Month: heinäkuu 2015

WAM

Palataan ajassa vielä vähän taaksepäin, Turkuun. Jos luulitte, että käyn museoissa ja taidenäyttelyissä taiteen vuoksi, niin erehdytte. Käyn esimerkiksi Wäinö Aaltosen museossa leikkimässä, että se olisi mun koti. Sisustan aulan, salit, atriumpihan. Etsin keittiön paikkaa. Heikki Marilan kukat ja mikseivät perkeleetkin sotkevat sisustusunelmiani, niin vangitsevia ne ovat. “… sit tää ostais taidetta ja ripustais sitä joka puolelle ja pitäis suuria juhlia ja antais ton siiven aina jonkun nuoren taiteilijan työskentely- ja näyttelytilaksi ja…” Niin ajatuksissamme me olemme, että unohdamme ostoskassimme lukittavaan säilytyslokeroon ja Kitro joutuu ne sieltä myöhemmin viikolla hakemaan ja kuskaamaan junalla Hankoon. Lue lisää: Outi Heiskanen Wäinö Aaltosen museossa, WAMissa 2013 ja Heikki Marilan Kukkia ja perkeleitä Helsingin Taidehallissa 2014.

Vinkki mekkomimmeille

Haahuilimme Helsingissä Fredan Liikkeeseen, erään nokkosmekon perässä. Ja voi pojat se onkin HIENO mekko! Vainio.Seitsosen mekko on 100% nokkosta (ällistyttävää!) ja sitä löytyi kokomustana (mustat kanttinauhatkin, tai miksi niitä nyt kutsutaankaan), mustana valkeilla kanttinauhoilla sekä vaaleanpunaisena. Olisin repinyt siinä paikassa sen kokomustan päälleni enkä riisunut sitä enää koskaan, jos vain koko olisi passannut. Nyt sen saa joku muu. Kipin kapin kotimaisen mekon perään! Kuva: Gloria, Jonas Lundqvist.

Iltapalalla

Vapaapäivä. Tavallaan. Ehdimme vaikka mitä, mm. koluta puoli Helsinkiä. Kautta aikojen, humisevien vuosikymmenien, me olemme istuneet kaikkien kesien kaikkein kuumimpina päivinä autossa. Niin nytkin. Voitte kysyä etukäteen ensi kesäksi, että koska se Kirjatoukka aikoo retkeillä, ja sitten järjestää hiekkarantahäänne,  meriseikkailunne, puutarhajuhlanne ja piknikkinne sen mukaan. Parasta vallan kivassa päivässä oli kuitenkin kotiinpaluu auringonlaskun aikaan. Pari palaa hyvää leipää, makkaranpätkät, juustonkantit, jääkylmän viinipullon pohjat. Takapihalla, kynttilöiden lepatuksessa. Cannes – 10 Vues Choisies, Le Studio Be-Pôles : Pino, Fredrikinkatu, Helsinki.  Kaunis tulitikkurasia (tärkeää!) : Villa Hima, Hanko.

Lue lapselle

Hesarissa oli eilen artikkeli ääneenlukemisesta. “Se tuottaa läheisyyttä, kun ollaan samassa taikapiirissä ja jaetaan sama kokemus”, sanoo jutussa lapsenlapsilleen lukeva Ulpu Iivari.  Herra Kamera ja poika ovat nyt taivaltaneet puoli vuotta Taru Sormusten Herrasta -kirjan parissa. Niin kauan, että kirjaston sallima maksimimäärä uudelleenlainauksia tuli vastaan ja tiiliskivi kirja (se, missä kaikki kolme osaa ovat yhdessä) ostettiin vihdoin omaksi Hangon kirjakaupasta. Välillä nuo kaksi istuvat alakerran sohvalla lukemassa, mutta aika usein luetaan illalla viimeiseksi sängyssä. Minä kamppailen henkisesti vieressä ja kätken korvaa tyynyyn, sillä on vaikea lukea omaa kirjaa kun luvut sekoittuvat. Heidän tarinastaan pomppaa kirjaimia tai kokonaisia sanoja minun sivuilleni. Ärtyisin, ellen niin kovasti rakastaisi heitä, muutenkin tietysti, mutta tuossa lukuhetkessä aivan erityisesti. Tunti vierähtää helposti, joskus enemmänkin. Herra Kamera ja poika suosittelevat kirjaa kaikille seikkailuista kiinnostuneille, ei kuitenkaan kovin pienille ihmisille. Ja he pyytävät vielä sanomaan, että on hauskempaa näin päin, että elokuvia ei ole nähnyt. Nyt hahmot saa hahmottaa vapaasti omassa mielikuvituksessaan ensin. Kuva: Vuoden 2014 joulukorttimme.

Young, gifted and black

Amyn jälkeen toinen musiikkidokkari. What Happened, Miss Simone, 2014 valmistunut dokumentti Nina Simonesta sai ensi-iltansa Sundance Film Festivaleilla alkuvuodesta ja on heti tuoreeltaan katsottavissa Netflixissä. Elokuva on paljas, musiikkipainotteinen, antaa äänen artistille itselleen, ei kaunistele, muttei myöskään piehtaroi. Tiesin etukäteen jotain, dokumentin jälkeen ymmärsin enemmän. Vahva suositus.

Piparkakkutalossa ja sen naapurissa

Kävimme kesäkuussa bloggariporukalla katsomassa erästä vanhaa, mutta uudistettua ja erästä ihan uutta asuntoa Hangon Itäsatamaan katsovalla mäellä. Viittasinkin jo aikaisemmin siihen, että olen hämmentävästi tuntenut aina olevani kotonani Hangossa, vaikkei minulla ollutkaan mitään siteitä tähän kaupunkiin, ei oikein yhteistä historiaakaan, paria lapsuuden purjehdusreissua lukuunottamatta. Yksi vastaus löytyi arkkitehtuurista. Olen asunut lapsuuteni ja nuoruuteni Helsingin Eirassa. Meri, puistot ja salaiset puutarhat, vanhat kauniit talot, jo siinä olisi yhtymäkohtia riittämiin. Lisäksi monet Hangon huviloista ovat samojen arkkitehtien piirtämiä kuin kuuluisat eiralaisvillat. Ja muuten, hankolaista graniittia, sitä on Helsingissä paljon; melkein koko Esplanadin pituudelta talojen kivijaloissa, patsaiden jaluistoissa, ja rautatieaseman julkisivu ja ne rautatieaseman jurot lampunkantajaukotkin! Piparkakkutaloksi kutsuttu korkeaharjakattoinen talo muurin takana on kiehtonut ulkonäöllään aina. Nyt kuulin, että se rakennettiin vanhojen kotikulmieni Laivurinkadun jännittävän kivilinnan Villa Johannan sekä Merikadulla sijaitsevan vanhan sairaalan, Villa Ensin rakennuttajien, Staudingerin perheen kesäkodiksi vuonna 1909. Uno Staudinger oli taidemesenaatti ja liikemies, arvosti kauneutta ja käsityötä. On siinä kelvannut kesää vietellä, ja kelpaa edelleen. Molemmat talot, vanha Piparkakkutalo ja uusi paritalo on sen verran ylempänä rinteessä, että horisontti tulee suorastaan syliin. Piha on …

Amy, Amy

Kävimme eilen katsomassa vuoden parhaaksikin jo arvioidun dokumentin Amy Winehousesta. Amyn silmärajaukset venyvät pituutta ja leveyttä silmiemme edessä, mehiläiskekoa muistuttava musta tukkalaite kasvaa, ja tatuoitu tyttö sen kaiken alla kutistuu vuosi vuodelta kohti surullista heinäkuuta 2011. Lopulta on vain viininpunainen ruumispussi, hirveän, hirveän pieni. Amy on niin lahjakas ja terävä, että katsojaa sattuu, koska tiedämme kuinka kaikki päättyy. Amy on myös aika pihalla jo hyvin nuoresta, katsojalle jää elokuvasta tunne, ettei tarina kai olisi voinut loppua mitenkään muuten. Jumalainen ääni, joka petaa väistämättä tietä tähtiin yhdistettynä siihen tietoon, että jo hyvin nuoresta vanhempiensa erosta traumatisoitunut, masennuksesta ja itsetuhoisuudesta kärsivä ja addiktioihin taipuvainen Amy ei menestystä kestäisi. Sen Amy sanoo monta kertaa ääneen. Matkakumppaneina siihen vielä poikaystävä, myöhemmin aviomies, jonka huumeidenkäyttö ja niiden pahimpienkin pariin houkuttelu vie Amyä yhä syvemmälle kurjuuteen, sekä Amyn ihailema (mutta myös vihaama) isä, joka nauttii aivan liikaa tyttärensä menestyksestä ja omasta roolistaan näytelmässä pysäyttääkseen koneiston. Sitten dokumentin ongelmalliseen osuuteen. Sen lisäksi, että elokuva kaipaisi kipeästi tiivistämistä (elokuvan myötä ymmärtää, kuinka valtavasti nykyajassa on erilaista tallennettua materiaalia käytettävissä aikaisempaan verrattuna), se keskittyy …

Osteria Ovossa

Turun reissulla kävimme Rivieran lisäksi melkein Italiassa, uudehkossa roomalaisessa Osteria Ovossa, jokirannassa, kirkon kulmilla.Vaikka miten matkoillamme esittäisinkin Elli Kultturellia, niin voi pojat, kyllä syöminen on sentään useimmiten se päivän kohokohta. Syöminen on ihanaa! (Vaikka kulttuuriahan se on ruokakulttuurikin.)Meidät otettiin ystävällisesti vastaan, istuimme varattuun pöytäämme ja tilasimme aperot. Hiukan kävimme tarjoilijan kanssa keskustelua proseccosta, jossa ei ollut kuplan kuplaa, mutta uuden pullon myötä sekin tilanne korjaantui. Kippistelimme ja otimme turistikuvia toisistamme pöydän yli. Olimme nälkäkuoleman partaalla ja onnellisia edessä olevasta ateriasta. Listakin näytti niin houkuttelevalta, painimme päätöksemme kanssa. Valintamme oli kuitenkin lopulta valmis menu, merellinen Menu Degustazione Mare. Alkuun tuotiin potillinen todella maistuvia simpukoita, aivan erinomaisia, hyvällä kastikkeella ja paahdetulla leivällä. Samaan aikaan tarjottiin toinenkin alkupala, mustekalaa tomaattikastikeessa. Listalla oli maininta friteeratuista merenelävistä, niitä ei kuitenkaan näkynyt eikä asiaa tarjoilijoiden puolelta otettu puheeksi. Harvat kokemukseni mustekalan nauttimisesta eivät oikeuta juurikaan arvosteluun, mutta sitkoistahan se oli. Kastike oli kuitenkin mitä mainioin. Seuraavaksi primit. Mallikelpoista pastaa… simpukoilla ja mustekalalla. Tomaattikastikkeessa. Okei. Ehkä hiukan toistaa itseään nyt tämä meidän menumme? Maistelumenuksi? Toinen annos oli sentään risottoa tiikeriravuilla, mehevillä, hienosti valmiiksi …

Le Temps Perdu

Livahdimme viime sunnuntaina yhdeksi yöksi Turkuun. Ja kyllä, meillä oli tälle päähänpistolle ihan hyvä selityskin, Turun Taidemuseon Jacques Henri Lartiguen Riviera-näyttely. Onhan siitä ollut puhetta. Turku huokaili hitaana ja helteisenä tuona sunnuntaina, kaikki tuntuivat olevan vähän pharrelleissaan. Me heitimme kamat hotellille ja lähdimme kipuamaan mäkeä taidemuseolle. Jos haluaisin asua Turussa, haluaisin asua juuri tuolla mäellä. Näyttely oli, kuten kuvitella saattaa, ihana. Olisin halunnut nuolla niitä raparperinvarrensävyisiä valokuvia hattuihinsa uponneista haikeista kaunottarista. Rakastin myös myrskyn runtelemaa Rivieraa. Tuttuja paikkoja, mutta aikaa, johon ei ole paluuta. Aikaa, jota ei oikeastaan ollut olemassa silloinkaan, kun oli. Olin kuvitellut näkeväni suuria kuvia, mutta pieniähän ne olivatkin. Nokka piti työntää lähelle ja silloin uhkasi käydä niin, että museon lattialle olisi jäänyt vain mustat espadrillot kun olisin imeytynyt taannoiseen, ja tehnyt sen kieltämättä mielelläni. Hulmahtanut noin vain ranskalaiselle rannalle, vaihtanut farkut valkoiseen, hävyttömästi vain polviin yltävään hamoseen, leikannut tukkani polkaksi, pistänyt tupakaksi. Kunnon garçonne. Lartigue istuisi sivummalla ohuena, sivelisi kameraansa sormenpäillään mutta lopulta tyytyisi vain kirjoittamaan taas yhden sivun päiväkirjaansa, jota lopulta olisi 50 000 sivullista. “Siemailin kaikessa rauhassa aperitiiviani kun rannallemme pelmehti …

Kuu luo

Viime viikonloppuna oli yksi kesän isoimmista tapahtumista, Hangon Regatta. Vierasvenesatama on yhtäkkiä pelkkää tiheää mastomerta, kilpaveneiden juhlaliputusviiristö säpsättää tuulen kieppeessä ja auringon valossa ja tekee kaikesta vähän kuninkaallista. Regatta myös syöttää paksun bassobiitin unen läpi nukkuvan rintalastaan pumppaamaan, kun tuhannet purjeettomat nuoret soutavat rantaan juomaan ja lempimään tuoksuvien kurtturuusujen alle. Kuunaan eivät ole farkkushortsit olleet lyhyempiä eikä lippa niin pystyssä! Lauantaina nousin lopulta kuudelta viimeisiin nuorten urosten väräjäviin soidinhuutoihin. Ajattelin, että samapa tuo, voin yhtä hyvin valvoakin. Jauhaa kahvinpapuja, lämmittää maitoa, kääriytyä mustaan aamutakkiin, hakea paljain jaloin Hesarin. Ajattelin, että ihan hyvä, että nuorena olin aika villi. Nyt ei enää tarvitse. Eipä. Ensimmäisen kuvan vuokrattavasta saunasta lisää täällä.