Ja niin siinä kävi, että kuukauden matka taittui viimeiseen päiväänsä. Jo aamusta sateli ja lämpotila putosi ennätysalhaiseksi, vaivaiseen yhdeksääntoista. Vilutti moinen. Kreikkalaiset naapurini olivat toki jo hyvän aikaa kiskoneet aamulla toppaliiviä ylleen ja kipsuttelivat menemään turkisreunaisilla talvinilkkureillaan. Yksi bussipysäkillä tunikassa ja varvastossuissa törröttävä turistinpullukka oli erottunut katukuvasta entistestäänkin. Ajattelin jutella kanssanne vähän Kalamatasta. Kalamataa en parhaalla tahdollakaan voi sanoa kauniiksi kaupungiksi. Kaikenlainen esimerkiksi Rivieralle tyypillinen eleganssi puuttuu tyystin. Ensivaikutelma oli jotain Serbiaa, Bulgariaa, tai kuvitelmaani niiden olemuksesta. Mutta mitä ihminen pelkällä kauneudella? Olen ollut lukuisissa kauniissa kaupungeissa, joiden pinnan alla ei ole mitään. Sen minkä Kalamata kauneudessa häviää, se mielenkiintoisuudessa, cooliudessa, aitoudessa ja säpinässä voittaa. Kaupungin nimestä ja sen alkuperästä on erilaisia tarinoita. Minä valitsin sen, jossa muinoin oli kalamatalainen nunna, jolla oli hyvät silmät, kalá mátia. Silmät saivat kaiken pahan kaikkoamaan. Postauksen otsikko tulee hauskasta kalkatuksesta, jota kuulee joka puolella. Kun kohdataan, kysytään tietysti mitä kuuluu, ja siihen kreikkalainen vastaa kalá, kalá eli hyvää, hyvää! Kalamata on isohko (asukasluku melkein 70 000), hyvin toimeentuleva kaupunki, joka elää tupakkatehtaan, ouzo-tehtaan ja varsinkin niiden kaikista kuuluisimpien kalamatalaisten eli …

Torstai-iltana se tapahtui, paria päivää vaille kahden viikon rajapyykin kohdalla. Kuulin itseni huudahtavan minkä syömiseltä kerkesin, että RAKASTAN tätä paikkaa, RAKASTAN näitä tyyppejä. Se oli kuin pieni räjähdys. Tunne oli ehkä niin vahva, koska se oli syntynyt ristiriitaisuuksista, omien ennakkoluulojen kanssa kamppailun kautta, kypsynyt hitaasti, mennyt vähän salaa ihon alle.  Rakastan tätä syömisen meininkiä. Sitä, että tilataan pieniä lautasellisia kaikkea ja tinakannullinen viiniä, sen sijaan että jokainen ottaisi alkuruoan, pääruoan, jälkiruoan ja 16 cl rieslingiä. Sitä että pöytään levitetään paperi, kaikille katetaan vain pienet lautaset, haarukat ja jalattomat lasit, ja keskelle pamautetaan vesikarahvi sekä kimpale leipää. Rakastan sitä, että syödä voi milloin vain, mitä vain. Torilla on katoksen alla vaatimaton kanttiini, jossa kiskotaan kello yhdeksältä aamulla avotulella käristettyjä souvlaki-vartaita ja huuhdellaan ne ouzolla alas. Haluan sinne kuollakseni. Rakastan sitä, että ihmiset ovat koko ajan ulkona, yhdessä. Mummojen piiriä penkeillä talojen seinustalla. En ole kuuna päivänä missään maailmassa nähnyt näin paljon kahviloita ja tavernoita kuin täällä, ja ne ovat aina täynnä. Rakastan iltoja, jolloin ulos lähdetään vasta yhdeksän jälkeen ja istutaan kiireettä sametinpehmeässä, pihkantuoksuisessa yössä huolettomina …

Näin nukkumista harrastavana ihmisenä olen havainnut seuraavaa. Kun minun proosallista pohjoismaista päätäni alkaa painaa, käynnistyy Kalamatassa vasta rituaali, jonka olen nimennyt Iltamekkalaksi. Eilen kotiuduin mielestäni keskellä yötä, mutta alakerran nuorukainen oli vasta lähdössä äidin silittämä kauluspaita päällä syömään. Kalispéra, kalispéra vaan kaunis poika, aja varovasti sillä riivatulla mopedillasi. Ja kun Aamumekkala alkaa kello kuuden kieppeillä ja kaikki lähtevät ovet paukkuen kahdeksaksi töihin, olen tullut siihen tulokseen, että kreikkalaiset nukkuvat vain noin kolmetoista minuuttia yössä. Viikonloppuisin vähän vähemmän. Tänä aamuna, kun joku hakkasi ennen kuutta rautatankoa asfaltin läpi (tai siltä se ainakin kuulosti) ja katukissalla oli kiljuva kiima, luovutin seitsemän aikaan ja nousin vuoteesta. Tarvitsin suihkun ja kahvia, mutta kumpaakaan en saanut, sillä sähkökatko. Silti saan koko ajan enemmän kuin olin ikinä uskaltanut toivoa. En enää ollenkaan muista minkälaisena näin elämäni täällä, silloin kun kaikki oli vielä vasta jännittävä haave. Asunto on jo tuttu, sanon hei koti kun tulen retkiltäni ja huomenta koti kun herään. Onneksi en ainakaan ole ollut yksinäinen, sitä pelkäsin eniten. Ioulia sanoo kahvilassa, että skandinaavit tunnistaa siitä, että kahvi heitetään huiviin minuuteissa. …

Olkoot paikoin kuinka moukarilla hakatun näköinen Kalamátan keskusta hyvänsä, niin heti rantatielle päästyä aukeaa näkymä, joka on Kreikkaa sellaisena kuin me haluamme sen nähdä. Alan ymmärtää, että olen mainioilla paikoilla, ympärillä on valtavasti nähtävää. Vain taivas on rajana. Näiden seutujen historia yltää kauemmaksi kuin ajatukseni. Juttelen kahvilassa frappén äärellä kreikattarien kanssa ja he luettelevat seuraavan seitsemän vuoden verran nähtävää ja koettavaa. Kuukausi alkaa tuntua vähältä. Muistikirjani on sivu sivulta täyttynyt vaikeasti lausuttavista paikkojen nimistä. Mene Pylokseen, he sanovat ohimennen, hiukan haaveellisina, ja meripihkahelmet soljuvat heidän sormiensa välissä. Odysseuskin kävi siellä harharetkillään… Ja aina: annan sinulle lomatalomme avaimet, voit yöpyä siellä niin kauan kuin haluat. En ole ikinä nähnyt niin paljon oliivipuita kuin vuoren nimeltä Kori rinteillä. Niiden ansiosta syön, juon ja kieriskelen oliiviöljyssä, ja se näkyy. Hiukseni ovat jo kuin leijonanharja, kynnet vahvat kuin taltat. Iho päivettyy ja hehkuu, posket punastuvat tomaattiensyönnin maailmanennätyksestä. Juon vettä kuin kameli. Olen myös yltäpäältä timjamihunajassa, merisuolassa, vuohenmaidossa ja viinirypäleiden, granaattiomenoiden sekä viikunoiden mehussa. Jos joku nyt keksisi paistaa minut vartaassa avotulella, maistuisin takuulla ihanalta! (Lisukkeeksi suosittelen paahdettuja kastanjoita ja …