Valitse sivu
Richard McCormick’s Pariisi

Richard McCormick’s Pariisi

Sain (kun nätisti pyysin) Tammelta upouuden Richard McCormick’s Pariisi-keittokirjan. Ajattelin, että me saattaisimme olla hyvää kohderyhmää ruoka- ja Ranska-viehtymyksinemme. Olin oikeassa.

Kirja on ensimmäinen osa kokonaista ruokakirjasarjaa, jossa “Matkustava kokki”, mm. helsinkiläisistä Sandrosta, The Cockista ja Ahoristasta tuttu McCormick ottaa kohteen haltuun esitellen kaupunki kerrallaan paikallisia ruokapaikkoja ja reseptejä. Seuraavana on kuulemma vuorossa Barcelona.

Kirja oli odotuksiakin kivempi. Kuvat ovat houkuttelevia, se on minulle tärkeää. Pariisi näyttää Pariisilta, ei satujen Pariisilta, vaan siltä oikealta, harmaammalta. Kirjan yksityiskohdat ovat mietittyjä aina tricolorin värisiä kirjanmerkkinauhoja myöten. Reseptit ovat raikkaita, yllätyksellisiäkin. Moderneja. Klassikoita ei ole kuitenkaan kokonaan heitetty laidan yli, onneksi simpukat, coq au vin ja tartar-pihvi ovat yhtä vakaasti paikoillaan kuin Paul Bocusin kokinhattu. Pidän perinteisestä pariisilaisesta bistroruoasta and I cannot lie. Voisin suoralta kädeltä väittää kokeilevani melkein kaikkia reseptejä jos pois lasketaan ne, joissa täytyy kaulita. Ja chiasiemenpuuroon en vielä ole valmis.

Esittelyssä ovat myös erilaiset, uudenlaiset ravintolavinkit, provencalainen appelsiininkukan tuoksuinen ruokakauppa, luomutorin pitäjäpariskunta ja cocktaibaarin pojat, miten ihana lisä! Ja miten kauhea Pariisi-kuume sen kaiken myötä iskee. Vanhin tytär saa kirjasta smoothie- ja raakamacaroniohjeiden lisäksi paljon hyviä osoitteita joulukuiselle matkalleen. Saada olla seitsentoistavuotias ja matkalla Pariisiin, ajatella!

Me testasimme ensimmäiseksi täytetyt lounaspatongit. Itse patonkeihinkin olisi resepti löytynyt, me turvauduimme kaupan kepukoihin. Tiedättehän suhteeni taikinoihin. Sunnuntai oli vähän huono päivä keittiökokeiluihin pienessä kaupungissa, kunnon leipää tai reseptinmukaisia ituja ei löytynyt, mutta tuommoiset seikathan eivät herkkusuuta hetkauta.

Patonki on helppo täyttää, ajattelee moni, mutta näissä runsaudensarvissa salaisuus onkin kastikkeissa ja tahnoissa. Ensin valmistuvat lehtikaalipesto, mustikkahunaja ja rakuunan ja Dijon-sinapin makuinen majoneesi. Sitten koottiin kahta sorttia leipiä, kinkku-suolakurkku sekä Camembert-avokado. (Rakastan napsahtelevia, pieniä suolakurkkuja, cornichoneja.) Ja syötiin. Ja juotiin punaviiniä.

Minä todenteolla pidän tästä kirjasta. Siksi suosittelen siihen tutustumista teillekin. Ja jos se Pariisi-kuume iskee, niin poimitaan kustantajan sivuilta pieni, purppuraisia toiveita herättävä pätkä:

“Uutuuskirja herää henkiin myös kilpailussa, jossa voi voittaa lentoliput Pariisiin ottamalla kuvan kirjan reseptein valmistetusta annoksesta ja jakamalla sen sosiaalisessa mediassa tunnisteilla #rmcpariisi ja #kirja.”

Onnea matkaan!

Sirot ranskalaiset jäätelökulhot ovat lahja ystävältä ja laventeliviinietikka Mokosta

Lue lisää: Yksi elämäni patonki-hetki.

Yöpyjät

Yöpyjät

Viikonloppujen viikonloppu. The Viikonloppu. Kesän viimeinen viikonloppu.

Teatterifestarit, Muinaistulien yö, Bileet Joka Ilta, täysikuu, elokuun pehmeä valo, taiteilijadokkareita, ravintolaillallisia, ilotulituksia, samppanjaa kylmässä, paljon ystäviä ympäri maailmaa… ja aivan kauhean kauhea flunssa.

Perjantaina vielä sinnittelin punaiselle matolle ja avajaiskulkueeseen kuumeenpoikasessa Catherine Deneuvena ja kipitin iltayöksi kuunvalossa jäsenet painavina Casinolle juhlimaan. Lauantaiaamuna kurkussa oli tikkuinen koivuklapi poikittain ja korvat lukossa. Jopa nenää särki. Ihan kaikkialle sattui.

Olen niin turhautunut ja allapäin kun ihminen olla voi. Tai olisin ollut, ellen olisi katsonut tätä dokumenttia sohvan pohjalla talouspaperitukko sieraimessa, ja muistanut taas, että isompaakin epäoikeudenmukaisuutta on maailmassa havaittavissa.

Jotenkin dokumenttielokuva The Overnighters onnistuu olemaan elokuva melkein kaikesta siitä, mikä Suomessakin nyt puhuttaa. Paitsi ehkä pyöräilijöiden ja autoilijoiden suhteesta. Tai no, tavallaan siitäkin. Kysehän on toisen ihmisen asemaan asettumisesta.

The Overnighters on päällisin puolin elokuva pohjoisdakotalaisesta kaupungista ja omiakin taakkojaan kantavasta pastorista, joka majoittaa kirkkonsa käytäville muutaman vuoden aikana tuhansia työn perässä muuttavia (fyysisesti ja vähän psyykkisestikin) kodittomia miehiä vastoin yhteisönsä tahtoa.

Mutta The Overnighters on myös elokuva kohtaamisista, vieraan vastaanottamisesta, myötätunnosta, työstä ja sen merkityksestä, köyhyydestä, arvottomuudesta, leimoista, luottamisesta, rakastamisen tärkeydestä, perheen merkityksestä, pelosta, vihasta, motiiveista, tiedon puutteesta, kohun himosta, uskon voimasta, uskonnon kahleista, talouskasvusta, lamasta, väliinputoajista, väärin valinneista, pahantekijöistä, hyväntekijöistä ja kuinka kaikki rajat ovat lopulta häilyviä. Harva on läpeensä hyvä tai läpeensä paha. Toivosta ja epätoivosta. Elämisen vaikeudesta.

Istuin tänä kesänä yhtenä iltana juhlapöydässä, jossa jokaista kaunista hiussuortuvaansa myöten menestystä ja vaikutusvaltaa tiukkuva viimeistelty nainen sanoi, että jos HÄN jäisi työttömäksi, HÄN menisi heti hampurilaisbaariin töihin eikä kuormittaisi yhteiskuntaa. “Sä et voi tietää”, olisin halunnut kiljua, “sä et voi tietää!!!!”

#jasitmäsanoinniilleettäkerätkäämustikoita.

Ihmisarvo, ihmisyys, inhimillisyys. Meistä jokainen on vähän rikki.

… Miksi me silti potkiskelemme täällä toinen toisiamme?

Elokuva löytyy esimerkiksi Netflixistä. Traileriin tästä.

Sisters Are Doin’ It for Themselves

Sisters Are Doin’ It for Themselves

Mä saan kohta varmaan kenkää siitä kilpailusta

Sähköpostia kisaorganisaatiolle:

Hei Henni!

Mulla on kamalan huono omatunto, koska äänestin vahingossa juuri itse itseäni (tai siis meitä) mutta kun jotkut äänestäneet viestittivät, että kentät ovat väärin päin (yllä lukee täytä nimi ja s-postiosoite ja alla kentässä on toisin päin, ensin s-postiosoite ja sitten nimi) tai että lomake ei hyväksy s-postiosoitetta, niin minun oli pakko kokeilla! Mutta en epäile hetkeäkään, että meillä olisi mitään vaaraa voittaa, joten ei liene niin katastrofaalista. Ajattelin kuitenkin tunnustaa tämän(kin).
Ystävällisin terveisin,
Anna eli Kirjatoukka

Kuva täältä: Tour de France-yleisöä vuonna 1982, Harry Gruyaert, Magnum Photos
Yöpyisin

Yöpyisin

Majapaikkaa vailla Firenzessä?

Monta sataa vuotta vanhan palazzon yläkerrasta aukeaa näkymä Firenzen kuuluisalle Duomolle, Santa Maria Del Fiorelle. Käytävät on asteltu vuosien saatossa kiiltäviksi, ja pohjakerroksen lasiovista pääsee ruutulattiaa pitkin pujahtamaan sisäpihan puutarhaan. Kankaiden kukkaset ovat kuluneita, rahin päällä vanha konjakinvärinen nahka säröilee kuin luuposliini. Omistaja, herra John sanoo, että harvoin kukaan käyttää palazzon keittiötä, vaikka vierailla onkin sinne vapaa pääsy. Minä käyttäisin, riehuisin siellä aamuvarhaisesta yömyöhään. Jos saa Firenzestä keittiön, sitä pitää juhlia!

Kuvat: Welcome Beyond“Le Tre Stanze”
Toscana, Firenze


Lisää kuvia, sitä boheemimpaa puolta löydät Le Tre Stanzan omilta sivuilta.

Miten rantapöytäkuva syntyi

Miten rantapöytäkuva syntyi

Tiedättekö, se oli juuri niin kaunista kuin miltä se kuvissa näytti.

Bellevuen ranta Hangossa on uskomaton ilman mitään juhlapöytiäkin.
Se tulvii valoa korkean taivaankannen täydeltä, erilaista, eri vuodenaikoihin. Siellä männyillä on helmat, joilla ne lakaisevat hiekkaa ja rantaheinän välissä tuoksuu kurtturuusu. Ranta on pitkä ja kaareva, sitä reunustavat toinen toistaan suloisemmat pitsivillat ja rannan päässä kalliolla on kuuluisa Neljän Tuulen Tupa.

Mutta tuona iltana oli kaikki vielä astetta ihmeellisempää.

Meri oli vihdoin lämmin, se suuteli nilkkoja kuin hienoin silkki. Ranta on matala, luotu pienten palleroisten ensimmäisiin santaleikkeihin, mutta nyt vesi oli karannut vielä tavallistakin kauemmaksi. Pohjasta nousi hiekkasärkkiä kuin nuottiviivoja aaltojen väliin. Lämpö ei lähtenyt auringonlaskun matkaan. Kynttilät pysyivät liekissä, keskellä merta.

Kuvaidea oli häilynyt Herra Kameran mielessä jo jonkin aikaa, mutta kuvauspäätös syntyi vain muutamia tunteja ennen. Oli siis pärjättävä sillä mitä oli, ja juustoa sai kaupasta. Saimme kävellä aika monta kertaa edes takaisin, ennen kuin pöytä oli paikallaan ja katettu. Ennen kuvaamista taitoimme leipää ja leikkasimme juustoista paksuja kimpaleita leivänpalojemme päälle, nakersimme aprikooseja. Joimme vain vähän punaviiniä, mutta monesta lasista, sillä pöytä sai näyttää siltä kuin juhlapöytä hauskan illan jälkeen näyttää.

Läheisellä villalla oli ystävällä juhlat, ja hilpeä seurue tuli aperitiivien ja sitruunalla ja rosmariinilla täytetyn siian välissä meitä tervehtimään. He juoksivat liidunvalkoisena hohtavien uimakoppien välistä korkeat maljat käsissään eivätkä läikyttäneet lainkaan.

Rannalle harhaili myös muita ihmisiä, kauniita nuoria pareja ja puheliaampia vanhoja pariskuntia. Polkupyörät sujahtelivat ensin ohi, mutta kuului vain hiekan raapaisu, kun ne pysähtyivät tai kääntyivät takaisin. Viereiseltä kalliolta pulahti vierasta kieltä puhuva mies veteen. Päivämatkalla oleva heinolalainen kysyi onko meidän elämämme Hangossa aina tämmöistä. Vastasimme, että vain viikonloppuisin ja joskus tiistaisin.

Rannalla kävi siis vilske, veden pinta rikkoutui monista kuvaajista, kantapäistä sinkosi pisaroita ja nauru kaikui horisontissa vaeltaville valaistuille rahtilaivoille saakka. Sitten ihmiset hiipivät pois, hämärän tullen. Me jäimme hetkeksi pimeään. Viimeisen kuvan otti tytär.

Seuraavana aamuna hiekkaa ja steariinia oli kaikkialla. Ja aprikooseja.