Month: elokuu 2016

Tehdään tästä tapa

Valitettavasti tämän kesän ja tämän esityksen osalta vinkkini tavoittaa teidät liian myöhään, mutta onhan noita, kesiä. Sitä paitsi löysin erinomaisen piknik-paikan. Kävimme heinäkuun lopussa porukalla katsomassa Raaseporin kesäteatterin Sound of Musicin. Satoi kaatamalla kun ajoimme Hangosta Snappertunaan. Nolottaa myöntää, mutta olin kaikkien näiden alueella asuttujen vuosien jälkeen vasta nyt ensimmäistä kertaa matkalla naapuriin kuuluisaan kesäteatteriin ja sen vielä kuuluisampaan ympäristöön. Parkkeerasimme vetiselle pellolle ja kiskoimme paksuja puseroita, takkeja, huiveja ja kertakäyttösadetakkeja kerroksittain yllemme kuin mitkäkin myrskyn ratsastajat. Solahdimme vihreään tunneliin, tai siltä polku ainakin näytti, kaartuvine puineen ja siltoineen. Kaunista. Pienen kävelymatkan jälkeen edessä avautui näkymä Raaseporin linnanraunioille. Minussa on herännyt joku linnarakkaus. Linnat ovat jotenkin niin… isoja. Ja vanhoja. Ja ikuisia. Vaikket menneistä tietäisi mitään, sen kaiken aistii. Raaseporin linnan kohdalla historia ulottuu 1370-luvulle, aika paljon aistittavaa. Linnaa ihailimme tällä kertaa vain ulkoa, niskat kenossa. Kulttuuririento kutsui. Haimme lippumme ja suuntasimme nakkikojulle. Höyrytettyjä napsahtavia nakkeja ja sinappia paperitaskussa, onneksi enää tihkusateessa. Linnojen lisäksi tunsin sillä hetkellä suurta kesäteatteri- ja nakkirakkautta. Raaseporin kesäteatteri on peuhunnut näillä tanhuvilla jo 50 vuotta (!) ja on Suomen suurin …

Syksyn tullen sanoi hän

Studio taipuu myös aika ainutlaatuiseksi yösijaksi. Vasta pedattuani muille sängyt, laitettuani piparjuuri-lohileipien ainekset jääkaappiin viinipullon kylkeen ja nostettuani vesilasit lukulampun viereen, tajusin että herranjestas minäkin tahdon yöpyä näin. Näemme joskus hitaasti lähelle. Että seikkailu, olkoonkin pieni sellainen, voi olla ihan parin korttelin päässä ja sinne voi astua omilla avaimilla. Studiolla voisi lohileipien syömisen lisäksi kuunnella vinyyleiltä kadonnutta nuoruutta ja heijastaa rosoisille seinille väriseviä elokuvia. Oven saa sulkea perässään, ja siihen harvoin kukaan osaa koputtaa. Elokuu on jotenkin tehnyt oharit. Ei ole ollut vaikea aloittaa töitä, kun samaan aikaan aurinko yrittää vaivalloisesti paistaa, taivaan täydeltä pakkaa mustia, kiinalaisen vuoriston näköisiä pilviä ja tuulee niin että tukka lähtee. Huokaisen ja unohdan rantapäiväaatokset. Nostan espadrillokset pois eteisestä järkevien tossujen tieltä ja pakkaan koriin läppärin ja kalenterin. Jos minulla olisi ilmapuntari, se käyttäytyisi varmaan koputellessa kuin sekopäinen teini discopallon alla. Herra Kamera sanoo, että elokuulla on nykyään kauheat paineet, siksi se ei onnistu olemaan helteinen ja intiaani. Ennen se sai aina vähän salaa hehkua, kun kaikki laittoivat paukut heinäkuuhun. Ja se hehkuikin, voi pojat miten elokuu hehkui. Mutta nyt …

Te rakkaat, rakkaat

Kerroin jo uusista ystävistä, joita sain, joista iloitsin. Mutta elämään, kesään, on tullut myös vanhoja ystäviä, uudelleen. Ja se on tuntunut ihanalta. Yhteiselo on ihmeen vaivatonta, ja minullehan MIKÄÄN ei ole yleensä vaivatonta. Ei tarvitse viihdyttää, ei tehdä temppuja. Lähellä on hyvä olla. Sillä lailla, että tekee mieli painaa pää olkapäälle tai halailla koko ajan. Tui. J. on tuntenut minut ihan teinistä, ollut se läheinen poika, vaikkakin kaverin pikkuveli. Olemme riehuneet yöt läpeensä, nähneet toisemme pyjamassa ja tutustuneet hissuksiin toistemme ihastuksiin. Nyt posotamme muutaman yöttömän kesäviikon verran uunikaupalla ranskalaisia perunoita lapsilaumoillemme, whatsappaamme rantakoordinaatteja ja vaihtelemme Hesarin osia takaovelta. Emme välttämättä ole ollenkaan samaa mieltä kaikesta, kuten vaikkapa Kauheasta Kankkusesta (elokuva). Jota en ole nähnyt. Mutta pelaamme hyvin yhteen, meidän tiimit. (Teidän ketsuppi muuten jäi meidän jääkaappiin!) M:n perhe on uudempi vanha tuttavuus. En ole nauranut niin paljon pitkään, pitkään aikaan kuin nyt heidän kanssaan, ripsivärit vain noruivat poskia pitkin, eikä kerrankin sekään haitannut. Jos yritän kertoa miksi ja mille nauroimme, ei se kuulosta yhtään miltään. Sitä haluaisi olla ihan koko ajan kimpassa, ja olemmekin, lapsosetkin …

Mansikkapaikka

Monet Hangon kesäravintolat ovat auki viimeistä viikonloppua. Sesonki on lyhyt, ei auta vaikka aurinko jatkaisi loilottamistaan ja illat olisivat pitkille syömingeille suopeita. Kun koulut alkavat, iso osa asiakkaista kaikkoaa. Hangon Porttiin pääsee sentään elokuun loppuun saakka. Portti on toiminut meille pakopaikkana kun elämä keskellä kaupunkia avoimien ovien talossa käy välillä liiankin kiihkeäksi. Livumme pienellä lautalla vierasvenesataman poikki kallioiselle niemelle, hyppäämme laiturille, seikkailemme suurten jahtien ja purjeveneiden ohi saaren laelle ja olemme tovin tavoittamattomissa. Viimeksi söimme hampurilaiset, ja ne hyviksi havaitsimme. Aurinko kellahti esiin pilviverhon takaa, venyimme vielä jälkiruoalle terassin kansituoleihin. Kasvot merelle päin, suljetuin silmin lokkien huutojen alla kuvittelimme seilaavamme loputtomalla aavalla, suurella laivalla… Aina silloin tällöin teemme retken Smultrongrundetin saarelle eväskorin kanssa, saunomaan. Syksyn mittaan Hangossa tapahtuu vielä vaikka mitä kivaa, ja minustahan pieni kaupunkimme on parhaimmillaan vilkkaimman sesongin ulkopuolella. Hotellihuoneen saa helpommin, ja ravintolasta pöydän. Muista ainakin nämä riennot, muutamia suurimpia mainitakseni: 12.-14.8. Hanko Soul Jazz Weekend 19.-21.8. Hanko Sea Kayak Gathering  19.-21.8. Hanko Pride 26.-28.8. Muinaistulien Yö 27.8. Kuplat-juhlat 2.-4.9. Le Petit Festival du Théatre 3.9. Hanko Foto Festival 18.10. Ramy – …

Vi har ju Åbo

Kas, kävi niin, että karkasimme Turkuun. Olin juuri levittänyt sata settiä lakanapyykkiä yläkerran lattialle marssimaan kohti kylpyhuonetta värikkäänä jonona, takapihalle oli viritelty väliaikainen melko holtiton pyykkinarusysteemi ja sain päähäni pestä parit muutkin kankaat siinä samassa rumbassa. Herra Kamera taas tomerana kittasi takapihalla – ei valkoviiniä, vaan ikkunaa – ja juoksi välillä Lehtisen pajalle hakemaan uuden ruudun rikkoutuneen tilalle. Noh ja sitten siis kesken tätä puuhakasta härdelliä me saimme iltapäivällä yhtäkkiä idean lähteä Turkuun. Alta aikayksikön oli hotellihuone (jokinäköalalla, aina jokinäköalalla) varattuna kuin myös illallispöytä Sergiosta, ja paiskottuamme epämääräisiä (jotakuinkin puhtaita) vaatteita laukkuihimme, istuimme (tai 3/5 osaa meistä) lopulta autossa. (Sinne ne jäivät, ikkunat ja pyykit, ja kaksi tyttölasta niitä vahtimaan. Eivät olleet karanneet, mitkään tai ketkään, kun eilen illalla palasimme.) Saavuttuamme Turkuun autoradio-ohjelmatappeluiden (Herra Kamera on tulossa vanhaksi…) jäljiltä hiukan kuumissamme, heitimme kamat hotellille, peseydyimme, vaihdoimme vaatteita ja sujahdimme ylös Sergio’s -ravintolan kaakeleilla koristeltuja rappusia ja melkein jo kantispöytään baaritiksin eteen (aina baaritiskin eteen, keittiön tuntumaan). Tilasimme pöydän täyteen ruokaa (fenkolia, taleggio-juustoa, uppomunia, retiisisalaattia, pizzaa, välimerellistä kalaa, risottoa…) ja maistelimme jokainen jokaiselta lautaselta. Oli niin hirveän …

Petroolia

Pieni kurkkaus uusiin sohviin. Ei tullut smaragdinvihreää eikä purkkapinkkiä, vaan petroolia! Ja yhtäkkiä kaikki kahden sohvan, yhden nojatuolin ja yhden rahin ympärillä alkoi elää ja liikkua ja vaeltaa. Tällä hetkellä koko olohuone on aivan arvaamattomassa tilassa ja ne kirjat, ne ovat edelleen pahvilaatikoissa. Taulut nojailevat seiniin muina miehinä, kas kun eivät pistä tupakaksi. Voitte vain arvata kuinka monta kauan odotettua kunniavierasta on päättänyt ilmestyä seisomaan leijonanharjoineen keskelle olohuoneentapaista muutosvoimaa juuri nyt, juuri tänä vaihtelevana kesänä. No, sanoinkin ystävättärelle, että meitä ei oikein voi sanoa tuntevansa, ellei ole nähnyt hassua taloamme vielä hassumpaa elämäämme. On vain luotettava, että uoma tai väylä taas löytyy, kaikki loksahtaa paikoilleen. Tietysti värähdelläkseen sitten taas jonkin ajan kuluttua. On koteja, joiden kaunis sisustus on kuin noussut maasta paikoilleen juurineen, muuttumattomana, vakaana, rauhallisena. Kaikella on ikuiset paikkansa, lamputkin kasvavat suoraan seinistä oikeille kohdille. Ja sitten on me. Voin vaikka vannoa, että pienet koristeukkelini, nukkaantuneet filttini, tuoksukynttilänrippeeni, munakuppini, muistikirjani ja nakkiastiani vaeltavat täällä itsekeen öisin silkasta vaeltelemisen ilosta. Sohvat: Ikea Namit tyynyt: Moko