loka 31, 2016
Minullehan tunnetusti juuri mikään ei ole helppoa. Ei lähteminen, ei oleminen eikä näköjään myöskään palaaminen. Ei ole ollut ihan yksinkertaista solahtaa taas omaan arkeensa.
Olin koko taksimatkan Kalamatasta Ateenaan ja lentomatkan Ateenasta Helsinkiin maalaillut mielessäni tunteellista, huumaavaa ensikohtaamista perheen kanssa lentokentällä, vain päätyäkseni kiukkuisena ja pettymyksen kyyneleitä nieleskellen viestittelemään ulko-oville että missä hemmetissä te oikein ootte.
Eivät he sentään unohtaneet olleet, olivat vain väärällä saapuneiden portilla, tähyilemässä ihan muita tulijoita. Sain kävellä yksikseni läpi kaikkien sydämillä tai japaninkielisillä kirjaimilla koristeltujen kylttien, vastaanottokomiteoiden, omistajiaan vasten hyppivien koirien ja toisiaan syleilevien parien ja mennä piiloon ilmoitustaulun taakse hätyyttelemään omiani. Ja sitten kun vihdoin kohtasimme, ja sain puristella niitä kaikista rakkaimpia poskia (voi miten kauniilta he näyttivät!!), he olivat unohtaneet takkini ja syyssaappaani kotiin. Kompuroin autoon kylmästä kalisevin hampain.
Taivas, miten palelinkaan, oikeastaan kaksi kokonaista vuorokautta. Palelin autossa, palelin kaupassa ja palelin jopa peiton alla. Leuat vain loukkua löivät. Nyt keho vähitellen tottuu, tai sitten vain muistan miten näihin säihin pukeudutaan, sisällä kivitalossa, ja ulkona.
Kun Odysseus palasi retkiltään, hän ei varmastikaan ajautunut ensimmäiseksi hellan ääreen ja pyykkihommiin. Tämä Penelope sen sijaan huomasi vaatteidensa taas tuoksuvan paistinrasvalle vain tovi kynnyksen yli astumisen jälkeen. Osta pyykinpesuainetta, osta tiskiharjoja, osta suolaa, alkoi heti rooli raksuttaa. Älkää ymmärtäkö väärin, oli ihanaa kokata taas isommalle joukolle. Yksin en ollut vaivautunut laittamaan itselleni salaattia tai munakasta kummempaa, ja niitäkin vain harvoin. Kunhan tulin ajatelleeksi Odysseuksen kotiinpaluuta.
Kaikki mitä olen kokenut, olen kokenut yksin. Se on erilaista. Ketään kotona ei tunnu kiinnostavan Peloponnesoksen kartta, jonka levittän pöydän kulmalle. He eivät ehdi edes vilkaista kuinka sormeni piirtää teitä, rantoja ja antiikin pylväitä, rinkuloi kylien ja kaupunkien nimiä. He eivät jaksa kuunnella reissujuttujani, ja ymmärrän sen ihan hyvin. Elämä jatkuu, on jatkunut ja loikkinut eteenpäin ihan koko ajan ilman minuakin. Ehkä olisi pitänyt aloittaa kykloopeista ja seireeneistä eikä kertoa vain pienistä tavernoista, joiden edessä aaltoili suolainen meri ja joiden rappusilla kissanpennut kisailivat.
Viimeiset yöt meluisassa Kreikan kodissani olin alkanut haaveilla hiljaisista öistä. Mutta kun se hiljaisuus lopulta laskeutui omaan sänkyyni, se ei ollutkaan unelmaa. Se oli kuin paksu villaryijy, jonka alle tunsin tukehtuvani. En ole juuri nukkunut, olen vielä välitilassa. Sormeilen aavistuksen päivittyneessä ranteessani pyörivää korua, jossa on Fatiman käsi, ja yritän siirtää itseni kokonaan tähän elämään.
On vaikeaa päättää jatkaako siitä mihin jäi, vai onko tämä jonkin uuden alku.
Kuvat: Suloinen pikkukaupunki Pylos.
loka 28, 2016
Ja niin siinä kävi, että kuukauden matka taittui viimeiseen päiväänsä. Jo aamusta sateli ja lämpotila putosi ennätysalhaiseksi, vaivaiseen yhdeksääntoista. Vilutti moinen. Kreikkalaiset naapurini olivat toki jo hyvän aikaa kiskoneet aamulla toppaliiviä ylleen ja kipsuttelivat menemään turkisreunaisilla talvinilkkureillaan. Yksi bussipysäkillä tunikassa ja varvastossuissa törröttävä turistinpullukka oli erottunut katukuvasta entistestäänkin.
Ajattelin jutella kanssanne vähän Kalamatasta.
Kalamataa en parhaalla tahdollakaan voi sanoa kauniiksi kaupungiksi. Kaikenlainen esimerkiksi Rivieralle tyypillinen eleganssi puuttuu tyystin. Ensivaikutelma oli jotain Serbiaa, Bulgariaa, tai kuvitelmaani niiden olemuksesta. Mutta mitä ihminen pelkällä kauneudella? Olen ollut lukuisissa kauniissa kaupungeissa, joiden pinnan alla ei ole mitään. Sen minkä Kalamata kauneudessa häviää, se mielenkiintoisuudessa, cooliudessa, aitoudessa ja säpinässä voittaa.
Kaupungin nimestä ja sen alkuperästä on erilaisia tarinoita. Minä valitsin sen, jossa muinoin oli kalamatalainen nunna, jolla oli hyvät silmät, kalá mátia. Silmät saivat kaiken pahan kaikkoamaan.
Postauksen otsikko tulee hauskasta kalkatuksesta, jota kuulee joka puolella. Kun kohdataan, kysytään tietysti mitä kuuluu, ja siihen kreikkalainen vastaa kalá, kalá eli hyvää, hyvää!
Kalamata on isohko (asukasluku melkein 70 000), hyvin toimeentuleva kaupunki, joka elää tupakkatehtaan, ouzo-tehtaan ja varsinkin niiden kaikista kuuluisimpien kalamatalaisten eli oliivien ansiosta melko vaurasta elämää keskellä Peloponnesosta, niemimaan kolmen “sormen” toisessa tyvessä. Kalamata on myös opiskelijakaupunki, katukuva vilisee kauniita nuoria ihmisiä!
Ateenalaiset tulevat kaupunkiin lomillaan ja viikonloppuina. Toisin kuin muun maalaiset turistit, eli lähinnä saksalaiset, englantilaiset ja vaikkapa hollantilaiset, he jättävät suosiolla suloiset pikkukylät väliin. Ruoka on Kalamatassa kuulemma huomattavasti parempaa ja edullisempaa kuin vain muutamien kilometrien päässä sijaitsevissa tunnetummissa lomakohteissa, Ateenasta puhumattakaan. Ja ateenalainen arvostaa sitä, että kaikki tulee läheltä. Kalamata ympäristöineen onkin sitä viheriöivintä Kreikkaa, varsinaiden runsaudensarvi.
Mutta toki Kalamatassakin nähdään vieraita muista maista: Kalamatan lentokentän kautta kulkee porukkaa lähiseuduille, Messiniaan, Maniin ja vaikkapa laivalla Kreetalle. Osa jää muutamaksi päiväksi Kalamataan. Kaksi kertaa näin myös suuren risteilyaluksen Faron-kadun päässä, joka sylkäisi sisuksistaan matkustajia päiväksi tai muutamaksi tunniksi kaupungin kaduille. Sesonki on lyhyt, ja vaikka rannan hienot hotellit kesällä täyttyvätkin, sain soperrella kreikan alkeitani ihan yksin näin lokakuussa. Tuntuu käsittämättömältä, että tähän maailman aikaan, kun kaikki paikat on valloitettu, näin mainio kohde on monille tuntematon.
Minusta parasta kaupungissa on se, että sain kokea ihan tavallista kreikkalaista elämänmenoa, rantalomaa ja kaupunkiloman samassa paketissa. Lähialueen retkistä puhumattakaan. Jo parin tunnin säteellä on valtavasti historiaa ja kulttuuria aikojemme alusta. Välillä tuntui, että läikyn yli, siksi en ole pystynyt edes kirjoittamaan kaikesta näkemästäni ja kokemastani. Vielä.
Asioita, jotka ärsyttävät, on ollut myös. Tietysti, missäpä ei. Olen ollut tulla hulluksi kreikkalaisten, tai siis kalamatalaisten kanssa toisinaan. Bussikuski ja taksikuski saattavat olla uskomattoman tylyjä, tarjoilijalta ei irtoa hymyä, aina ei edes palvelua ollenkaan. Matkailija ei todellakaan kohtaa mitään erityistä ystävällisyyttä kuin satunnaisesti, kukaan ei ole kiinnostunut mistä tulet tai miksi. Päällimmäinen tunne on, että nämä eivät rahojani tarvitse, ja se on oikeastaan aika vapauttavaa. Pikkuliikkeissä asiointia melkein pelkäsin, korskeat myyjättäret savukkeineen tiskin takana eivät varsinaisesti ilahtuneet asiakkaista.
Ristiriitojen kaupunki: kaunista ja rumaa, helppoa ja vaikeaa, kylmää ja lämmintä, puhdasta ja likaista. Töykeää tai sitten ylitsevuotavan vieraanvaraista. Asiat hoidetaan joskus vähän sinne päin, toisinaan kaikki on täydellistä. Meinasin seota kun en pitkään aikaan alussa pystynyt päättämään mitä mieltä kaupungista olen!
Tunnen pakottavaa tarvetta listata muutamat ravintolat, joita suosittelisin, jos lukija tänne päätyisi:
Kardamo (kreikkalaista ruokaa vähän modernimmalla tvistillä, erinomainen)
Platanos (perustettu vuonna 1918, musiikkia, spontaaneja tanssiin puhkeamisia, grillattua siankamaraa)
Kantoina (torin peltikatoksen alla, toooosi trendikäs, kivat vibat)
Katelanas (sympaattinen pikkupaikka rantabulevardilla)
Notias (marinassa, perheravintola, hyvää grillattua mustekalaa)
San Allote (oikein hyvää ruokaa ja ystävällinen palvelu, vanhanaikainen)
Se yksi souvlaki-kioski vanhassa kaupungissa jäi kokeilematta, ja monta muutakin houkuttelevan näköistä paikkaa. Kuppiloiden määrä on pökerryttävä! Ja mikä mukavinta, tuntuu, ettei tässä kaupungissa voi syödä huonosti, varsinkin jos vanhaan, hyvään tapaan seuraa missä kaupunkilaiset itse istuvat.
Viinit yllättivät. Pöytäviinikin oli muutamaa poikkeusta lukuunottamatta oikein hyvää. Kantoinassa on huippuvalikoima kreikkalaisia viinejä, sinne vain maistelemaan. Pulloja saa ostaa myös mukaan. Hauska yksitysikohta: Peloponnesoksen alue rikastui 1900-luvun alussa, kun Ranskassa riehui viiniköynnöksissä tauti. Ranskalaiset tulivat ja ostivat kaikki seudun rypäleet ja kreikkalaiset elivät herroiksi rypälerahoilla.
Kaupungissa on kaikkien ihanien pitsiverho-kaislatuoli-tupakansavu-tavernojen lisäksi uskomattoman trendikkäitä kahviloita kuten Bistroteca, Luna Lounge ja Trilogia. Hotel Pharaen kattoterassilta aukeaa hieno näköala rantabulevardille, Taygenos-vuorelle ja merelle, sekä toiselta sivulta kaupungin kattojen yli.
Kaupungin nähtävyyksistä mainitsen erityisesti linnanrauniot korkealla rinteella, josta on hieno näkymä yli kaupungin aina merelle saakka, sekä vasta avatun kansallispukumuseon, joka oli valtava yllätys ja elämys. (En olisi uskonut, että sanon kansallispukumuseosta näin, mutta ne kirjailut, ne värit!) Saanko sanoa myös Kalamatan tori? Se ON nähtävä ja koettava!
Ei, kyllä nyt on niin, että minun on eri postaukseen vielä kirjattava retket lähiseuduille, sillä muutenhan ette saa koskaan tietää kauniista, antiikin sotilaan näköisestä Pouloksesta, Nestorin palatsin ällistyttävistä väreistä, pienestä parvekkeesta Limenissa, rannasta, jolla Zorbas oikeasti tanssi…
Lopettelen tältä erää. Vedän ikkunaluukut kiinni ja jätän perjantai-illan megalomaanisen humun sekä ihanien avotulella paistettujen kanavartaiden tuoksun ulkopuolelle. On yritettävä nukkua, vaikka mieli myllertää. Matka on ohi. Taksi kaartaa kulman takaa aamulla kello 6:30 ja noukkii kadulta erään kaikki rahansa syöneen naisen ja hänen oliiviöljyä loiskuvan matkalaukkunsa. Kadulta, jonka nimi on Evripidou, joka katkeaa keskeltä, koska siinä on pieni kirkko. Siis keskellä ajoväylää, vähän vinossa. Vastapäisestä kerrostalosta puuttuu yksi asunto kerrosten välistä, on vain reikä ja betoniset tukipilarit. Laihoja, pienikasvoisia kulkukissoja kipittää joka puolella…
Kuvassa lämmin juoma, rakómelo, joka sopii tarjottavaksi vaikkapa glögin sijaan viilenevinä iltoina:
Rakia tai tsipouroa (tai vaikka vodkaa)
Hunajaa
Neilikoita
Kanelia
Omenanlohko
Lämmitä, sekoita, tarjoa.
loka 26, 2016
Onneksi matkaltapaluutani seuraa kaikkien aikojen marraskuu, etten sanoisi pehmeä lasku kreikkalaisesta elämänmenosta. Osataan mekin säpinöidä, katsokaa vaikka!
Hangon Elokuvajuhlat 4.-10.11.2016.
Bokkalaset, ruotsinkieliset kirjallisuusfestarit naapurikaupungissa Tammisaaressa 9.-14.11.2016
Meidän Creative Hanko -kollektiivimme Luova Työpäivä studiolla 11.11.2016
(Poikkeuksellisesti siis ei tällä kertaa kuukauden ekana perjantaina huom. huom. huom!)
Ja sitten, tadaa:
Järjestämme hankolaisen Ravintola Makasiinin ja Suomen eteläisimmän elokuvateatterin Kino Olympian kanssa Beaujolais Nouveau-pirskeet torstaina 17.11.2016!
(Ja vähän myös pe 18.11. ja la 19.11.)
***
Beaujolais Nouveau tulee Hankoon!
Viinivuoden tärkeimipiä päiviä Ranskassa on marraskuun kolmas torstai. Silloin lasketaan markkinoille uuden sadon viini, “vin de primeur”. Beaujolaisin alueella Gamay-rypäleistä valmistettu kevyt, raikas Beaujolais Nouveau juodaan viileänä ja kulmia kurtistelematta. Vaikka nuori ja notkea viini itsessään ei olisikaan tajunnanräjäyttävää, on uuden sadon korkkaaminen ystävien kanssa hyvä syy hauskanpitoon ja herkutteluun.
Kun torstaina 17.11. kymmenen miljoonaa pulloa ranskalaista viinikulttuuria poksautetaan auki ympäri maailmaa, nostamme maljaa myös me Ravintola Makasiinissa.
Beaujolais-menu on voimassa myös perjantaina 18.11. ja jossain muodossa lauantaina 19.11. Lisätiedot ravintolasta.
Suomen eteläisin elokuvateatteri Kino Olympia osallistuu kekkereihin palkitulla ranskalaisella elokuvalla Tämän jälkeen.
“… lempeä ja hauska tarina surullisista asioista sekä asioista, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista.” – Kalle Kinnunen/ HIFF
Elokuva TÄMÄN JÄLKEEN (L’Avenir, Ranska, 2016)
Esitykset torstaina, perjantaina ja lauantaina 17.-19.11.2016, klo 16:30
Menu Beaujolais Nouveau
Illalliskattaus torstaina 17.11. ja perjantaina 18.11. klo 18:00
Soupe à l’oignon – sipulikeitto
L’assiette de charcuterie – lihanleikkaajan alkupalalautanen
Ylikypsää naudanposkea ja tryffelöityä pottumuusia
Juusto
Suklaakakkua ja päärynäterriiniä
Puoli pulloa uuden sadon viiniä
50 eur/ hlö
Pöytävaraukset suoraan ravintolaan: 019 248 4060
Olisi ihan hirmuisen hauskaa nähdä teistä jokunen kanssamme kilistelemässä?
loka 22, 2016
Ystäväni Ira lähetti minulle melkein tyhjän kortin, jonka yläkulmassa luki vain kehotus kirjata ylös minkälainen on seikkailijatar-Anna.
(Hän lähetti minulle myös kaksi muuta korttia, kirjan ja ihanan sitaatin, kiitos niistä kaikista.)
Kortti lojui avaruuskeittiöni tiskillä muutaman päivän kunnes haparoin kynän käteeni ja aloin kirjoittaa.
Anna on (matkailijana):
levoton
fomo-tyyppi
arka
ja vähän ujo
huono päästämään irti
sopeutuvainen
pesänrakentaja
luottavainen
rutiiniensa vanki
ankara itselleen
liikaa miettivä
kiinnostunut kaikesta
kaikkiruokainen
ja syömistä rakastava
nopea oppimaan
innostuja
ihmis-ihminen
paljon unta tarvitseva
eli väsyneenä nihkeä
siisteyttä rakastava
turhasta stressaava
haalija
laiska
mieleltään tempoileva
ikuinen huolehtija (teenkö oikeita asioita?)
itseään koko ajan tarkkaileva
maailmaa itsensä kautta tarkkaileva
liian jotenkin TIETOINEN itsestään koko ajan
vuoristoteillä pahoinvoiva
kiintyvä
visuaalinen
vedestä ja kahvista riippuvainen
pakahtuva
kiihkeä
kyllästymistä pelkäävä
omia ajatuksia välttelevä
liikaa Yle Areenaan turvautuva
huonoa omaatuntoa ihmeellisistä asioista kokeva
ahne elämyksille
ahne kaikin puolin
…
Luulin, etten keksi mitään, mutta kortti täyttyi hetkessä ääriään myöten.
Olen oppinut pieniä asioita itsestäni ja ylipäätänsä tällä matkalla.
1. Pelkääminen on turhaa. Taisin kirjoittaa tämän jo kerran, mutta en saa maalattua mieleeni niitä tunteita ennen matkaa, kun tuijotin kattoon kello 4 yöllä ja päätin aamulla perua koko roskan. Mitä pelkäsin?
2. Ihminen on sopeutuvainen eläin. Paljastan teille jotakin vähän kipeää: kun olin juuri saapunut Kalamataan ja kämpille ja jäin ensimmäisen kerran yksin, purskahdin itkuun. Päässäni takoi vain yksi ajatus. Minun on mahdollisimman nopeasti selvitettävä miten pääsen täältä Ranskaan. (Ranskaan? Kuinka ei kotiin Hankoon?) Seuraavana aamuna sisustin jo olohuonetta, hyräilin, tutkin katujani ja nyökkäilin naapureille. Olin aloilleni asettunut ja tyytyväinen olooni. Olen ollut joka päivä sen jälkeen täällä kotonani.
3. Ikävä ei ole ylitsepääsemätöntä. No tätä kai pelkäsin eniten. Nykyajan vempeleet ovat hyvä-paha asia. Olen melkein koko ajan läsnä kotijoukkojen elämässä ja arjessa, vaikka heillä kuulemma onkin erillinen whatsapp-ryhmä, joka muodotuu lähtöni aiheuttamista Survivoreista.
4. Sadepäivä on tylsä päivä missä vain. Itse asiassa elämä on aika samanlaista missä vain. Hiustenpesua, tiskejä, kaupassa käyntiä, laskujen maksamista.
5. Kuukausi on lyhyt aika. (Miksen lähtenyt vuodeksi samalla panikoinnilla?)
6. Minäkin olen sama. En minä tule muualla muuksi, vaikka salaa olinkin niin toivonut. (En ole esimerkiksi laihtunut kymmentä kiloa.)
7. Kaikki järjestyy. Ei pesukonetta? Pyykit hoituvat kuluneessa oranssissa muoviämpärissä. Ei lämmintä vettä? Keitetään kattilassa. Kaikki järjestyy.
8. Älä väännä senkin vänkääjä. Anna olla. Älä ohjaile.
9. En olisi arvannut, miten vaikeaa on mennä yksin syömään. Aivan sairaan vaikeaa. Eilen illalla alkoi sataa kaatamalla ja jouduin syöksymään kaupungilla kuljeskellessani lähimpään kuppilaan. Se ei olisi ollut valintani, jos sää olisi ollut toinen, siinä oli jo ulospäin jotain sulkeutunutta. Kukaan tyhjässä tavernassa ei puhunut yhtään englantia. Istuin kuitenkin alas vettä valuen ja tilasin mintulla maustettuja lihapullia tomaattikastikkeessa, jogurttia ja pita-leipää. Sain kanaa ja ranskalaisia. Minulla ei ollut kirjaa mukana, vain yksi tyhjä postikortti, jonka kirjoittaminen (yritin tehdä sen mahdollisimman hitaasti) vei kiusallisesta ruokailuhetkestä noin puolitoista minuuttia. Leikin mielessäni urheaa sotareportteria ja selvisin hengissä ja ehkä vain hiukan huijattuna ulos ravintolasta.
10. Tärkein opetus siis: Pidä aina kirjaa kassissa.
(11. Aurinko ei enää juuri rusketa lokakuussa, vaikka olisi 30 astetta lämmintä.)
Olin ajatellut, että teen tämän vasta viimeisessä Kreikka-postauksessa, mutta miksi pihtailemaan kiitoksia? Tämä matka ei olisi ollut lähimainkaan sama, ei lainkaan yhtä onnistunut, enkä olisi kai koskaan oppinut ymmärtämään Kreikkaa ilman Ullaa ja hänen kumppaniaan Tatea. He ovat väsymättä kuskanneet minua ällistyttäviin, syvästi vaikuttaviin paikkoihin, kerranneet jumaltarinoita korvaani ja syöttäneet kaikilla herkuilla mitä tällä maalla on tarjota. Silloin ensimmäisen päivän iltana, surkean romahdukseni jälkeen lapoin itseeni Ullan parvekkeella hortaa, rapeakuorista kanaa, paistettuja perunoita ja kreikkalaista salaattia, hörpin viiniä, nakersin kakstushedelmää ja aloin taas elää. Siis kiitos.
Välillä olen miettinyt pitäisikö minun olla enemmän yksin, rypeä kämpällä ja katsoa mitä minulle tapahtuu, mitä minusta kumpuaa. Mutta miksi niin? Miksi minä ajattelen että minun täytyy tavoittaa jotakin kurjuuden kautta? Miksi en katsoisi rauhassa mitä minusta kumpuaa kun olemme ajelleet aamulla syrjäiselle rannalle, loikoilleet kuumilla, valkoisilla, pyöreillä kivillä, keskustelleet kirjallisuudesta, lukeneet horoskooppeja (Zeus on tunne-elämäni puolella ja tuo hyviä asioita, mutta kaikki uudet tuttavuudet eivät ole hyväntahtoisia), tilanneet lisää tuorepuristettua appelsiinimehua, uineet ja taas uineet?
Tähän matkaan liittyy tänään hiukan haikeutta ilmeisesti siksi, että se on väistämättä taittumassa kohti loppuaan. On viimeinen lauantai-iltani täällä. Siksipä lähdemme tänään porukalla ulos, menemme torikatoksen alle viinibaariin, syömme, juomme ja iloitsemme. Juhlimme ystävyyttä ja ehkä vähän sitä poloista seikkailija-Annaa, joka uskalsi lähteä ja ottaa vastaan sen, minkä matka oli antava.
Päivän kirja: Claes Lindskog, Kreikkalaisia jumalaistaruja ja satuja.
loka 22, 2016
Luen paperi t:n post alfaa lauantaiaamuna kreikkalaisen kerrostalon halkeilleella parvekkeella, syön pinaattipiirakkaa ja juon kahvia vaahdotetulla maidolla. Nään heti että tää setti on insta-worth-it.
Tykkään tosi paljon, nauran usein, ymmärrän ainakin osan (luulen), ja tunnen niitä tunteita.
Tajuan, etten ole nähnyt täällä yhtään tyyppiä läppärin kanssa kahvilassa. En oo nähnyt kolmeen viikkoon kenenkään hakkaavan mäkkiä julkisella paikalla.
Muitakin eroja toki on.
Kirja on saatu arvostelukappaleena Kosmoksesta.
