Month: joulukuu 2015

Belgian Lempin Vinkit Ihanaan Jouluun

Siis mitä täällä tapahtuu? Kommenttiboksissa minut on syössyt valtaistuimelta muuan Belgian Lempi, jota kansa rakastaa nyt enemmän kuin kuningatarta itseään. Lempi nimittäin ojensi taivaasta (= Belgiasta) jouluahdistuneille kirjoittavan kätensä ja katsos, kädessä oli Kivan Joulun Avaimet eli “What’s not to like?“, kuten Lempi sanoo. Puran vapaamuotoisesti Belgian Lempin joulun muistilistaksi meille kaikille lahkolaisille, ettei meidän tarvitse säikyttää Lempin perhettä pamahtamalla hänen belgialaisen ovensa taakse aattoaamuna. Sitäkin nimittäin jo kommenteissa suunniteltiin. Laulaa loilota joululauluja koko ajan ja joka välissä Tuhlaa rahaa kauniisiin kransseihin, anemoniin, amarylliksiin ja jouluruusuihin Koristele kuusi vaaleanpunaisilla paljettipuudeleilla ja violeteilla ja oransseilla riikinkukoilla Kultapalluranauhat voit kietoa omaan kaulaan (ei liian tiukalle!) Muista koristelussa ja tunnelmanluomisessa Marjo Matikaisen legendaarinen ohje: “Havuja, perkele!” Siemaile Cointreausta, limemehusta ja soodasta sekoitettua, rosmariininoksalla koristeltua drinkkiä… … ja esiinny taikajuoman voimalla joulunhengettärenä tökkimällä neilikoita appelsiineihin Supervinkki: Ihan mistä vain ruoasta tulee jouluisaa, kun sen päälle nakuttelee granaattiomenan siemeniä: testaa vaikka taateli-kaneli-kuskusilla tai appelsiinisalaatilla Anna penskojen kattaa pöytä Lado tarjolle ostereita, parhaita kalaherkkuja ja samppanjaa Pistä sukulaiset vastaamaan aattoillan ohjelmasta; jokainen esittää jotain oli lahjakas tai lahjaton Älä missään nimessä …

St. Trop’ en saa susta kylliksein

Palataan taas ajassa taaksepäin, lokakuuhun ja Ranskaan. Yksi toiveistani oli nähdä Saint Tropez syksyllä, sesongin ulkopuolella, talveen putoavana hiljaisena pikkukaupunkina. Kun ajelimme kaunista rantareittiä perille, välipysähdysten takia vasta myöhään iltapäivällä, aloimme jossain vaiheessa kiinnittää huomiota liikenteeseen. Sitä oli nimittäin paljon. Jonoiksi asti. Mitä ihmettä? En saanut tuulen tuivertamaa satamakaupunkia, sain jotain ihan muuta. Kaupungissa juhlittiin kauden päättäjäisiä. Moni pikkuliike sulkisi ovensa talveksi ja sen kunniaksi pöydät oli kannettu kaduille ja varastoja tyhjennettiin pilkkahintaan. Puoli Ranskaa oli tietoinen tästä tapahtumasta ja visusti paikalla, me olimme ainoat ällistyneet. Pienet kujat olivat siis kuin sardiinipurkkeja, keinuimme väkijoukon mukana eteenpäin hädintuskin ympärillemme nähden. Jostain tarttui mukaan esikoiselle mustat hapsunilkkurit ja kuopukselle skeittipaita, muuten emme käyttäneet tilaisuutta hyväksemme, toisin kuin tuhannet päivämatkatoverimme. Suuret paperikassit seilasivat ohitsemme oikealta ja vasemmalta. Rannassa sentään oli autiompaa. Armollinen pimeys laskeutui noillakin leveysasteilla jo varhain. Ilta kerrytti ensin paksuja pilvia taivaanrantaan, sitten pullautti keltaisen kuun satamassa uinuvien purjeveneiden niskaan. Ulkona istumisesta, lasillisesta ja savukkeestaan eivät ranskalaiset luovu syksylläkään. Tikkitakkien ja kaulahuivien lisäksi punaisina hohkavat lämmittimet pitkittävät terassikauden koko vuoden mittaiseksi. Le Sénéquier voisi kertoa satoja …

Myrskysää

On jonkin verran riepotellut, myrskytuuli. Näihin kuviin Neljän Tuulen Tuvalta on vangittu se talviaaltojen väri, jota olen ennenkin teille yrittänyt kuvailla, ja jota Herra Kamera aivan varmasti on teille kuvaillut. Smaragdinvihreää, kuin hiekan hieroma viinipullon kylki. Vesi on myös hirmuisen korkealla, merta on enemmän kuin koskaan ennen. Kaikki tuntuu kaatuvan. Juoksen pihalla kyyryssä tuulen alla ja nostelen ruukkuja ja pieniä pallotuijia ylös. Jouluvaloja, joita puihin jo kiedottiin, keräillään pitkin pihoja. Mutta laventeli se vaan jaksaa kasvattaa uusia tiukan violettejä kukintoja rautapadassaan köynnösruusun alla, sitkeä ranskatar. Olen polttanut niputtain kynttilöitä ja tuikkuja, kaikki valo on tarpeen. Nieleskelen nokea ja istun alistuneena tietokoneen sinisessä hehkussa, joka ei edes lämmitä. Olen myös nukkunut tosi huonosti. Miksiköhän aina silloin kuin on kaikista riutuneimmillaan, kohtaa ihmisiä, jotka haluaisi kohdata voimiensa tunnossa, posket hehkuvina, eikä harmaana utuna tyhjillä kaduilla? Mitä tästä kaikesta voi edes kirjoittaa, ei yhtään mitään. Päivät vain virttyvät kuin villasukkien kantapäät. Minne aika juoksee, ja miksi en nappaa sitä hännästä kiinni? Ei ihmisen sovi näin kyyhöttää, jättää päiväkausia melkein elämättä pelkän pimeyden pelossa. Onneksi nautin sentään suunnattomasti siitä …

L’amour dure trois ans

Areenassa on katsottavissa vielä muutaman päivän ajan ranskalainen elokuva “Rakkaus kestää kolme vuotta“. Olin kahden vaiheilla kirjoitanko tästä elokuvasta yhtään mitään. Elokuvan naiskuva on jotenkin hirveän vastenmielinen ja sitäpaitsi elokuva sisältää “pakollisen oksennuskohtauksen“. Mutta koska pidän pääosanesittäjä Garspard Proustin veikeästä naamasta ja koska elokuvassa on vahva kirjallinen teema, ihania kirjallisia miljöitä, Café de Flore, sekä monta Ranskan kulttuuri- ja kirjallisuusskenestä tuttua tyyppiä omina itsenään, niin ajattelin nyt sitten kuitenkin huikata. Omalla vastuulla. Aikaisempi linkki heittää Areenaan, traileriin sen sijaan pääset tästä.

Se alkaa J:llä ja loppuu ahdistukseen

Niin, se jouluahdistus, vanha tuttu. Tänä vuonna ihan tosi tosi iso jouluahdistus. Ja koska te jo tiedätte, että jouluahdistuksen lisäksi minulla on juhannusahdistus, heinä- ja elokuuahdistus, lievä kevätahdistus (helmi-, maalis- ja huhtikuun kylmä valo!) sekä viikonloppuahdistus, niin turvallista aikaa vuodesta ovat vain satunnaiset tiistait ja ehkä juuri ja juuri lokakuu. Mutta ei nyt takerruta minun terapiantarpeeseeni. Ei näytä siltä, että me pääsisimme viettämään joulua Italiaan. Tiedän, ei ole soveliasta marista asiasta, koska olen juuri vasta palannut Ranskasta, mutta marisen silti. Syitä ovat mm. raha ja terroristit. Sanoin äidilleni, että itse asiassa pelkään sukulaisiani enemmän kuin terroristeja, johon hän vastasi, että me emme sentään tapa toisiamme. Enpä tiedä, kaksi viikkoa on aika pitkä aika. Vanha kunnon kotijoulu siis häämöttää. Vanha kunnon kahden viikon taukoamaton keittiövuoro. Nidon jo wettexiä kämmeneeni. Graah. Vuosi sitten marraskuussa, kun lentoliput Etelä-Ranskaan olivat jo taskussa ja pakotie näin ollen viitoitettu, aloin yllättäen päästä joulufiilikseen. Oli jotenkin helpompi hengittää. Ei raivopäistä suunnittelua, ei järjestelyä, ei siivoamista, ei listoja, ei lahjoja, ei jouluruokakauppareissuja. Sen sijaan soittelin joulubiisejä, koristelin kämppää vain aavistuksenomaisesti mutta dadaistisesti ja häärin …

Omaa aikaa

Huomenta! Huh, olen palannut. Mistäkö? Mustasta aukosta nimeltä marraskuu. Loikoilen nyt Hotel Lilla Robertsin muhkeassa vuoteessa paksuun kylpytakkiin kietoutuneena, sitruskosteusvoiteelta tuoksuen. Lueskelen lehtiä, kuuntelen puolella korvalla Gérard Depardieuta La Grande Librairie- kirjallisuusohjelmassa. Ojentelen laiskasti tassujani huoneeseen kannetun aamiaistarjottimen suuntaan ja ajattelen, että kyllä tämä tässä taudissa ( = huono pimeydensietokyky, hetkellinen kyllästyminen perhe-elämään ja pysyvän oloinen kyllästyminen tiskipöytään, kerran vuodessa ilmenevä jouluahdistus) on perinteiselle terapialle oikein oiva vaihtoehto. Ei halpa, mutta hyvä. Miten puolessatoista vuorokaudessa ehtiikään. Ehtii syödä kantapöydässään Café Strinbergillä (miksei siinä jo ole nimelläni varustetua laattaa, ihmettelen suuresti?) Toast Skagenin, ehtii Ateneumiin Henri Cartier Bressonin näyttelyyn, ehtii ihailla Helsingin jouluvaloja. Ehtii kaupungin kuumimpaan BasBasiin illalliselle hauskassa seurassa. Ehtii siemailla hibiscus-drinkin Lilla Robertsin baarissa. Ehtii vielä tänään lounaalle broidin kanssa, ehtii tutustua Kämpän (muistatteko, se ihanan värinen puoti Kapteeninkadulla?) uuteen tulemiseen Vanhassa Kauppahallissa ja ehtii Ysibaariin katsomaan valokuvanäyttelyn. Ehtii juuri ja juuri Paku-Villen kyydissä illalla kotiin. Omaan, rakkaaseen kotiin, omien, rakkaiden ihmisten luokse. Tosi kiva jos jollekin toimii vihersmoothie ja liikunta, mutta minä pidän tämän: pari liian kallista viinilasillista (liikaa), puhtaat, valkoiset lakanat, jonkun muun …