuovesta yksi mamma, ja alkoi toitottaa päivänpolttavaa asiaa kuskille silminnähden raivoissaan. Valitettavasti sitten tulikin jo torin pysäkki ja jouduin nousemaan pois kesken draaman kaaren. 

Täällä, koko tämän kreikkalaisen näytelmän pääosassa ovat vanhat naiset.

Torilla on nyt verkasäkkikaupalla myynnissä kastanjoita ja laareittain maapähkinöitä, joita minä pääsin syömään yhtenä päivänä suoraan pellostakin. Lumoudun katselemalla ostoksillaolijoita: alan ymmärtää mihin näiden sitkasten hyvä terveys ja korkea eliniänodote perustuu. Tomaatteja ei osteta muutamaa suloista yksilöä, vaan muovikassillinen. Samoin omenoita, makeita viinirypäleitä, appelsiineja, paukkuva muovikassillinen kutakin. En ole ikinä koskaan nähnyt vastaavaa. Vihreitä lehtiä, hortaa, kassillinen, pinaattia samoin. Vihreitä ja kirjavia papuja kilotolkulla. (Täällä runsaudensarvessa jopa kaktukset kasvavat hedelmää, niitä pitää käsitellä varoen ja kuoria veitsellä ja haarukalla, sillä niissä on piikkejä.) Valtavasta kalakaupan valkoisesta muovisäkistä heiluvat laitojen yli mustekalan harmaat imukupeilla varustetut lonkerot ja liiviin ja lakkiin pukeutuneella ukolla on myyntikojunsa edessä jaloistaan sidottu elävä kukko, suuri kuin hirvenvasa. 

Myyntipöydillä on myös läpinäkyvissä muovipulloissa vihreää oliiviöljyä ja tynnyreissä sekä metallikanistereissa lisää. 

Kaikki se hyvä uppoaa näihin kirkassilmäisiin vanhuksiin, jotka terveellisen ruokavalion lisäksi vaeltavat mäkisiä kujia kotiinsa kantamuksineen, vetäen äärimmilleen lastattuja kärryjä perässään vahvoina kuin pienet härät.

Eilen satoi. Se oli hyvä, sillä en olisi ehkä näkemättä uskonut, että se on täällä valkoisen, polttavan kovan valon maassa mahdollista. Ilma tuoksui sateen jälkeen ihanalta, lämpötila putosi illalla armolliseen kahteenkymmeneenviiteen. Söimme Kardamo-nimisessä tavernassa muun muassa munakoisotahnaa ja maksaa sitruunalla.

Ainakin se tuntui oikealta.

Päivän kirja (joka tuli Suomesta ja ilahdutti aamulla minua postilaatikossa niin sanoinkuvaamattomasti): Henry Miller, Marussin kolossi.

Uneton Kalamatassa

Uneton Kalamatassa

Näin nukkumista harrastavana ihmisenä olen havainnut seuraavaa. Kun minun proosallista pohjoismaista päätäni alkaa painaa, käynnistyy Kalamatassa vasta rituaali, jonka olen nimennyt Iltamekkalaksi. Eilen kotiuduin mielestäni keskellä yötä, mutta alakerran nuorukainen oli vasta lähdössä äidin silittämä kauluspaita päällä syömään. Kalispéra, kalispéra vaan kaunis poika, aja varovasti sillä riivatulla mopedillasi.

Ja kun Aamumekkala alkaa kello kuuden kieppeillä ja kaikki lähtevät ovet paukkuen kahdeksaksi töihin, olen tullut siihen tulokseen, että kreikkalaiset nukkuvat vain noin kolmetoista minuuttia yössä. Viikonloppuisin vähän vähemmän.

Tänä aamuna, kun joku hakkasi ennen kuutta rautatankoa asfaltin läpi (tai siltä se ainakin kuulosti) ja katukissalla oli kiljuva kiima, luovutin seitsemän aikaan ja nousin vuoteesta. Tarvitsin suihkun ja kahvia, mutta kumpaakaan en saanut, sillä sähkökatko. Silti saan koko ajan enemmän kuin olin ikinä uskaltanut toivoa.

En enää ollenkaan muista minkälaisena näin elämäni täällä, silloin kun kaikki oli vielä vasta jännittävä haave. Asunto on jo tuttu, sanon hei koti kun tulen retkiltäni ja huomenta koti kun herään. Onneksi en ainakaan ole ollut yksinäinen, sitä pelkäsin eniten.

Ioulia sanoo kahvilassa, että skandinaavit tunnistaa siitä, että kahvi heitetään huiviin minuuteissa.
Miksi???? hän parkuu ja tökkii käsivarteen. Me ostamme kahvin ja juomme sen hitaasti, jotta saamme olla mahdollisimman kauan ihmisten ilmoilla, lähellä ystäviämme, puhua ruoasta ja politiikasta ja elämästä yleensä. Siksihän kahville mennään, olemaan! 

Minä änkytän jotain tehokkuudesta. Tehokkuudesta! Voisin saman tien kuristaa itseni.

Osaan pyytää kreikaksi puolimakean jääkahvin maidolla (jassas, ena frappé metrio, me gála, parakaló) ja juon kraanavettä kaikista karuimmissakin tavernoissa. Minä, neurootikko.

Nukkumaan käydessä sydämentykytyksestä huomaa, että pystyn vasta ottamaan vastaan pieniä annoksia kerrallaan tätä kaikkea. (Paitsi ruokaa.) Kuten hehkuvaan lämpöönkin, kestää hetken tottua.

(Viime yönä hain kaapista filtin, ja sanoin itsekseni, että syysyöt ovat jo viileitä. Niinpä niin.)

Päivän kirja: Nuori alaston nainen, Arja Saijonmaa
Kuva: Kahvila Messinissä. 

Varpaat vedessä, pää pilvissä

Varpaat vedessä, pää pilvissä

Olkoot paikoin kuinka moukarilla hakatun näköinen Kalamátan keskusta hyvänsä, niin heti rantatielle päästyä aukeaa näkymä, joka on Kreikkaa sellaisena kuin me haluamme sen nähdä. Alan ymmärtää, että olen mainioilla paikoilla, ympärillä on valtavasti nähtävää. Vain taivas on rajana.

Näiden seutujen historia yltää kauemmaksi kuin ajatukseni. Juttelen kahvilassa frappén äärellä kreikattarien kanssa ja he luettelevat seuraavan seitsemän vuoden verran nähtävää ja koettavaa. Kuukausi alkaa tuntua vähältä. Muistikirjani on sivu sivulta täyttynyt vaikeasti lausuttavista paikkojen nimistä. Mene Pylokseen, he sanovat ohimennen, hiukan haaveellisina, ja meripihkahelmet soljuvat heidän sormiensa välissä. Odysseuskin kävi siellä harharetkillään…

Ja aina: annan sinulle lomatalomme avaimet, voit yöpyä siellä niin kauan kuin haluat.

En ole ikinä nähnyt niin paljon oliivipuita kuin vuoren nimeltä Kori rinteillä. Niiden ansiosta syön, juon ja kieriskelen oliiviöljyssä, ja se näkyy. Hiukseni ovat jo kuin leijonanharja, kynnet vahvat kuin taltat. Iho päivettyy ja hehkuu, posket punastuvat tomaattiensyönnin maailmanennätyksestä. Juon vettä kuin kameli. Olen myös yltäpäältä timjamihunajassa, merisuolassa, vuohenmaidossa ja viinirypäleiden, granaattiomenoiden sekä viikunoiden mehussa.

Jos joku nyt keksisi paistaa minut vartaassa avotulella, maistuisin takuulla ihanalta! (Lisukkeeksi suosittelen paahdettuja kastanjoita ja kevyttä punaviiniä.)

Mainitsinkin jo kissat, mutta ne tunkenevat vastakin melkein jokaiseen kirjoitukseeni. Niitä on yhtä paljon kuin oliivipuita. Ne puhuvat, ja niillä saattaa olla Kleopatran silmät sekä viikset samassa naamassa, kuten ylimmässä kuvassa.

Elsa, pieni lintuseni, kysyi kotoa käsin miltä meri näyttää. Katso lapseni, se on ihmeellinen!

Kuvat tiistain Kitriesin reissulta.