Month: huhtikuu 2016

Salaattipöytä toimii aina

Ruokapöydän ympärillä on ollut vipinää ja värikkäitä keskusteluja, kun olemme tehneet tuttavuutta muutamien uusien hankolaisten kanssa. Meidäthän kotoutti Hankoon 11 vuotta sitten eräs kurdiperhe, joten on aika antaa takaisin! Kun uudet ystävät tulevat kaukaa ja ihan eri kulttuureista, on ensimmäinen ajatus, että pitäisi nyt kattaa pöytään jotain hyvin suomalaista, noin niin kuin opetusmielessä. Mutta sitten sitä muistaa, että emmehän me syö keitettyjä perunoita, karjalanpiirakoita ja munavoita juuri koskaan, emme hernekeittoa, emmekä poronkäristystä puolukkahillolla. Kalakukkoja ei näiltä leveyksiltä edes saa. Ja niin sitä vain tekee ihan rennoin rantein loppujen lopuksi semmoisen setin, minkä usein laittaa pöytään muutenkin, jos on iso porukka tuloillaan eikä täyttä varmuutta jokaisen ruokavaliosta. Salaattibuffa toimii aina. Salaattipöytä Tee pohjaksi suuri vihreä salaatti erilaisista salaateista, pinaatista, versoista, yrteistä. Laita kippoihin ja kuppeihin erilaisia salaatin lisukkeita, joista jokainen vieras voi koota omanlaisensa salaatin. Tällä kertaa meillä oli säilykkeitä (aurinkokuivattuja tomaatteja, paahdettuja paprikoita, oliiveja, artisokansydämiä, tuorejuustolla täytettyjä paprikoita… ), kukkakaalinnuppuja öljyssä ja chilihiutaleilla, marinoituja, makeita punasipuleita, pähkinöitä, fetaa, leipää. Ja sipsejä, ajattelin, että sipsi sentään on universaali asia! Pöytään vielä maustamiseen oliiviöljyä, balsamicoa, suolaa ja …

Melkein geisha

Jostain syystä Japaniin sijoittuvan kirjallisuuden, tai tietynlaisen japanilaisen kirjallisuuden, tai tiettyjen japanilaisten kirjailijoiden kirjat laskevat stressitasoja ja tuntuvat töiden, vilkkaan seuraelämän, uusien elämänkokemusten ja kiihkeiden kirjojen lomassa kuin vuoristopuroilta, joiden kirkkaasta, vain satunnaisen, tuulen irrottaman kirsikankukan somistamasta virrasta voi juoda jääkylmää vettä pienellä kasvinlehdestä taitetulla kupposella, kaksin käsin ja polvillaan. Nyt melkein peräkanaa kaksi pientä helmeä, Kissavieras (mainittu täällä, täällä ja täällä) sekä tämä Melkein geisha. Puhdasta nautintoa. Kuuntele myös kirjailija, FT Minna Eväsjoen miellyttävää jutustelua kirjastaan ja elämästä Japanissa Yle Areenassa, ohjelmassa Miian kanssa.

Tänään kello 21

Taistelemme täällä Herra Kameran ajasta ja huomiosta. Välillä tuntuu, että hän on harvemmin hoivissamme kuin satunnainen kissavieras Coco. Kaikki haluavat reissumiehestä osansa. Minä väitän, että kello 21 Herra Kamera on sanonut haluavansa jutella kanssani parisuhdejuttuja kainalokkain sängyssä sekä lukea mulle ääneen, samalla selkääni rapsuttaen, olkapäätäni pussaillen. Poika puolestaan väittää, että Herra Kamera on ilmoittanut JO AIKOJA SITTEN, että ei malta odottaa ohjelmaa “Lakon ja Herban BOKSI”, jota aikoo katsoa kello 21 silmiään räpäyttämättä pojan kanssa sohvalla. Kello on paria minuuttia vaille. Katsotaan miten käy!

Makoisat Tsukune-pyörykät

Aika tosi tosi kiva oli tulla viikonloppuna töistä kotiin, kun vastaan tepsutteli yökyläilemään tullut kissa ja ulkoportaille asti leijaili hieno, syvä, vähän makea ruoan tuoksu. Potkaisin kengät jalastani, olin seissyt koko päivän ja varpaissa puristi. Minut tuupattiin kaari-ikkunan alle nojatuoliin ja käteen työnnettiin jääpaloja koliseva, jumalaisen sitruunainen ja minttuinen vihreä drinkki nimeltä “Mrs” (kuva Instagramissa, resepti HS Ruoka). Herra Kameralla oli ollut aamusta alkaen Suuri Ruokakriisi (olen salaa tyytyväinen, että hänKIN joskus joutuu kokemaan sen, tiedäthän, kun ei kerta kaikkiaan keksi mitä kokkaisi!), ja vasta ruokakaupan pihassa, juuri kun hän oli valmis tanssimaan kaislalannevaatteessa parkkipaikalla sadetanssin kaltaisen “ruokakriisitanssin”, hän muisti auton takaluukussa lymyilleen Kauppalehden Option. Optiosta löytyi resepti japanilaisiin Tsukune-kanapyöryköihin. Koska Herra Kamera on kykenevä noudattamaan reseptejä, toisin kuin eräät, ohje on tällä kertaa ihan yksi yhteen Option Mikko Takalan testaamaan reseptin kanssa, joka taas puolestaan on Maori Murotan kirjasta Tokyo Cult Recipes.  (Jonka nyt sitten tietysti haluaisin omaksi.)  (Kas näin saatiin taas ujutettua yksi kirjamainos blogijuttuun!) Pyörykät olivat meheviä ja maukkaita ja kastike makeantahmeudessaan ihan nappi. Semmoista mmm mmm mmm -ruokaa, kun kaikki hymisevät pöydän …

Some kind of love

Taas dokkarivinkkiä, sunnuntai-iltapäiviin kuuluvat leffat yhtä napakasti kuin suolapähkinät toffeejätskiin. Tämä helmi löytyy Areenasta ja sisältää eksentrisiä ihmisiä, taiteilijaelämää, kirjapinoja, ihmissuhteita, naisen roolien pohdintaa, pölyä ja ainakin yhden kissan. Iskee meikäläiseen kuin miljoona volttia. Päähenkilö, taiteilija, lavastaja ja puvustaja Yolanda Sonnabend kuoli marraskuussa, 80 vuotta täytettyään. Ote The Guardianin muistokirjoituksesta: Yolanda’s memory of her childhood home was of a house full of art objects, good design and music. This seemed to set a pattern for the studio (or houseful of studios) in which she later lived and worked in north London, which was alive with objects, pictures, maquettes, masks, costumes, lay figures, coloured drawings – a “potting shed” full of work-in-progress and of memories of a life’s work. Saman katon alla – Some kind of love, Yle Areena.  Katsottavissa vielä melkein kuukauden päivät.  Traileriin voit kurkistaa tästä.

Kevään merkit

Joo joo joo jotkut hömötiaiset ja haravat tai jotain, mutta tässä minun Varmoja Kevään Merkkejäni: tekee mieli juoda jotakin vaaleanpunaista, kuten raparperimehua, roseeviiniä tai pinkkiä kuplivaa parsat ilmestyvät kauppoihin ja ravintoloihin, pakko saada parsaa! Mrs Jones alkaa haikailla Hankoon Kevät on siis tullut Suomen eteläisimpään pikkukaupunkiin, sillä toden totta, Kirjatoukka, Herra Kamera, Mrs Jones ja Mr. Jones on jo bongattu Ravintola Origosta kilistelemässä vimmatusti kuohuviinillä sekä napostelemassa parsaa ja jokirapuja vilkkaan kuulumistenvaihdon lomassa.  Kesäähän me tietysti pohdimme, ainakin osa teistä lukijoista muistanee viimesesongin tyylikkään pikkupuodin ja eräänkin tiskin takan hyörineen kirjahullun. Vaan mitä, missä ja missä muodossa, se selviää vasta myöhemmin. Hauskan etiketin somistama vadelmanpunainen, runsasarominen kuohuviini on portugalilainen herkku, Baga- ja Bica-rypäleistä valmistettu Filipa Paton “3B” Rosé Bairradan viinialueelta. Käy ihmeessä maistamassa!

Värejä ja väreilyjä

Vielä vähän pääsiäistä, ei niinkään pääsiäisen vuoksi, vaan siksi että näissä kuvissa näkyy pilkahduksia ystäviemme ihanaa Hangon kotia, jota palavasti rakastan. Täytyy kysyä saammeko joskus ottaa vierashuoneesta kuvan, aion lisätä sen kuuluisalle listalleni “paikkoja, joihin haluan tulla haudatuksi”, kaikkien madridilaisten ja pariisilaisten hämärien baarien jatkoksi. (No ei ehkä kyllä sitten mikään krediitti vierashuoneelle, ellei vieras satu olemaan tosi suuri Kirjatoukka-fani… okei, mietitään tätä vielä…) Värien lisäksi rakastan viiniä ja juustoa, joten siltäkin osin homma oli aika lailla nappisuoritus. Paras sulatettu juusto syntyy Mont d’Orista. Se hetki kun rapeaksi paahdettu leipäpala uppoaa kuumaan juustoon… Pääsiäisen hartain hetki!

Karnevaalihumua

Toteutan uhkaukseni, valelen vielä yllenne Nizzan helmikuista karnevaalihumua ylenpalttisella kuvamäärällä. Kas eihän voi tehdä ihmiselle huonoa ajautua juhlatunnelmaan kesken tavallisen tiistai-illan. Seisoimme siis Nizzan rantabulevardilla tuhansien ihmisten kanssa, kukkia satoi päällemme, tuhlasimme rahamme hassuihin hattuihin ja konfettiin. Mitä eriskummallisempia otuksia näykki meitä katsomoiden yli ja kaikki oli niin värikästä ja hullun ihanaa. Väki villiintyi loppua kohden, kun karnevaalien kuningattaren lava yhtäkkiä pysähtyi ja kyytiin poimittiin hauskannäköinen ryhmä. Hätyyttelin tungoksessa seisovia vierustovereitani kunnes sain vastauksen. Kyseessä oli Ranskan “Tanssii tähtien kanssa” poppoo. Ilmiselvästi ihailtua porukkaa, jopa naamio- ja serpentiinikauppiaat hylkäsivät kojunsa ja ryntäsivät kulkuetta katsomaan. Kukkaiskulkue on vain osa kahden viikon spektaakkelia. Meiltä jäi näkemättä iltakarnevaalit Nizzan keskustassa tyystin (aikainen nukkumaanmenoaika, haa!) ja koko kahden viikon grande finale ilotulituksineen jouduttiin tänä vuonna perumaan hirmuisen kaatosateen takia. Ensi vuonna mimosanoksia viskotaan tonneittain yleisöön 10.-26.2.2017. Kannattaa kokea! Lue lisää: Carnaval de Nice.

Ehkäpä todellisuudessa ei ole mitään tavoittelemisen arvoista

Minä todella kuvittelin nuorena, että ihminen voi elää kuten elävät ihmiset Kaurismäkien elokuvassa Arvottomat. Että sitä voisi elää istuskellen kulmakupilassa Ville Alfan lailla punaisen linoleum-pöydän ääressä, calvados toisessa ja päivän kahdestoista kahvikupillinen toisessa kädessä, Le Mondea lueskellen, seikkailuihin sattumalta ajautuen. Että ihminen voisi ajella ympäri Suomea ja yöpyä sirkuskentillä, hypätä Pariisin koneeseen hetken mielijohteesta (tai gangsterit kannoillaan), tiskata tiensä seuraavalle aterialle. Koko käsitykseni elämästä taitaa perustua elokuvaan Arvottomat. No, nykyään nuorallatanssin elämää eteenpäin homma kerrallaan. Siinä on puolensa (vapaus) ja puolensa (epävarmuus). Minulle tuli kuin taivaan lahjana mahdollisuus osallistua Hangossa Tesalongen-tyttöjen viikonloppukurssille koskien unelmia ja yrittämistä. Haluaisitko sinä tulla mukaan? Paikkana on Herra Kameran studio, proggista perjantaista sunnuntaihin 22.-24.4. Lisätietoa kaksikielisestä työpajasta löydät täältä. Ennakkoilmoittautuminen kannattaa, early bird-hinta on voimassa 10.4. saakka. Blogijutun otsikko on lainaus elokuvan legendaarisista vuorosanoista, jotka toden totta osasin joskus aikoinaan ulkoa. Mahtoi olla kuumaa valuuttaa rakkausmarkkinoilla.

Mustang niin kuin vapaus

On ollut taas monella tavalla erikoinen viikonloppu, erikoisten kohtaamisten viikonloppu. Perjantain jälkeen meillä on yhtäkkiä uusia ihmisiä elämässämme, ihmisiä, joilta olen oppinut pari sanaa persian kieltä farsia sekä kirjoittamaan nimeni arabiaksi. Kaikki se mitä luemme ja näemme päivittäin uutiskuvissa, ei ole totta ennenkuin vastassasi on väsynyt katse, mustat silmänaluset ja kertomus kuukausien matkasta. Ja juuri kun se kaikki alkaa hitaasti upota tajuntaasi, istun seuraavassa hetkessä jumalaisen huvilan olohuoneessa takan lämmössä, kädessäni lasillinen ikivanhaa samppanjaa, edessäni koko seinän leveydeltä merta, merta, ilta-auringon punaisiksi värjäämiä luotoja ja joutsenia. Koska semmoiseen ihmeelliseen elämään minä olen syntynyt. Sunnuntai-iltana luulimme menevämme elokuviin, mutta valuimmekin läpi auringonpaahtaman valkokankaan Turkin maaseudulle, elämään, joka ei ole maantieteellisesti niin kovin kaukana meistä, mutta kuin muinaisesta ajasta ja ymmärryksen ulkopuolelta. Kuinka vähän sitä muita maailmoja käsittääkään, kuinka hirveän vähän tietää. Välittääkään, kun ei tule ajatelleeksi siinä oman lietensä kajossa. Ranskalais-turkkilainen yhteisproduktio, Deniz Gamze Ergüvenin ohjaama elokuva Mustang on tärkeä, ja kamalan kaunis. Suosittelen. (Ja ajattelen, että mitään ratkaisuja ei oikeastaan ole. On vain ihmisiä ja se hetki, kun pitää päättää miten kaiken kohtaa.) Luitko Hesarin jutun Lesboksen …