Valitse sivu
Uusia ystäviä

Uusia ystäviä

Juuri kun olin antamassa tälle seikkailuttomalle kesälle nimen “Tyhmä kesä 2016”, saimme kutsun illallisille.

Eräät hurmaavat naiset, kutsuttakoon heitä tässä vaikka nimillä Gigi ja Ophélie, saivat vihdoin potkittua Herra Kameraa pistämään pystyyn taidelainaamon valokuvatöistään, ja toimien itse rohkeasti ensimmäisinä asiakkaina, kiikututtivat koteihinsa mieliteoksensa. Nyt oli tullut aika juhlia teoksista ensimmäistä Gigin kutsumana, ja millään kakkukahveilla ei tästä selvittäisi.

Pyöräilimme siis jännittyneinä aurinkoisessa ja hyvin helteisessä illassa (minä vielä hiekkaa hiuksissani, noustuani melkein suoraan rantakallioilta kuin mikäkin kajahtanut peräkylän venus) silkkaa iloa hehkuvaan villaan Bellevuen rannan tuntumaan.

Vastassa oli lattiasta kattoon säkenöivää valoa. Meitä oli koolla kolme perhettä, muutamia puuttuvia tyttäriä lukuunottamatta. Istuimme taulun eteen katettuun pitkään pöytään kuin herneet palkoon ja vain puhuimme ja puhuimme ja puhuimme, toistemme suuhun. Ja söimme. Ja nauroimme. Ja minä lauloin. Perhana.

Ikkunat ja ovet olivat auki huumaavan vihreään iltaan ja hitaasti tummuvaan yöhön, aika kiisi liian nopeasti. Ei ole niin helppoa saada uusia ystäviä, vanhemmiten. Nyt tuntui, että olisimme olleet yhdessä, yhdessä aina. Hirmuisen suuri lahja.

Silti, jos sallitte, ja koska tiedätte rakkauteni ruokaan, haluan nostaa illan kohokohdaksi tuon alkuruoaksi tarjoillun kullankeltaisen kalakeiton. Olin jo tehdä eemelit ja upottaa pääni kattilaan, mutta sitten tajusin että voinhan pyytää reseptin ja kokata sametinpehmeää ja sahramista soppaa vaikka joka päivä tästä lähtien kunnes kuolema meidät erottaa.

Pyydänkin, Sami, sen saisinko? Jakaisin sen kanssanne, tietenkin. Jääkylmän provencelaisen rosén kanssa keitto oli taivaallinen tuttavuus, tuulahdus Marseillea ja kaskaista raskaita iltoja. Myös pääruoka oli suussa sulavaa, aasialaisittain maustettua marmorifilettä, kukkakaali-cashewpaistosta, jumalaista kastiketta, kukkaissalaattia… meinasin pyörtyä onnesta. Jälkiruoaksi Ophélie oli koonnut meille kokonaisen vadillisen marenkia, kermaa ja marjoja, jonka kanssa nautimme vielä lähtömaljoiksi vaaleanpunaista samppanjaa ennen polkaisua tuoksuvaan yöhön. Voiko ihminen enempää pyytää? Voi. Lisää tämmöistä. Onneksi sohvabileet on jo sovittu, ja talveksi takkakekkerit.

Jos kiinnostuit taidelainaamisesta, niin ota yhteyttä. Joitakin teoksia voi katsella täällä, ja mikäli esimerkiksi jokin blogissa esiintynyt kuva saa sydämesi hakkaamaan, niin siitä voi teettää taulun. Gigin perheen seinällä on kuva vihreästä talosta Etelä-Ranskan Villefrache-sur-Meristä. Minkäköhän Ophélie valitsi, se selviää myöhemmin.


Tyllimekko: Mrs Jones Hanko Hangö
Vaaleanpunaiset kiilakorko-espikset: Lifestyle Hanko
Musta koru: Tian Veranta

Oikaisuvaatimus

Oikaisuvaatimus

Kirjatoukan mutsi lähetti oikaisuvaatimuksen vimma-postaukseeni.

Edesmennyt sukulainen olikin (eläessään) sanonut että kesä on ohi kun horsma on kukkinut (eikä kun horsma kukkii) ja horsma kukkii kauan. Olen siis elänyt vuosia turhaan kauhu kurkussa tienvieriä kytäten ja lyhyttä kesää sureskellen.

Mutta nyt voimme kaikki lopettaa panikoimisen. Vielä on kesää jäljellä, sommartiden hej hej!!!

(Olisin tosin voinut vaikka vannoa, että tänään sataa, ja kovaa sataakin. Meidän torvisoittokunnallamme on nimittäin liput varattuna illaksi Raaseporin kesäteatteriin. )


Kuvat alkuviikolta Hangon Vedagrundetin rannalta.
Hanko Plage -kori: Nest Factory
Raidallinen pyyhe: Langø Home

Tattipastaa

Tattipastaa

Tatteja taivaan täydeltä, tai siis metsän. Poika toimi tattioppaana Hangossa vieraileville ja sai saaliista siivun palkkioksi. Onneksi metsästysseurue myös siivosi takapihallamme ihanan puheensorinan saattelemana ja kylmän samppanjan voimin koko saaliin, minulle ei jäänyt kuin hekumallinen osuus, kokkaus ja syöminen!

Ei tätä nyt taaskaan ole oikein reseptiksi kutsuminen, mutta koska itse pidän juuri näin yksinkertaisista asioista, niin ehkä joku muukin.

Helppo tattipasta

Kuutioi puhdistetut tatit ja paahda sieniä kuivalla, kuumalla pannulla kunnes kosteus on haihtunut. Sienet menevät paahdettaessa reilusti kokoon, koita siis arvioida tarvitsemasi määrä sen mukaan.

Mausta paahtuneet tatit suolahiutaleilla ja roimalla mustapippurilla.

Lisää nyt vasta (kirnu)voita ja kiepauta tatit voisulassa.

Laita pienittyä punasipulia ja pari kokonaista valkosipulinkynttä kuullottumaan tattien kanssa voihin. Pidän tässä ruokalajissa sipulista melkein raakana.

Mausta koko komeus parilla tuoreella rosmariininoksalla ja tirauksella sitruunanmehua, jätä pannu maustumaan kunnes pasta (penne) on kypsynyt.

Tarjoile heti.

Vimma

Vimma

Miksi en mennyt iltauimarien mukaan, miksi murjotin kotona mieli matalana? Ei kai mitään seikkailuja voi tulla, jos ei lähde tukka putkella niitä puolitiehen vastaan?
Minä olen sitä surullista sorttia, että valahdan jo hyvissä ajoin heinäkuuta paniikkiin kesän loppumisesta. Kaikki on mennyttä, uikutan uuden sohvan nurkassa (jossa uskallan istua vain liikahtamatta ja tikkusuorana etten hiekota sitä), tuuli kääntyy, sen tunnen!

(Mutta en sentään väitä, että kesä on ohi kun horsma kukkii, kuten edesmennyt kummitätini. Näin lämpöisen kevään kohdalla se olisi tarkoittanut toukokuun loppua…)

Vaan jospa tämä onkin alku? Lohduttaudun ajattelemalla kokonaista Etelä-Eurooppaa, joka vasta naputtelee automaattisia lomaviestejä sähköposteihinsa ja on vielä ihanan, toiveikkaan rapeita kokonaisen pitkän lomakuukauden siintäessä edessä loputtomana ketjuna hitaita, kahvintuoksuisia aamuja. Tännekin hiipivät vihdoin tahmean kuumat mehujäähellepäivät ja tarpeeksi pimentoiset yöt, jolloin kuu kutsuu ujompaakin yöuinneille heiluttamalla kultaista helmaansa syvänvihreän veden yllä. 
Elokuussa hartiat laskeutuvat. Elokuu on jotenkin erilainen, lempeämpi, sanoi Herra Kamera, ja ketä minä uskoisin, jollen Herra Kameraa.
Olen miettinyt sitä kun puhutaan irti päästämisestä, lukenutkin irtipäästämisen ihmeestä. Se tuntui hyvältä ajatukselta. Ajattelin, että tässä kohtaa se tarkoittaa, että minun on laskettava irti omista lomallaolon kuvitelmistani. Luopua, lakata rimpuilemasta. Että tämmöistä se lomailu kotona nyt vain on, tähän minut on nyt tarkoitettu. Istuskelemaan takaoven rappusille mansikkatuokkosen kera mahdollisimman läsnäolevana ja marisemattomana. Hyväksymään sen saman tiskipöydän hinkkaaminen ja oikeastaan itse asiassa suhtatumaan siihen meditatiivisena harjoituksena. Kasvuna.
Zen, se olkoon toinen nimeni.
* * *
Sitten ymmärsin, että voin myös päästää irti zenistä, luopumisharjoituksista, läsnäolosta. Olla oma tempoileva hullu musta itseni ja apinan raivolla haluta aina jotain muuta. Hakata koneelle ilta illan perään erilaisia suodattimia löytääkseni täydellisiä piilopaikkoja Atlantin rannoilta, taloja, joissa on suolaiset seinät ja simpukkakattila. Aivan sama edes onnistuuko mikään matka enää koskaan. Kunhan saan suunnitella ja puskea! Voin antaa itselleni myös luvan päästää irti yhtälöstä rentouttava-loma-heinäkuussa-kotona-Hangossa. Myöntää, ettei se toimi. Voin päästää irti mielikuvasta, jossa paistan lettuja lapsilaumoille vesisateen ropinassa kotihellan ääressä kirkasta valoa hehkuvan tyynenä ja raikkaana juuri oikeanlaisena lomanaisena.
Voin päästää irti. Lähteä, mennä. Mennä niin että hikiset helmat hulmuavat, hengitys huohoaa ja kantapäät lyövät kipinää. 
Minä olen viisas ja suuri voima. Minä itse.
Vimma, se on oikea nimeni.

(Tänään olen ollut kolmella kuumalla rannalla, joista yhdellä olen syönyt eväitä kalliolla ja toisella juonut proseccoa jääpaloilla ja kävellyt vielä äsken viimeisillä voimillani sinisten kaisoljen ohi, sametinpehmeää ja auringon lämmittämää aaltoilevaa hiekkapohjaa pitkin erääseen saareen ja sanonut taas sitten kuitenkin monta monituista kertaa, että hulluko mä olen kun mä täältä minnekään hinkuan.)
Iltahämyn uimarit

Iltahämyn uimarit

He lähtivät illalla liikkeelle kahden, pyöräilivät Bulevardin lehmuskujaa, torin poikki, radan yli, sataman rautalanka-aidan viertä, ohi vanhan ortodoksihautausmaan. Hiekkatien jälkeen tulevat troolarit ja sitten pieni kalastajakylä, ja kylän päässä se rakkain ranta. Pyörät jätetään merituulesta vahvistuneiden, kippuroiden mäntyjen alle ja punaisten verkkovajojen välistä pääsee pujahtamaan hiekalle. Vesi on melkein heti varpaissa, illanhämyssä edessä vilkuttaa majakka.