Valitse sivu
Cannesin illassa

Cannesin illassa

Olen istunut kotona muistaakseni joulusta saakka. Kerran yritin mennä ravintolaan syömään blinejä, mutta ei niitä ollutkaan vielä tarjolla. Olen kuolemaisillani tylsyyteen. Lähdetään siis Ranskaan, leikisti. Tällä kertaa kiertelemme Cannesin illassa muutaman osoitteen verran.

Hotel Carltonin terassin olen maininnutkin. Sinne siis, aperitiiveille, lokakuussa ainakin tarkeni. Viimeksi tilasin Perrier-kivennäisvettä ja sain Camparia. Ehkä taitava ja kaiken nähnyt tarjoilijakunta osaa lukea ajatuksia. Perunalastut kannetaan pöytään hopeaisella kerrosvadilla, meri tanssahtelee edessä, tuokoot vaikka piimää.
Hôtel Carlton
La Croisette

Myös kala- ja äyriäisravintola Astoux & Brun on esitelty, ainakin täällä ja täällä. Vaan kun se on niin kiva, pelkään että kadotatte sen muististanne jos en muistuta tavan takaa! Haluaisin sinne juuri nytkin niin että tekee kipeää. Haluan simpukoita ja jääkylmää Sancerrea, astioiden kilinää ja naurunremahduksia, ihmisiä ja hulinaa! Kaikkea sitä on ollut tässä osoitteessa tarjolla jo vuodesta 1953!
Astoux & Brun
Rue Félix Faureen ja Rue Louis Blancin kulmassa 

Välillä sielu huutaa halpaa punkkua ja pizzaa, matkabudjetillakin saattaa olla sananen sanottavana sen Carltonin reissun jälkeen. Pizzakärrystä lähellä villaa vinkkasinkin aikaisemmin, mutta cannesilaiset alhaalla kaupungissaan luottavat yhteen paikkaan erityisen uskollisesti. Rue d’Antibesin ja Marché Gambettan välissä sijaitsee La Pizzaiola “Chez Xavier”, joka on täsmälleen saman ikäinen kuin minä. Ja sen huomaa. Kuppila on kertakaikkiaan suoraan sanottuna aika kulahtanut. Mutta kun sen rapean ja kiviuuninkuuman pizzan saa juustohunnussaan eteensä, niin uskoo kerrasta cannesilaisia.
La Pizzaiola “Chez Xavier”
Rue Marceau

Jälkiruoat voi ostaa sitten illallisensulattelukävelylle ja ikkunaostoksille mukaan legendaarisesta Vilfeusta, matkalla rantabulevardille. Jäätelöbaaria ei voi olla huomaamatta, se vilkkuu neonväreissä ja jenkkimeinigeissään korttelinmitalta. Suussasulavat (noh, tietenkin…) sorbetit ja jäätelöt tehdään paikanpäällä, aito cannesilainen osoite siis tämäkin. Maista vaikkapa orvokkijäätelöä.
Glacier Vilfeu
Rue Bivouac-Napoléonin ja Rue Butturan kulmassa

Seuraavaksi valloitan estradit!

Seuraavaksi valloitan estradit!

No nyt! Kaikenmaailman gaalat jäävät kakkoseksi kun eilen viattomalla kirjastoreissulla, märkänä kuin uitettu koira minut tempaistiin kerralla elämäni valokeilaan ja valioliigaan: minua pyydettiin puhumaan Hangon kirjastoon lukemisistani, aiheena “Elämäni kirjat”! Olen huipulla! Olen aivan tähtipölyssä!

Olin heti ihan että käy käy käy käy käy. KÄY!

Ja nyt olen ihan että MITÄ MÄ TAAS OLEN MENNYT LUPAAMAAN? Mitä jos en kerta kaikkiaan muista muita kirjoja kuin Lippe Suomalaisen muistelmat? Mitä mä oikein olen ikinä muka lukenut, pääni on aivan tyhjä? Enkö mä ollutkin dekkari-ihmisiä? Mitä jos sinne tulee IHMISIÄ? Mitä jos sinne ei tule??

Onneksi mutsini ilmoitti heti kättelyssä, että hän haluaa sitten valita ne minun elämäni kirjat. Klingeä ja Thomas Mannin Taikavuori kuulemma ainakin.

Vaan mitäpä en tekisi Hangon kirjaston eteen. Sieltä, kuten varmasti monesta muustakin kirjastosta, voi saada niin ihmeellisiä aarteita käsiinsä. Missäs postauksessa sainkaan lukijalta vinkin Marcel Pagnolin (elokuvasta ja) kirjasta Le château de ma mére, vuodelta 1972. Pistin tiedustelua kirjastoon eikä aikaakaan kun kipaisin kadun yli, läpi salaisen puutarhan ja hain kermanväriseksi haalistuneen kirjan lainaan, ja vieläpä ranskaksi!

Joka tapauksessa, siellä minä sitten istun ja pulputan, Hangon Kirjastossa, tiistaina (lempipäivänäni) 8.3.2016 klo 18 alkaen. Voi muuten mennä myöhään. Ottakaa eväät mukaan.

Kuvassa Herra Kameran kirja-aiheinen valokuvateos meidän olohuoneemme seinällä. Jos innostuit, samanlaisen saa tilata omaksikin. Taulusta on kerrottu aikaisemmin täällä.

Nakuna Kreikkaan?

Nakuna Kreikkaan?

Olemme taas mutsin kanssa katselleet dokkareita Areenasta. Hän tahollaan Helsingin Katajanokalla ja minä täällä Hangossani. Sitten viestitellään vimmatusti.

Mutsi vinkkasi ruotsalaisesta henkilökuvasta “Opperan voimahahmo“, joka kertoo Kjerstin Dellertistä. Minusta se oli vähän tylsä, mutta totta mooses lämpenin sen rokokooteatterin seinien väreille ja Kjerstinin kodin kirjapinoille. Minä vinkkasin minidokkarista “Dance for two“, joka on ihmeellinen pieni tarina kahdesta tanssijasta, jotka tapaavat 60 vuoden jälkeen.

Mutta nyt me molemmat, mutsi ja minä, haluaisimme purjehtia alasti Kreikkaan.

Syynä on Leroksen auringon läpäisemä dokumentti Christine Schildtsistä, Göran Schildtsin puolisosta. En kerta kaikkiaan voi vastustaa elokuvia, jotka sisältävät kaitafilminpätkiä 1960-1970-luvuilta! Silmä ahmii näkymiä samalla kun ulkona paiskoo loskaa: kuuratun valkoiseksi kalkittu ikivanha Villa Kolkis sinisine ikkunanpokineen ja ovineen, pitkät muoviliinalla peitetyt illallispöydät ravintolan loisteputkien alla, laulun ja tanssin pyörteet, kuuma, tömisevä maa, josta kasvaa kippuroita oliivipuita… Lämpö, valo, värit… Niin, ja ne alastomat pulahdukset suoraan purjeveneen kannelta turkoosiin Egeanmereen.

Jäämme odottamaan yhteydenottoja Kreikan saaristoon suuntaavilta kapteeneilta. Mä voin hoitaa brykan jos sä mutsi otat byssan?

Kuva Göran Schildtistä: Villa Schildt

Luvussa juuri nyt ihan kohta:
Göran Schildt, Dianan saari
Camilla ja Magnus Lindberg, Leros – Göran ja Christine Schildtin kreikkalainen elämä

Blogi 5 vuotta!

Blogi 5 vuotta!

Blogi täyttää tänään viisi vuotta. Ensimmäinen suttuinen kuva ja pieni varovainen (silti jo ihan oman oloinen) teksti laitettiin linjoille 23.1.2011.

Olisin toivonut, että meillä olisi ollut jotain ihania juhlajuttuja teille varastossa, yllätyksiä, sanan ja kuvan säkenöintiä, mutta ei. Tällä hetkellä jopa muutaman sanan kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselta ja uusia kuvia ei ole otettu viikkoihin. Kuitenkin: jos jotakin olen viiden vuoden aikana oppinut niin sen, että vain kirjoittamalla pystyy puhkaisemaan kirjoituskammon.

Minkälaista se sitten on, tämä sairaan kaunis elämäni bloggarina?

Se on sellaista, että sitä ei oikein osaa edes kuvailla, siitä on tullut niin iso osa identiteettiä ja ilmaisua. Kuin ylimääräinen keuhko tai jotain, jota olisi hyvin vaikea enää irrottaa itsestä.

Se on sellaista, että illalla miettii valmiiksi puolustuspuhetta siltä varalta, että joku loukkaantuu kun kutsun äitiäni “hemmetin eläkeläiseksi” ja sellaista, että ylianalysoi sanaa “saatana”, ja selittää itse itselleen (kahtiajakautunut persoonallisuus, Kirjatoukka selittää Annalle) että niin voimakkaaseen sanaan piti turvautua saadakseen ilmoille sen hetkinen turhautuminen (ei liittynyt siis mitenkään siihen hemmetin eläkeläiseen). Sitten sitä sammuttaa valot ja muistaa kaikki ne jutut, joiden osalta on luvannut palata aiheeseen, muttei ole palannut. Tuskailee kun ei saa reseptejä eikä kotijuttuja aikaiseksi, vaikka niistä te pidätte. Yöllä (olen valvoskelevaa sorttia) saatan luonnostella päässäni kokonaisia juttusarjoja ja kipinöiviä palopuheita ajankohtaisista aiheista, mutta aamulla ne ovat poissa kuin sumu. En osaa vieläkään käyttää muistikirjaa tähän tarkoitukseen, vaikka – kuten pitkäaikaiset lukijamme tietävät – ei minua ainakaan muistikirjojen puutteesta voi syyttää. Tuijotan jotaikin harvoja alustavia merkintöjä tai luonnoksia enkä saa enää langan päästä kiinni.

Se on myös semmoista, että haluaisi kirjoittaa vaikka kuinka vakavista asioista, asioista jotka ovat päällä juuri nyt, mutta aina ei pysty. Syitä on useita. Oma estyneisyys, lasten mielipide, yhteisön mielipide, yleinen mielipide, pelko mahdollisesta negatiivisesta palautteesta… Joskus omat ajatukset eivät vain kerta kaikkiaan asetu jonoksi sanoja, eivät millään. Se on semmoista, että yrittää etukäteen edes hiukan ajatella miten kukakin kirjoitukseni lukee ja miten tulkitsee. Minkä kuvan minusta tai meistä muodostaa ja onko sillä loppujen lopuksi väliä. Tasapainoilua.

(Juuri nyt haluaisin sanoa esimerkiksi tähän nais-mies-keskusteluun, keskusteluun siitä kuka pompottaa ja ketä, kuka päättää ja mitä, että tiedän tosi tosi monen naisen toivovan henkensä kaupalla että joku muukin perheessä joskus päättäisi ja kantaisi vastuun, ja haaveilevan siitä, että ei koskaan enää ikinä tarvitsisi huomauttaa aikuiselle ihmiselle yhtään mistään.)

Se, että kirjoittaa, ei tarkoita, että aina olisi sanottavaa. Ihmeen usein kuitenkin on. Ihmeen usein. Olen edelleen yhtä ällistynyt siitä, että vaikka välillä (kuten nyt) tuntuu ettei ole mitään, mitään mistä kirjoittaa, ei mitään mikä sytyttää, että olen ihan tyhjä ja turha, niin juuri silloin tuuli saattaa kääntyä tunneissa. Maija Poppanen liihottelee huoneeseen. Ja sitten pursuaakin. Välillä en voi lukea lehtiäkään, haltioidun liikaa, kaikki on sytykettä. Tietenkin osaisin ja voisin ajastaa kiihkeimmällä kaudella syntyneitä juttuja myöhemmäksi, mutta ajattelen, että lukukokemus on luonnollisempi ja yhteys elävämpi, jos rytmini on näkyvissä. Te voitte istua siellä, missä istuttekin, ja ajatella, että nyt se on taas vähän alamaissa, ja että nyt sillä taas vilistää.

Kirjoitan useimmiten aamulla, ehkä klo 7 ja 10 välillä. Tai sitten illalla, klo 21 jälkeen. Välillä ihan mitätönkin pieneksi aiottu juttu heittää minut tuntikausiksi tutkimaan työn alla olevaa aihetta. Syntyy flow, aika katoaa.

Käyn muuten korjaamassa tekstejä joskus jälkeenpäin, jopa kuukausia, jopa VUOSIA jälkeenpäin. Kirjoitusvirheitä tietenkin, mutta myös lauseen kulkua. NÄIN sen olin tarkoittanut, miten se noin on tullut sormenpäistä ulos? En ole kuitenkaan koskaan poistanut yhtään postausta.

Koen välillä ankaraa huonommuutta bloggarina ja kadehdin menestyneitä blogeja: miksi me tavoitamme vain aika pienen yleisön? Mutta sekin on kahtiajakoista, luonteelleni uskollisesti. En jaksa nähdä vaivaa kuten monet muut, ne suositut, olen laiska. Eikä elämäni ole kyllä tarpeeksi jännittävääkään, saati kuvauksellista. Tunnen myös toisinaan ihmeellistä huonoa omaatuntoa bloggaamisesta ja yritän selvitä pikaisesti, ihan kuin minun pitäisi olla tekemässä jotakin tärkeämpää.

Päätin jo alussa, että tämä olkoon ainoa tontti, josta en mestaristressaajana suostu ottamaan paineita. Se päätös ei ole pitänyt. Joskus kun juttuja ei synny, tuntuu siltä kuin tukehtuisi. Pelkkä läppärin näkeminen ahdistaa. Silti kun silloin tällöin ajaudun lukemaan blogijuttujani taaksepäin, olen lapsellisen innoissani. Miten ihana blogi, miten IHANIA juttuja, ihan kuin mulle tehty! Olen siis onnistunut tekemään sellaisen blogin, jota haluaisin itsekin lukea.

Viime aikoina on taas ollut vaikeaa saada postauksia aikaiseksi. Yksi syy ovat kuvat.

Kuva-asia on vaivannut matkan varrella usein ja vaivaa edelleen. En jaksa aina olla ruinaamassa kuvaussessioita ja kuvia Herra Kameralta. Ja harvoinhan hän nykyään onkaan ruinausetäisyydellä. Kun kuvausvaiheeseen sitten joskus kuitenkin päästään, voi lopputulos yllättää. Emme näe asioita samoin. Kirjoittamishalun uhkaa käydä köpelösti, kun kuvat ja sanat ovat eri planeetalta. Hän näkee kaiken kaukaa, kirkkaana ja järkevänä dokumentaationa, minulle maailma näyttäytyy häilyväna unena, kuin neulansilmästä katsoisi, tai saippuakuplan läpi. Ja kieltämättä joskus ihan kiinnostuksenkohteetkin eroavat: luonto ei varsinaisesti inspiroi minua tippaakaan, paitsi ehkä eteläranskalainen luonto. Hän taas voisi vuodesta toiseen kuvata, ja kuvaakin, samoja kotoisia kallionkoloja. Silti, ilman Herra Kameraa ja Herra Kameran hienoja kuvia ei tätä blogia olisi olemassakaan. Silloin kun näemme samoin silmin, on se taianomaista. Ehkä lentäminen tuntuu juuri siltä? Monelle lukijalle nimenomaan kuvat ovatkin blogin parasta antia.

Myönnän, ajattelen usein miksi tätä teen? Minusta tämä on ihme: joka ikisen kerran kun olen pohtinut hanskojen tiskiin heittämistä, jostain on tullut viesti. Joka ikisen kerran. Pitkä sähköposti, jossa kerrotaan koko blogin hotkaisusta yötä myöten kun on kerran löytänyt tänne tiensä. Tai joku lähettää Pinterest-kuvan, tai linkin, tai biisin tai täggää minut Instassa: “Tulit mieleen!” Yhden lukijan vesivärityö on seinällä kirjoituspöytäni takana, pieni ajatustaulu nojaa kirjapinoon. Kaikki kortit ja lahjat ovat pahvilaatikossa tallella, elleivät päivittäisessä käytössä. Belgian Lempi (aina vain Belgian Lempi) lähetti minulle juuri Amanda Palmerin Ted Talkin. On vain ajan kysymys milloin lähden sohvasurffaamaan Belgiaan, värikynät mukanani. Niin, te nappaatte minusta kiinni, aina kun olen vaarassa pudota.

Mutta siis se tärkein syy: Kanava ulospäin. Yhteys maailmaan, jossa asuu kaltaisiani.

Bloggaan useimmiten keittiön pöydän ääressä, mutta juuri nyt olen sohvan nurkassa kippuralla, villafiltti varpailla. Minulla on ylläni mustat farkut, mustat sukat, musta kaapu, musta villatakki ja suuri musta villahuivi pari kertaa kaulan ympärillä. Vanha kivitalo on viileä. Hiukset ovat tutusti tötteröllä pään päällä, siitä te minut kuulemma kadulla tunnistatte. Silmissä on mustat, tuhruiset, liian tylsän Chanelin viivat ja kynsissäkin on kulunutta mustaa. Oikea käteni on ihan jäässä naputtelusta, veri on paennut siitä kun olen kirjoittanut (ja poistanut kirjoittamaani) pitkään ihan hassussa asennossa.

Keittiössä tuoksuu, Herra Kamera kokkaa. Tyttäret käyvät istumassa sohvan käsinojalla ja viereisessä nojatuolissa. Toisella on uutta käyneen kirsikan väristä huulipunaa ja hän näyttää aivan nukelta, toinen on kihartanut kauniit, pitkät hiuksensa. Molemmat näpräävät kännykkää ja tuskailevat koulutöitä. Poika tulee luistelemasta ja minun pitää pidellä hänen uutta, kylmää lätkämailaansa hetki, koska siinä on niin hyvä tarramainen pinta.

Minun pitäisi oikeastaan tehdä nytkin töitä, lauantai-iltana, minulla on niin monta hommaa jonossa, jotka olen luvannut maanantaiksi tai alkuviikoksi. Kirjoitan kalenteriini (se ei olekaan tänä vuonna Moleskinin, vaan joululahja Herra Kameralta, musta Daycraft) pitkiä listoja. Joskus listoilla saa hämättyä itselleen tunteen, että olisi melkein jo työn touhussa. Työelämässä törmään jatkuvasti samaan ongelmaan. Harvaan ihmiseen voi luottaa, luottaa siihen, että tehdään mitä sovitaan ja tehdään se hyvin. Välillä ajattelen pettyneenä, että kaiken minkä ikinä haluankaan toteuttaa, minun on tehtävä yksin. Se on vähän sääli.

Minun tekisi juuri nyt hirveästi mieli viiniä, mutta olen jostain syystä keksinyt viettää tipattoman tammikuun, vaikka minusta se on aina ollut typerä ajatus. Tylsää se ainakin on. Mietin, voisinko painaa pausea yhdeksi illaksi tai edes tunniksi ja juoda lasin samppanjaa blogin kunniaksi, vai sinnittelenkö vielä viikon. Taidan sinnitellä, juhlin cokiksella.

Luen tämän tekstin vielä  kerran alusta loppuun, korjaan joitakin kohtia, poistan yhden kokonaisen kappaleen. Ajattelen, että tästä ei tullut yhtään sellainen postaus kuin olisin toivonut. Toistan itseäni liikaa, kaikki on jo sanottu.

Painan nyt silti “Julkaise”-nappulaa. Joskus niin vain täytyy tehdä, vaikkei juttu olisi täydellinen. Se on ainoa keino jatkaa matkaa kohti seuraavia seikkailuja.

Seuraa blogia myös facebookissa, TwitterissäInstagramissa ja Pinteretissä.

Liisa ihmemaassa

Liisa ihmemaassa

Sanoinko jo, että elän toista murrosikää? Ei, ei tämä ehkä olekaan murrosikää, tämä on mitä luultavimmin uhmaikä. Kyseenalaistan yhtäkkiä kaiken.

Kehotin uuden vuoden koosteessani teitä (mutta ennen kaikkea itseäni) myös olemaan rimpuilematta. Silti jatkoin rimpuilemista ennen kuin muste oli ehtinyt kehotuksesta kuivua. Luulen, että uhmaiän lisäksi syynä rimpuiluun voisi yhtenä syynä olla se, että ensimmäinen lapseni, vasta kapaloista kuoriutunut, vaaleanpunainen, nukkapäinen vauva on parin viikon kuluttua aikuinen.

… ja jos hän on aikuinen, niin mikäs helvetti minä sitten olen?

Blogikin täyttää ihan kohta viisi vuotta. Blogillekin se on jo jonkunlainen etappi, täysi ikä. Me molemmat haemme nyt suuntaa, blogini ja minä. Kavahdamme seisovaa vettä, johon olemme unohtuneet seisomaan. On tullut tarve saavuttaa jotakin. Mutta epäilemme; emmekö osaa vai emmekö uskalla? Niin se usein on, tammikuussa, niukassa valossa. Ei siis heittäydytä liian dramaattisiksi, vaikka se luonteenomaista olisikin, meille molemmille, blogilleni ja minulle.

Siitä tyttösestä sen sijaan, melkein aikuisesta, on kasvanut silmieni alla ja silti kuin salaa (kuin simpukan kohinasta) valtavan viisas ja hyvä ihminen. Oikea helmi. Kun katselen häntä ja hänen yhtä lailla täyspäisiä sisaruksiaan ruokapöydän ympärillä, melkein unohdan rimpuilla. Niin lumoutunut omasta osuudestani heidän maailmaan saattamisesta olen!

Kyllä, paranevat vain, nämä seuraavat painokset.

Lue lisää: Ota ruorista kiinni Anna.