Month: lokakuu 2016

Z hän ui!

Kohta ehkä uskallan nousta seisomaan ja ottaa kuvan ruokapöydästä, nyt vielä häveliäästi salaa kuvaan kännykällä annoksia liian läheltä. Mutta ruoka on paitsi hyvää, myös kaunista, vetoaa ainakin minun yksinkertaiseen makuuni. Kiersin eilen Kalamatan keskustan sekä vanhan kaupungin. En ollut ymmärtänytkään, kuinka paljon kaikkea siellä päässä minun Faron-katuani onkaan! (Sanon jo minun katuni, minun supermarkettini, minun leipomoni, minun kirkkoni.) Vanha kaupunki oli ihana, löysin kirjakaupankin. Kahviloita ja tavernoita on valtavasti, ja ne kaikki ovat toinen toistansa kutsuvampia. Minä pidän sekä trendikkäistä että eritoten niistä, joissa on jumalattoman valkoista valoa loilottavat loisteputket, paperiset pöytäliinat sekä painavat punostuolit, kadulle saakka. Mutta kuten sanoin, kirjaimet tuottavat päänvaivaa. Mutta moni muukin asia on väärinpäin. Näin suomalaisena sitä ajattelee, että jos on kuuma, kuuluu avata kaikki ikkunat ja ovet. Ei. Silloin suljetaan ulommaisetkin tummat ritilät ja pidetään aurinko kaukana huoneista. Istutaan pimeässä. Kävin elokuvissa. Sinne ei suinkaan tulla silloin kuin elokuva alkaa, vaan vähän sen jälkeen. Ja keskellä elokuvaa filmi pistetään poikki ja valot räpsäytetään päälle. On aika hakea lisää syötävää ja juotavaa! Ja puhuminen, myös puhelimessa, on aivan sallittua herkimpienkin …

Aamunkoittoja ja kurpitsapalleroita

Minä, kuten naapuruston muutkin kreikkalaismammat, nojaan iltaisin pulleita käsivarsiani parvekkeenkaiteeseen ja päätäni pyöritellen, kieltäni naksautellen hirvittelen mustatukkaisia poikia, jotka ajavat kamalan kovaa moottoripyörillä, hymyssä suin, ilman kypärää. Aina kahden, kyydissä on aina kaveri. Eilen menimme lounaalle satamaan, ja kun sanon me, tarkoitan Ullaa ja hänen miestään ja minua. Ulla on asunut Kalamatassa vuosikymmeniä, nykyään toinen koti on Hangossa. En siis ole ihan niin yksin kuin voisi kuvitella. Olen takertunut heihin kuin hukkuva näinä ensihetkinä, kuin munasta juuri kuoriutunut ankanpoikanen. Lounaalla Ulla opetti, että kreikkalaisilla on monia tervehdyksiä, niitä on litanioittain normaalien hyvien päivien lisäksi. Illalla esimerkiksi sanotaankin jo valmiiksi hyvää aamunkoittoa. Siitä pidän erityisesti, sillä aamut täällä ovat ihania! (Ei tosin kirkkolaulua tänään. Ymmärsin muuten miksi laulu kuului niin hyvin, sieltä pienestä keskellä katua sijaitsevasta kirkosta: pyhä porukka on pultannut ulkoseinään kaijuttimet, jotta jokainen syntinen juustopiirakan syöjä omalla parvekkeellaankin pääsisi tunnelmaan.) Koska kirkkolaulua ei tänä maanantaiaamuna ollut, kuulin muutakin. Ihmettelin miten keittiön räppänän takana melko suljetulla sisäpihalla voi ollakin niin villi ja monivivahteinen lintujen kuoro. Kunnes katsoin pari kerrosta ylemmäs ikkunan oikealla puolella sijaitsevaan taloon ja näin …

Before Midnightin kuvauspaikoilla

Tämä kiehtoo nyt mieltä. (Te tiedätte minut, innostun aina niin helposti.) Before Midnight on kuvattu näillä nurkin. Ei ihan Kalamátassa, paitsi alun lentokenttäkohtaus, mutta täällä Peloponnesoksella, Mánin niemimaalla. Ja se ihana talo, kirjailijaresidenssi, jonne perhe laskeutuu elokuvan alussa, se on vuonna 2011 edesmenneen englantilaisen kirjailija-seikkailija Patrick Leigh Fermorin kotitalo Kalamitsissa, Kardamiliassa, täältä alle puolen tunnin ajomatkan päässä.  Minulla on nyt missio, sinne on päästävä! Kirjailija testamenttasi talonsa Benaki Museumille, tarkoitus on ollut avata ovet yleisölle sekä vuokrata taloa kirjailijoille, runoilijoille ja muille taiteilijoille. Ymmärtääkseni kunnostustyöt ovat vielä käynnissä, mutta vierailu saattaisi onnistua. Niin ainakin toivon. Päivän kirja siis: Mani: Travels in the Southern Peloponnese,  Patrick Leigh Fermor. Ja kaupan päälle vielä elokuvassa soiva kaunis kreikkalainen tango, parakaló. Lue lisää: Elokuvatrilogiasta on ollut puhetta mm. täällä.

Ensimmäinen aamukahvi

Nukuttuani kahdeksan tuntia kertaakaan havahtumatta heräsin jonkinlaiseen liturgiseen lauluun. Kuukauden kotikatuni katkeaa keskeltä, koska siinä on pieni kirkko. Siis keskellä ajoväylää, vähän vinossa. Vastapäisestä kerrostalosta puuttuu yksi asunto kerrosten välistä, on vain reikä ja betoniset tukipilarit. Laihoja, pienikasvoisia kulkukissoja kipittää joka puolella.  Aurinko nousee vuorten takaa, puut ovat erikoisia puita, kuten banaanipuu, avokadopuu, guavapuu, papaijapuu ja jakaranda. On niin lämmintä, niin lämmintä, yölläkin. Kaupassa ymmärrän, etten ymmärrä mitään. Yritäpä osta Nemean tuhatvuotista viiniä, jos et tiedä miten Nemea kirjoitetaan. Kirjaimet on opeteltava ensimmäiseksi. Kalamatan kaupunki ei ole rakkautta ensi silmäyksellä, mutta en ole vielä nähnyt merta valoisaan aikaan. Pimeässä kaikki näyttää pommitetulta. Ihmiset sen sijaan: olen jo saanut useamman illalliskutsun, pullon oliiviöljyä, bussilippuja ja granaattiomenan. Laulu jatkuu, jatkuu vaan, soitetaan kellojakin ponnekkaasti. Ei ole ihan pieni ääni se, aamulla klo 8. Mustiinpukeutuneet mummot linkkaavat kohti kirkkoa, käsilaukut kyynärtaipeissaan. Parvekkeiden liukuovet natisevat, kun naapurusto nousee sunnuntaiaamuun. Seinät ovat paperia, ja kun naapuri avaa oven, se kuulostaa siltä kuin minä avaisin omani. Tai joku muu. Säpsähtelen vielä. En ole ihan varma saanko näin vain olla ja mennä parvekkeelle istumaan …