Month: toukokuu 2015

Rantaelämän alku

Istuttuani koko viikon yötä päivää kannettavani edessä kyyryssä kuin käpy, oikaisin itseni viikonloppuun ja ilmoitin lähteväni rannalle. Ikkunan ulkopuolella paistoi aurinko, tunsin jo kookosrasvan tuoksun ja käärin hammam-pyyhkeitäni rullalle ja olkikoriin, yhdessä lukemattomien lehtien kanssa. Herra Kamera pysyi viisaasti hiljaa ja heitti vanhan maiharini ja harmaan kaulaliinan auton takakonttiin. Ajoimme kaupunkimme keskustasta kauemmaksi, Vedagrundetin rannalle. Tuuli oli kylmä, se puuskutti mereltä, käpertyi dyynien kainaloon ja puhalsi lopulta vinhasti eteenpäin pitkin hiekkarantaa. Joka oli autio. Raahasin auringonottajan varustustani ensin rannan pätkän toiseen päähän, sitten toiseen. Kokeilin kallionkoloja ja puiden suojaa. Vedin maiharin hupunnyörejä tiukemmalle. Mutta ei se mitään. Siinä missä hellehaaveeni huuhtoutuivat säkenöivään veteen, sain tilalle raikasta kevätilmaa korvien täydeltä. Tuuletuin. Ja jo tuo valo, johan se saa nostamaan leukaa ylemmäs ja kädet isosti auki, lentoasentoon. Kevät, ihana Hangon kevät!

Shake it

Nyt on kuulkaa kauhea vauhti päällä. Uusi ystäväni kertoi minulle marraskuussa jotain jännittävää. Se koski seitsemän vuoden syklejä, joissa elämämme kulkee. Hän sanoi, että seuraavana syntymäpäivänäni jotain muuttuu. “Ihan sama”, ajattelin, tahmealta tuntui, eikä mitenkään kovin valoistalta näyttänyt. Mikä tämän nyt muuttaisi, muutamissa kuukausissa. Sitten alkoi liikahdella. Kokonaiset mannerlaatat lähtivät hitaasti soutelemaan. Vaikka varsinaiseen syntymäpäivääni on vielä pari viikkoa aikaa, ovat planeetat todellakin vaihtaneet paikkaa. Tai jotain. Asioita tapahtuu, kivoja asioita. Töitä. Energia pumppaa minussa kuin mahla nuoressa koivussa ja palaset napsahtelevat paikoilleen. Kaikki oikeat asiat ja ihanat ihmiset purjehtivat kynnykselleni. Ihan kuin koko maailmaa olisi ravisteltu oikein kunnolla uuteen uskoon. Meidän etuovemme taikaportaatkin toimivat taas, sinne kannetaan koreita kirjailtuja paitoja, ranskalaisia jäätelökulhoja, raparperia ja maa-artisokkia… En hämmästyisi yhtään jos vaikka kultaa ja mirhamia. Voiko onni nyt kääntyä, saanko uskoa tähän? Oli miten oli, miten ihanaa onkaan TEHDÄ, miten ihanaa olla elossa ja pursuta ideoita ja OSATA KAIKKEA! Ainoa vaan, että kotihommat eivät kiinnostele, eivät sitten yhtään. Ilmoitin äidilleni (joka lähetteli minulle varhaiskaali- ja maksareseptejä solisevana viestivirtana), etten aio kokata vähään aikaan yhtään mitään. Kerroin …

Mail Delivery from Mendo

Herra Kamera hemmottelee itseään ja studiolla käyviä vieraita hankkimalla silloin tällöin täydennystä ennestäänkin komeaan (valokuva)taidekirjakokoelmaansa Amsterdamilaisesta Mendosta. Kirjat on aina kauniisti pakattu, mukana on käsinkirjoitettu viesti. Tällä kertaa postin mukana kulki kaksi kirjatelinettäkin, selailua helpottamaan. Toivottavasti viimeisen kuvan unboxing-giffi toimii sinullekin? (Klikkaa, jos ei muuten liikahtele!) Please poke the last pic if the gif doesn’t work on its own. You’ll find every bookworm’s dream, a book shop mail delivery unboxing! 

Kuplassa

Matkamme ensimmäisenä iltana, silloin, kun ajelimme hurmoksessa sinisessä hetkessä pitkin rantatietä, pysähdyimme näköalapaikalle katsomaan sateenkaarta. Mutta rinteessä takanamme oli jotain sitäkin kiinnostavampaa. Mikämikä on tuo ihmeellinen kuplatalo? Eilen se selvisi, kun maanantai-illasta lähtien omaan Insta-feediini ja muihin kanaviin alkoi tipahdella kuvia tutunoloisesta miljööstä. Kyseessä on arkkitehti Antti Lovagin 70-luvun lopussa – 80-luvun alussa Pierre Cardinille suunnittelema Palais Bulles (Bubble House), ja kuvien virrasta vastasi muotitalo Dior yleisöineen. Dior järjesti kuplassa Dior Cruise 2016 -näytöksen. Pierre Cardin asuu edelleen osan vuodesta tässä ufossa. Hänen toisessa erikoisessa kohteessaan olemmekin käyneet, Bonnieux’n lähellä, Lacosten linnassa, jonka aikoinaan omisti muuan Markiisi de Sade… Kuvia muotinäytöksestä esimerkiksi täällä. Kattava kuvakooste talosta sisältä (mehän muuten mennään tonne ensi kerralla!) täällä. (Nyt mua rupesi ihan hulluna kiinnostamaan tuo Antti Lovag. Suomalaisen äidin ja venäläisen isän poika, Unkarissa syntynyt, nuorena pariisilaistunut ja syyskuussa Etelä-Ranskassa kuollut. Ja jonka sivuilla lukee mielikuvitusta kiehtovasti: “…international man of mystery par excellence, he has led, if his stories are to be believed, one of the 20th Century’s most colorful lives.” Tämä ei jää tähän!)

Kylässä pienessä kylässä

Parasta matkalla on saada kutsu paikalliseen illallispöytään. Tämän kultaisen isäntäväen tunsimme sentään ennestään, emme iskeneet heitä jostain ravintolapöydästä! Huristelimme ohi Nizzan Monacoon päin ja olimme Villefranche-sur-Merin kylässä hyvissä ajoin. Kävelimme satamaan, istuimme lasilliselle aikaa kuluttamaan. Muistelimme monen vuoden takaista matkaa tähän samaan maisemaan, suureen taloon vuoren rinteessä. En ikinä unohda niiden iltojen tuoksua. Nyt pyörittelimme viiniä lasissa ja katselimme, kun ihmeellisestä merirosvolaivasta kauempaa lahdelta souteli hippi jos toinenkin pienellä purkilla maihin. Haaveilimme merille pääsystä. Törmäsimme myös ystäväämme, Cocteau‘han se siinä, koristelemansa kappelin kyljessä. Niin ajoissa emme olleet, että olisimme päässeet sisään kappeliin. Jokaisella reissulla jää jotain seuraavaksi kerraksi. Hyvä niin. Illallinen oli mainio, perhe hyvin kansainvälinen, heidän kotinsa kaunis ja viihtyisä. Puhuimme lautastemme yli ranskaa, italiaa, espanjaa, englantia ja suomea. Vähän kissaa ja koiraakin. Viittilöimme loput. Suloinen tyttärenpoika, nappisilmä, silmäterä, oli pöydässä mukana, söi omalla lusikalla hyvällä ruokahalulla pientä keittoaan. Grazie mille, famiglia C, baci <3

Vanhat viisaat miehet

Palaamme tälläkin matkalla Cannesin rantaan, ravintola Astoux & Bruniin. Elämäni ukkelimagneettina toteutuu täälläkin. Vaikka on se oikeasti kyllä toisin päin, minä se olen joka yhytän itseni vanhojen miesten kylkiin, kuullakseni parhaat ravintolavinkit. Tällä kertaa lounasseuraamme ajautuu “Le Capitaine”, useimmille Cannesin rantaravintoloitsijoille tuttu mies. Istumme täpötäydessä lounashässäkässä vierekkäisiin pöytiin, joka siis ranskalaisittain tarkoittaa käytännössä sylikkäin. Kuulemme hänen iloistaan ja suruistaan, rakkauselämästä, sairastumisesta. Hänen haaveensa on toteutunut, hänellä on paatti jahtien keskellä tuolla satamassa. Sinne hän menee aina lounaan jälkeen kahville ja päiväunille. Kapteeni tilaa alkuun ostereita, sitten lohipastan ilman kermakastiketta, koska on dietillä. Tarjoilijat käyvät heiluttelemassa käsiään pöydän ääressä, mutta mies pitää päänsä. Pelkkää spagettia ja graavilohta. Juomaksi lasi roseeviiniä, eikä hän anna meidän tarjota toista kiitokseksi hyvistä neuvoista (ravintolat, elämä). Ravintola tyhjenee kiireisistä lounastajista, me olemme viimeiset poistujat. Emme lähde kahville hänen veneelleen, vaan hyvästelemme, sovimme tapaavamme taas joskus ja jäämme kahden puistoon plataanien alle katsomaan kuulapelejä. Kiitos maailma, että annat kaikki nämä kohtaamiset, vanhat viisaat miehet ja naiset. Niin, ne Le Capitainen ravintolavinkit Cannesiin? Ne tulevat tässä ja ainakin minun asteikollani voittavat kaikenmaailman tripadvisorit luotettavuudessaan: Astoux & …

Pöydän ääressä

Ah, toi keittiö. Välillä kun onnistun kehittelemään itselleni stressinpoikasta meidän melko boheemista keittiöstämme, koitan muistaa, että vähemmälläkin pärjää. Mitä siitä, että liesituuletinta ei ensin ollut noin seitsemään vuoteen ja sitten kun semmoinen tuli, se ei toimi. Mitä siitä, että kaasuhellan nappuloiden numerot ovat kuluneet olemattomiin, ja vain minä pystyn laittamaan uunin päälle, koska minulla on “näppituntuma”. Mitä siitä, että meillä ei ole hiljaa esiin liukuvia laatikostoja ja viimeisteltyjä tasoja, vaan vähän vinossa lonksottavat vanhat puuovet ja montakymmentä vuotta vanha kolhuinen tiskipöytä. Mitä siitä, että astianpesukone ei todellakaan ole integroitu, se on vain nostettu jonon jatkoksi ja paistattelee siinä paljasta kylkeään. Takankin otimme ja purimme, kun sen sijaan että se olisi varannut lämpöä eikä olisi savuttanut, se savutti ja lämpö karkasi. Uusi takka on vieläkin mietinnässä, ja jos tiliotetta ja takkahinnastoja vertailee, niin pohdiskelu saattaa kestää esisokraattisen pitkään. Näissä 60-luvun pariisilaisopiskelijoiden kuvissa on mainio tunnelma, joka saa olon vähän haikeaksi. Lisää spontaaneja kattila pöytään-illanviettoja, oliiveja, halpaa punaviiniä ja pöydässä murrettavaa leipää! Enemmän kuin viimeisteltyjä kolmen tai useamman ruokalajin taidokkaita illallisia kaipaan kunnon ruokapöytäkeskusteluja. Sellaisia, joissa vähän …

Äitienpäivä, kaunista, kaunista

Minusta tuli äiti 25-vuotiaana. Tuijotin Kätilöopistolla eräänä helmikuisena yönä sylissäni lepäävää nuppuista tyttölasta ja tunsin järisyttävän riemun rinnalla hiljaa hiipivää pakokauhua. En kuitenkaan niin paljon pakokauhua, etten olisi ollut kolmen kuukauden kuluttua jo taas pieniin päin. En muuttunut yhdessä yössä enkä kahdessakaan, olen kasvanut äidiksi hitaasti. Olen itkenyt lattialla pinnasänkyjen välissä väsymyksestä, olen riuhtonut töiden, oman elämän ja kodin väliä. Olen ollut kärsimätön ja itsekäs. Olen vaatinut joskus liikaa, antanut liian vähän, laittanut asioita ihan väärään järjestykseen. Äitinä olen hiukan lyhytpinnainen, omiin ajatuksiini uppoutuva, en mitenkään järin osallistuva. Vaadin valtavia määriä omaa aikaa. En todellakaan tuoksu pullalta, enkä missään olosuhteissa askartele. Silti. Äitienpäivänä nuo versot nousevat vuodesta toiseen ennen kukonlaulua ja livahtavat yöpuvut päällä ja saappaat jalassa poimimaan valkovuokkoja. Vaappuvat isänsä avustuksella yläkertaan painavan, klommoisen tarjottimen kanssa, joka on täynnä herkkuja, kukkia, kortteja ja lahjoja ja laulavat itse keksimänsä äitienpäivälaulun, joka on syntynyt silloin kuin kaksi ensimmäistä oli sellaisia sormustimessa kylvetettävän kokoisia neropatteja. Olen niin suunnattoman, ylitsevuotavan kiitollinen siitä, että kaikista virheistäni huolimatta olen saanut nämä kolme upeaa olentoa kulkemaan rinnallani. Mikään ei suo minulle …

Villa Kérylos

Täälläkin, 1900-luvun alussa ranskalaisen arkeologi Theodore Reinachin rakennuttamassa Villa Kéryloksessa asuttiin vuoteen 1967 saakka… En voi olla ajattelematta asiaa esteettiseltä kannalta, toivottavasti lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset olivat ihan hippejä ja leijailivat marmorikäytävillä ja noissa maisemissa muina kukkaislapsina, valtavat aurinkolasit päässä, lahkeet tai solmuvärjätyt mekonhelmat liehuen yé-yé popin tahtiin. Luoja sen on täytynyt olla kaunista… Meidän normcorejen onneksi kuitenkin talo on nyt avoinna yleisölle.

Toripäivät

Parina aamuna olimme jo ennen kello kahdeksaa Cannesin torilla, Marché Forvillella. Tori on avoinna joka päivä klo 7-13, paitsi maanantaisin, jolloin saman tilan omivat vanhain tavarain kauppiaat ja antikvariaatit. Olen vuosien saatossa viljellyt täällä blogissa erilaisia “paikkoja, joihin haluan tulla haudatuksi” ja tässä taas teille yksi lisää. Tuonne vaan, tuhkat jonkun lattialaatan alle, ei se ole niin nokonuukaa. Mielellään lähelle juustokauppiaita, jos saa toivoa. Yhtenä aamuna istuimme ensin pieneen kahvilaan toria reunustavalla kadulla. Hörpimme pehmeävaahtoista café crémeä unisin huulin ja katselimme kuinka saman kahvilan nurkkapöytään kerääntyi salskeita, kiiltävän puhtaita miehiä pusakoissaan. He taputtelivat toisiaan selkään ja muiskivat poskipusuja kovan naurunremakan saattelemana. He remusivat siinä aikansa, kunnes jalkautuivat katetun torin sisuksiin ostoksille. Me jäimme vielä jatkamaan hissukseen kahviemme kanssa, voisarvien murusia suupielissämme, kauppalistaa laiskasti laatien. Samaisen toripäivän iltana osuimme ihanaan ravintolaan Cannesissa. Keittiöstä työntyi esiin kalju pää ja seurasi iloinen tervehdys. Aamulla varmasti lumoutuneen tuijotuksemme huomannut mies oli kuin olikin ravintola Aux Bons Enfants’in chef Luc Giorsetti! Aux Bons Enfants on toiminut ravintolana pienen ja kapean Rue Meynardien varrella jo vuodesta 1935. Päivän menu maksaa 29 …