Blog Awards -gaala lähestyy. Viime yönä näin unta, että menin gaalaan ilman paitaa, sillä The Juhlapaitani (jota taitavat kädet parhaillaan väkertävät) olikin Pete Parkkosen päällä. Lavalla. Joku yhteisymmärrys meillä asiain tolasta kuitenkin oli, sillä Pete Parkkonen iski minulle silmää. Paita näytti ihan hemmetin hyvältä hänen yllään, paljetteineen kaikkineen, mikä oli henkisesti hiukan rassaavaa. Mutta jotain outoa paidassa oli. Rintamus oli täynnä monimutkaista, kantaaottavaa tekstiä, välillä Coca-Colan fontilla. En saanut selvää mitä paidassa luki ja panikoin hiukan. Sitten Pete Parkkonen veti minun juhlapaidassani raivokkaan biisin, paljon leveää haara-asentoa ja taipumista mikrofonin puoleen ja sen sellaista, ja minä istuin katselemassa yleisön joukossa. Ajattelin, että ehkä tämä kääntyy kuitenkin minun hyväkseni, onhan minut jostain syystä laitettu Yhteiskunta-kategoriaan ja tässä on jotain painavaa nyt meneillään vaikken mitään mistään ymmärräkään. Ja kuten vain unessa voi tietää, tiesin, että saisin esityksen jälkeen paidankin päälleni. Kyllä jännittää jo se perjantai. Kuva: Cher Met Galassa 1974.

Voi maailma, saisiko sinne gaalaan mennä villakangastakissa??? Näen jo mielessäni paksut mustat sukkahousut, mustat pitsiliivit ja uuden takkini, vyötäröltä vyötettynä. Ei muuta. No pieni käärmeennahkalaukku ja nilkkurit. Tukankin voisin kammata ja kajalia sutata oikein olan takaa. Kävin eilen Helsingissä ja piipahdin Fredalla Liikkeessä. Vainio.Seitsosen musta villakangastakki ei ainostaan huutanut nimeäni rekistä, vaan käytännössä katsoen heittäytyi henkarista ylleni eikä lähtenyt enää pois. Eikä minulla totta vieköön ollut aikomustakaan riisua sitä. Enää koskaan. Ei vaikka Stockan Chanel-tiskin tyttökin yritti sen ostaa yltäni. Jos rakkaudestamme enemmän todisteita tarvitsette, niin näettehän itse. Minä kaikista maailman ihmisistä olen änkemällä änkenyt kameran eteen vällyineni kuvattavaksi. Ihanat ylipitkät, pudotetut hihat, laatikkomalli ja kaunis laskeutuvuus. Sellaista pariisilaista huolettomuutta piilokiihottavuudella. Isoihin taskuihin mahtuu pokkari poikittain ja vyöllä voi tarpeen tullen vaikka lassota iltapalaa. Sehän on siinä. Vaan kuka tunnistaa kuvauspaikan? Siitä lisää seuraavassa luvussa.