Month: toukokuu 2016

Look like Lou goes Marimekko

Minttu Vesala, Anna Teurnell, Tiina Alahuhta-Kasko, Mika Ihamuotila No mutta kukas se siellä? Meidän “Look like Lou” -sarjan tähtemme Ludowica astelee näköjään yhtä lungisti Marimekon kesänäytöksessä keskellä helteistä Helsinkiä kuin tuttu piponroikale päässä pitkin Hangon raittiakin! Go girl!

Suuren elokuvajuhlan tuntua

Hei mä olen vähän eri mieltä Hesarin artikkelin kanssa tiukoista turvatoimista, en olisi ikinä uskonut miten rento meininki Cannesin elokuvajuhlien aikaan kaupungissa oli! Olin ensin melkein pahoillani (pystyn pahoittamaan mieleni mitä käsittämättömimmistä asioista) kun tajusin, että osumme samaan aikaan Cannesiin, elokuvajuhlat, Julia Roberts ja minä. Eihän sinne edes mahdu kahta diivaa (tai siis eihän Julia Roberts ole yhtään diiva, mukava ihminen, mutta toinen meistä sen sijaan…) ja kaikki kadut ovat kuitenkin kiinni ja terroristit ja poliisit jahtaavat toisiaan kapeilla kujilla ja miljoona ihmistä mölyää ja tuplahinnat ja koppavaa porukkaa ja… Ei puhettakaan. Sama ihana tunnelma, samat tutut tarjoilijat, leppoisaa, leppoisaa. Kauppatorin kulmaa lakaistiin yhtä rytmikkäästi kuin ennenkin, sama pikkuinen mummo seisoi vaaleankeltainen silkkihuivi päässään saman kadun kulmassa paheksumassa kaikkien muiden maiden ruokakulttuuria pastellinvärisille ystävättärilleen. Kesäkurpitsankukat tirisivät tutun kuppilan keittiössä öljyssä rapeiksi ja niiden tuoksu kietoutui kulmakunnan kundin savukkeeseen, kalakaupan äyriäsilaatikoiden merisuolaan ja ohitse leijuvan kirsikankukkaisen hajuveden vanaan. Kävelimme satamassa jahtien lomassa, rantabulevardia edestakaisin, poikkesimme bistroon ja katukahvilaan, kävimme ostoksilla, huilasimme festivaalipalatsin viereisessä puistossa. Hiekkarannalla aurinkovarjot paukkuivat kovassa tuulessa, mutta niiden alle olisi mahtunut vielä oikein …

Perillepääsystä

Aina sama juttu. Matkaa edeltävänä yönä en nuku, en ainakaan jos lento on aikainen. En tälläkään kertaa. On ikään kuin valvottava, että maailma ei keikahda paikoiltaan ainakaan juuri ennen odotettua reissua. Tuntuu vain niin kamalan epäreilulta ja turhalta, saapua nyt kohteeseen silmät ristissä ja haaveillen ohjelman osalta lähinnä pään painamisesta tyynyyn. Äläkä sano, että nuku lentokoneessa. En nuku. Enkä käy vessassa. Siksi Ranska on suurinpiirtein pisimmällä mihin kykenen lentämään. Mutta miten me tähän aiheeseen ajauduimme. Tarkoitus oli kertoa, että väsymyksestä huolimatta oli tietenkin IHANAA taas hulmahtaa Nizzan kentälle. Aurinko paistoi, aamupäivä oli vasta aluillaan. Kävimme nopeasti kaupassa ja levittäydyimme kahdestaan valtavaan villaamme. Tälläkin matkalla kesti kauan, päiviä, ennen kuin tajusin, että olin taas oikeasti perillä. Oli ollut niin paljon kaikkea ennen matkaa. Paljon matkajärjestelyjäkin, vielä koneestakin käsin; tiivistä ohjelmansuunnitteluja viikon jokaiselle päivälle, työasioita, aikatauluja, sovittuja tapaamisia. Olin niin sisällä listoissani, että olin siinä sauhutessani unohtaa tärkeimmän. Sen, että olin todellakin laskeutunut muihin maisemiin, sinne mistä olin koko kylmän kevään haaveillut. Vaikka nyt sitten tunsinkin lämpöiset pihakivet paljaiden jalkojen alla, näin uima-altaan turkoosin läikkeen ja melkein …

Kanabiryani

Huh, on palattu Cannesista, on. Ja on jo käyty kivoissa synttärijuhlissa, kapakassa tanssimassa ja Paku-Villen kanssa lounaalla. On punottu juonia Loun kanssa, vaihdettu Vespoihin öljyt, katsottu lätkää ja pesty pyykkiä. Puristeltu lasten poskia silkasta jälleennäkemisen ilosta, kuunneltu heistä yhden Ahvanmaa-juttuja tuntitolkulla. Tuijotettu sirpaleisen kännykän näytöltä kyynelsilmin kuvia kaukaisesta ruokapöydästä (joka on oikeastaan liina lattialla) ja opittu mikä on biryani. Törmätty ongelmaan, jota en arvannut olevan olemassakaan. Mitä tehdä, kun koluat yöllä keikalta kotiin, kaikki kunnolliset perheenjäsenesi nukkuvat ja et saa mekon selkäpuolella sijaitsevaa vetoketjua auki? Menetkö koputtelemaan naapuriin, jossa näet valoa, huudatko apua keskellä öistä Bulevardia vai palaatko baariin ja pyydät ensimmäistä häiskää ystävällisesti avaamaan mekkosi? Ei, kyllä minä sitten kuitenkin herätin Herra Kameran, ja pääsin pujahtamaan pyjamaani. Elämäni on niin jännittävää! Mutta hei, se biryani. Chicken biryani, Kirjatoukan vapaalla kädellä vedelty versio Laita isoon kulhoon kanapaloja, luisia ja meheviä Pilko kulhoon myös sipulia ja valkosipulia (TAI: minulla oli purkillinen chiliöljyssä marinoituja valkosipulinkynsiä, laitoin ne.) Lisää reilusti pieneksi silputtua tuoretta inkivääriä. Valuta päälle runsaasti turkkilaista jogurttia, sitä juoksevampaa Mausta sitruunanmehulla, harissalla, jeeralla, savupaprikalla… Pyörittele kanapalat …

Cannesin tähtisumua

Tänään kävelimme friteeratuista kesäkurpitsankukista kylläisinä ja älyllisiin lounaan jälkeisiin keskusteluihin syventyneinä Cannesin satamaa ympäri, kun kuulimme vimmattua huutoa takanamme. Eh! Eh! EEEEH! Käännyimme katsomaan aurinkolasiemme yli, valmiina vilkuttamaan ja kenties jopa kirjoittamaan muutaman nimikirjoituksen. Se on vähintä mitä voimme tehdä faniemme eteen, nöyrinä ihmisinä. Mutta ei, kuuluisa suomalainen bloggaripariskunta ei ilmeisesti täällä ole niin iso juttu kuin 69. Cannesin elokuvajuhlien juryn saapuminen festivaalipalatsille. Noh, meistä noita nyt näkee harva se päivä, mutta ei voi kauhalla ottaa jos on lusikalla annettu, joten olkoot, juhlitaan nyt sitten leffataivaan kirkkaimpia tähtiä kera puolen maailman. Elokuvajuhlien humu on kertakaikkiaan ihanaa seurattavaa, se tempaisee mukaansa ja venyttää hymyn korviin. Seuraa legendaarisia kemuja festivaalin sivuilla, sieltä löytyy myös klippejä ja suoraa kuvaa punaiselta matolta. Avajaiset alkavat juuri NYT!

Lammaspitat

Vappuna ruokimme mm. lauman nuoria ilmapallokauppiaita, kun tyttäret voimisteluystävineen valuivat seuran hyväksi tehdyltä keikalta ja valloittivat meidän keittiömme. Tämä taisi olla jo kolmas vuosi vappulounasta, voidaan siis puhua perinteestä. Ilmapallonmyyjät ovat hyvin traditionaalista kansaa, joten tarjosimme heille nakkeja, perunasalaattia ja munkkirinkilöitä, ynnä muuta vappuisaa, ja hiivimme itse aurinkoiselle takapihalle pita-leiville. Lammaspitat Ruskista sopiva satsi lampaan jauhelihaa. Mausta liha harissalla ja jeeralla sekä suolalla. (Hangon kyljessä sijaitsevassa Lappohjan kylässä on irakilaisen herran pitämä kauppa, josta saa mm. mahtavia mausteita, kuten harissatahnaa, ruusuvettä, halvaa ja kaikkea herkullista. Suosittelen!) Pyöräytä ihan lopuksi lihan joukkoon pari kourallista kuutioitua, tuoretta tomaattia. Täytä pitaleivät jauhelihalla ja tykötarpeilla. Meillä oli niitä kaupan valmiita pitaleipiä, jotka ovat vähän graah, se leipoo omat ken osaa. Lisukkeeksi sopivat mm. kurkku-jogurttikastike, feta, salaatti, aioli, hummus (Lidlin valmis hummus on ärsyttävän hyvää, kiitos vinkistä Vihreä Talon Annika, sinun Instastasi sen taisin bongata!)… laita myös reilusti luomusitruunanlohkoja käden ulottuville, leipäsiin puristeltavaksi. Lehtipersilja olisi sopinut yrtiksi. Takapihan tiiliseinä, jonka eteen katoimme pienen pöytämme, oli vappupäivänä aurinkon kuumentama, roseviini taas helmeilevän viileää. Olemme löytäneet kesäksi “talon viinin”, Alkon tilausvalikoiman Domaine …

Arvaa missä!

Pikainen bonsoir rakkaat, ettette taas luule, että olen jäänyt rypemään omissa angsteissani! Aikalailla päinvastoin: tupsahdimme, Herra Kamera ja minä, tänään aamupäivällä tuttuihin maisemiin, pienellä twistillä. Sen sijaan, että majoittuisimme vakkarissamme Villa Le Menestrelissä, olemmekin ja asummekin kuvauskeikalla Menestrelin naapurissa La Vigiessä. Muistanette helmikuisen mandariinirosvoretkemme… Saavuimme juuri parahiksi lounasaikaan. Lounashetki jäi tosin silmänräpäykseksi, sillä olemme kuvanneet kuin hullut koko päivän. Siinä missä Suomi kylpee helteissä ja sanomalehden sääkartta on pelkkää kuumottavan punaista ja keltaista aurinkoa, on tänne luvattu perhana soikoon pilvistä. Mutta katsotaan. Minuahan se ei haittaa, olen ehdottomasti enemmän menninkäisiä kuin päivänsäteitä. Vaan kuvausten kannalta argh! Ajelimme jo eilen aikaisen aamulennon takia Helsinkiin ja kävimme ottamassa vauhtia Ranska-tunnelmiin Ravintola Lyonissa. Oikeasti, olkaa jo menneet, eihän tuommoin taito ja luovuus ole tottakaan! Sanonpahan vain, että paineet ovat nyt ranskalaisilla. Lyonin herkuista lisää pian, uusia kuvia odotellessanne voitte viivähtää vuoden takaisessa Lyon-postauksessamme, ruokahalua nostattamassa. Herra Kamera virittelee tuolla takapihalla grilliä, napostelemme oliiveja ja paistamme kohta pihvit ja parsaa illalliseksi. Pehmeä punaviini hengittelee antavassa karahvissa, aurinko on vielä palmunlatvan korkeudella. Cannesin lahdella keinuu veneitä, jahteja ja laivoja kuin …

Kiitos!

No jopas… ootte te kyllä… mä luulen, että mä en ansaitse teitä. Arvatkaa, mikä minut tänään herätti? Lokkien nauru. Makuuhuoneen parvekkeen ovi oli unohtunut yöksi auki (kesä!), joten meren tuoksulla oli tilaa seilata sisään perässään kokonaisen lintukuoron riehakas aamuylistys tuulen selässä ratsastaen. Tuli ihan Saariston lapset-fiilis. Ja onhan Hanko lähes saari, kuten on ihminenkin, näin pitkälle olen päässyt valaistumiseni tiellä. Ei ole helppoa tämä valaistuminen, kun ei ole luontaisesti valaistunutta sorttia, vaan ennemminkin vähän pimeä. Kommenttinne alkoivat eilen pimpahdella puhelimeeni heti Syy taukoon -postauksen julkaistuani, ja yritin tapaamisten ja muiden juoksujen lomassa kurkkia niistä sen minkä ehdin. Vasta illalla kotona sitten kunnolla luin, ja luin ja luin, uudestaan ja uudestaan. Ootte te kyllä… ihania. (Ja Belgian Lempi on kahjo! Rakas, tarkkanäköinen kahjo.) Jostain syystä minun on edelleen vaikea kirjoittaa, mutta ajattelin nyt  kuitenkin vain kirjoittaa. Edellinen postaus tulvahti näppäimistön kautta kuin tsunami, ja painoin julkaise-nappia ennen kuin kriittinen vänkääjä-minäni ehti väliin. Opettelua, opettelua. Laske irti, älä takerru täydellisyyden ideaan. Olen ottanut ihan tosissani sen Totuus kutuviikonlopusta -parahdukseni. Sen, että miten elämä olisi täysillä elettävissä kuukauden …

Syy taukoon

No kattokaas kun kävi näin: Ehkä mä menin ekaksi vähän puihin kun se yksi lukija kirjoitti, että ennen oli niin hauska blogi, ja nyt vaan pelkkiä mainoksia. Minulla on vielä aika paljon opeteltavaa kritiikinsietokyvyssä. Tuommoinen viaton kehitysehdotus kuulostaa korvissani jotakuinkin siltä, että tyttö sinä olet… paska. Huono bloggari, huono ihminen, huono koko eliökunnan edustaja. Asian teki hankalaksi myös se, ettei kyseessä sinänsä ollut mainos, vaan vinkki. Ja se, että silloin vasta oivalsin, että oikeastihan minusta olisi ihan kiva, jos joku haluaisi mainostaa meidän tontillamme, jos joskus ihan oikeasti voisin saada tuloja blogin pitämisestä. No se johti sitten tietysti blogikriisiin. Miksei kukaan halua meitä, miksei meillä ole miljoonaa insta-seuraajaa, miksen vaan voi synnyttää kameroiden edessä jumalauta pihavajassa tryffeleitä samalla kupariselle paistinpannulle heitelleen, suloisten koiranpentujen leikkiessä jaloissani? (Kyllä, puhun edelleen Mimistä. Ei, en ole vieläkään päässyt asian yli.) (En kyllä ole raskaanakaan, niin että synnytä nyt siinä sitten.) (Kadehdin myös Stella Harasekin kirjoitus- ja kuvituskykyä, ajattelen usein, että mitä suotta, kun hän tekee kaiken niin paljon paremmin. Ja on surffitukka, viinisponssi ja kaikkee.) Blogikriisistä identiteettikriisiin (nykyajan Onnimannista …

Täällä mä olen!

Kun Kirjatoukan mutsi, paljasjalkainen helsinkiläinen alkaa puhua whatsappissa murtehilla kas näin “Annasein, oot sie lopettant blogis”, kun seuraaja Instagramissa epäilee raitisilmamyrkytystä kaikista postaamistani ulkoilmakuvista (ei tyypillistä, tiedän) ja kun puhelimeen livahtaa ihana tekstiviesti allekirjoituksella “Huolestunut lukija” lienee korkea aika ilmoittautua. Olen täällä! Olen hengissä! Voin hyvin! Valo kai vain jotenkin yllätti kevään lapsen. Kaikkea kivaa luvassa. Pian. Love you!