Valitse sivu
Turku kutsuu. Tai Riviera.

Turku kutsuu. Tai Riviera.

Jos et kesällä pääse Ranskaan, niin ainahan on Turku.

Turun Taidemuseossa avautuu 5.6. Jacques Henri Lartiguen Riviera-näyttely, lumoava ylistys 1920-1950-lukujen joutilaille päiville Côte d’Azurin satumaisissa maisemissa.

Taidemaalarina alunperin paremmin tunnettu Lartigue aloitti valokuvaamisen jo hyvin nuorena, ihan poikasena, mutta hänen kuvansa saavuttivat suosiota vasta Lartiguen elämän ehtoopuolella. Hän oli järjettömän tuottelias, maalausten sekä kuvien lisäksi hän kirjoitti.  Nyt näytteillä olevissa elokuvallisissa ruuduissa on kauneuden ja leikkisyyden lisäksi kaihoa.

Rönsyilen taas: Lartiguen poika, taiteilija Dany Lartigue pitää äitinsä, Jacques Henri Lartiguen ensimmäisen vaimon Bibin huvilassa yleisöllekin esillä valtavaa perhoskokoelmaansa. Bibin ja Jacquesin rakkaustarina oli melkoinen… Seuraavaa matkaa varten kirjoitan muistikirjaani siis La Maison des Papillons, St Tropez.

Ja meidän Riviera- sekä muihin Ranska-kuviin ja tunnelmiinhan pääsit näin.


Ja jälkikäteen lisätty linkki luettavaksi: itse näyttelyvierailu, kun sinne asti päästiin, heinäkuussa 2015.

Rakkaudella lahjottu

Rakkaudella lahjottu

Tiedäthän, on vaikeaa ostaa lahjaa aikuiselle ihmiselle, jolla noin periaatteessa on jo kaikkea.

Sain tänä aamuna klommoisen tarjottimellisen herkkuja (mansikoita ja kermavaahtoa!!) ja syntymäpäivälaulun lisäksi niin huiput lahjat, että ajattelin kertoa niistä teillekin, sillä mistä sitä tietää vaikka jonakin kauniina päivänä joku teille rakas ottaisi ja täyttäisi 43 vuotta. Silloin näistä vinkeistä saattaa olla hyötyä!

Lahja 1, lahjan antaja Herra Kamera:
“Viisi kivaa kävelykertaa Neljän Tuulen Tuvalle ja takaisin” 
Tämä on hyvä lahja. Liikunta, ulkoilma, parisuhdeaika… kaikki samassa paketissa. Olettaen, että lahjan antaja siis tarkoitti meitä molempia? Hyvä, että korttiin on lisätty sana “kiva”, sillä on sitä joskus onnistuttu riitelemäänkin koko kahdenkeskinen kävelymatka. Sanat “ja takaisin”, nekin ovat hyvät. Tämä lahja on vielä astetta eksoottisempi – ja arvokkaampi – mikäli lahjan antaja ja saaja asuvat jossain muualla kuin Hangossa (tiedän, ihan hullua, mutta sellaisiakin on).

Lahja 2, lahjan antajat kaksi teiniä:
“Tällä kortilla voit ostaa haluamasi kastelukannun”
Kastelukannua olen toivonut jo PITKÄÄN! Jee! Haluan mustan! Saa nähdä mitä puutarhakaupassa sitten sanovat, kun yritän tunkea kassaan tätä paperinpalaa? Pakkohan sen on toimia? Tässä luova lahjan antaja voi korvata kastelukannun jollakin muulla tarpeellisella tavaralla, josta sankari on pitkään haaveillut.

Lahja 3, lahjan antaja, kymmenvuotias poika:
“2 kahvia sänkyy” 
Saan kuulemma valita ihan itse aamut. Ja ei kuulemma tarkoita että SÄNKYYN, vaan siis nätisti yöpöydälle, vaahdotetulla maidolla ja kanelilla ja kaikella. Aikamoista!

Ihan omasta päästäni tempaisen vielä kolme hyvää lahjaideaa: kirjoja, muistikirjoja ja samppanjaa ei vain voi olla koskaan liikaa. Kirjaa tosin voi olla vaikea valita, mutta ks. kohta Lahja 2. Muistikirjaan pätee yksi tärkeä sääntö; kaunis sen olla pitää, ei mitään huumorjuttuja. Samppanjalla taas ei voi kertakaikkiaan mennä pieleen. Kokokin on aina sopiva, jo piccolopullo ilahduttaa.

Kaiken tämän aamuisen hellimisen lisäksi sain vielä synttärilounaan Hangon Makaronitehtaalla, päiväunirauhan ja haravointiapua pihalle. Onnentyttö!

Lue lisää: Elämän tarkoitushan oli 42, mutta miksi? Sen ratkaisi Herra Kamera aikoinaan.

Oh Donna

Oh Donna

Piti vielä jatkaa siitä ranskalaisen hopeahapsen jumalaisesta kommentista “kauniita kasvojamme” koskien. Olin nimittäin juuri vähän aikaisemmin nähnyt lähikuvan itsestäni ja vajonnut itsesääliin.

Omassa päässäni olen pitkä, hoikka ja noin 27-vuotias. Kuvassa, jonka näin, istui kahvilan pöydässä espressokupin takana pieni paksu täti, jonka kasvoissa oli uurteita.

“Mitä sä haluat että mä teen”, kysyi Herra Kamera hämillään maata täräyttelevän ulkonäkökriisini kyyneleisessä myrskynsilmässä.

“Haluatko sä, että mä touchuppaan sitä kuvaa?”

Haluanko minä, että hän käsittelee kuvaa niin, että ihoni oikenee? Voi helvetin helvetti EN! …kai?
Me näemme koko ajan medioissa ja mainonnassa niin siloiteltua kuvaa ihmisen kasvoista, että todellisuus on alkanut hämärtyä. Me näemme kimmoisaa, kuultavaa, virheetöntä (tai virheettömäksi käsiteltyä) noin 17-vuotiasta ihoa niin paljon, että jokainen normaali orvaskesi näyttää dinosauruksen polvelta. Me ajattelemme hiljaa itseksemme, että juuri minäkö olen se ainoa, jonka iho viikkaantuu leukapielissä, lehahtaa variksenvarpaiksi silmien ympärillä ja on kaulassa ja käsissä kuin ohutta, vanhaa pergamenttia.
Minä olen yli neljänkymmenen. En ole tyttönen enää. Olen synnyttänyt kolme lasta. Olen paiskinut töitä, olen innostunut ja uupunut. Olen unohtanut juoda tarpeeksi vettä, mutta en ole koskaan unohtanut syödä hyvin. Olen valvonut öitä, joskus juhlien, useimmiten kuitenkin murehtien milloin mitäkin (yhdentekevää) asiaa. Olen ollut rohkea ja olen ollut pelokas, olen ollut lähestulkoon varoissani ja olen elänyt pennosilla. Olen ollut terve ja olen ollut sairas.
Niin. Siis haluaisin… en ymmärrä itsekään mitä haluan. Haluan vahvasti puolustaa jokaikisen iän kauneutta, monenlaista sulokkuutta, ja jokaisen vartalon ihmeellistä ihanuutta. Mutta haluaisin kai itse silti olla kaunis sellaisella kansikuvatavalla, tai ainakin näyttää itseni niin. Hassua on se, että itsekseni tavallaan ihan viihdyn omissa nahoissani, ja näen itseni kauniina (olenhan “pitkä, hoikka ja noin 27-vuotias”.) Pidän jopa peilikuvastani. Valokuvissa tapahtuu jotain kieroa.
Bloggaaminenkin on tuonut oman ulottuvuutensa tähän ulkonäköasiaan. Kun kerroin viimeisimmän matkamme lempivaatteesta, kysyi lukija saisiko kaftaanin nähdä tositoimissa, ylläni. Ei semmoisia kuvia ole, en antaudu juurikaan kuvattavaksi. Herra Kamera saa nähdä pelkkää kämmentä, jos välillä unohtuu yrittämään. En voi olla ajattelematta, että blogimme olisi helpommin lähestyttävä jos antaisimme enemmän itsestämme, myös kuvina. (Pitääkö meidän olla helposti lähestyttäviä on sitten asia erikseen.)
Lisäksi on treenaaminen, nythän treenaavat kaikki. Kaikki (muut) ovat upeita, elinvoimaisia ja pingahtelevia. Ihmiset sanovat ooh! ja aah! kun kerrotaan kyykyistä, triathloneista, oksennuksesta juoksukengillä. Kroppaa kuritetaan oikein kunnolla. En voi olla välillä toivomatta salaa, että jonain päivänä joku sanoo ooh! ja aah! kun kerron, että olen lukenut monta tuhatta tuntia kirjoja monella eri kielellä, rääkännyt päätäni niin että aivoni pullistelevat ja savuavat ja sanat seisovat ympärilläni kuin terrakotta-armeija. Mutta ei, kukaan ei ole vielä ollut järin innostunut minun treeneistäni, sillä nämä ponnistelut eivät näy pakaroissa.
Samaan aikaan kun kriiseilen ryppyjäni, tykkäilen, peukutan, painan sydäntä ja jaan teille kuvia ikivanhoista upeista naisista, jotka uhkuvat karismaa ja joita ihailen. Kreisiä.
Minulla on aina ollut eri ikäisiä ystäviä. Se on suuri rikkaus ja lahja. Surullinen puoli isossa ikäerossa on tietysti se, että todennäköisesti ystävän maanpäällinen aika tulee ikävuosien saatossa täyteen ennen minua. Pari viikkoa sitten menetin yhden tällaisen ystävän, kirjojenvaihtokaverin, maailmanparannus- ja väittelykumppanin, vanhemman, viisaamman naisen. Omankin sairastamisen luulisi antaneen perspektiiviä ulkonäköasioihin. Että onhan se nyt parempi olla vähän kurttuinen kuin olla esimerkiksi kuollut? Ihminen ei vain ole niin viisas, ei tämä ihminen ainakaan. Perspektiivi katoaa paineiden alla. 

Donna sen sijaan. Donna on kaunis ja itsevarma. Rakastan.

Kuvat: The Coveteur, Deskside: Donna Karan.

Rothschildien puutarhassa

Rothschildien puutarhassa

Villa & Jardins Ephrussi de Rothschild. Onhan se huikea, mutta Villa Santo Sospirin jälkeen mikä vain jää hiukan etäiseksi ja laimeaksi kokemukseksi. Puutarhaihmiset varmasti saavat vierailusta paljon irti, erilaiset istutukset maailman eri kolkilta tekevät toki säväyksen meihinkin mullasta vieraantuneisiin. Keskellä kaikkea hyppii valtava suihkulähde sadoin vesipylväin Mozartin tahtiin.

Villalla on äärettömästi ihmisiä, kaunis teesalonki saa jäädä muiden matkailijoiden temmellyskentäksi kun me livahdamme varjoon. Minne tahansa menemmekin, hienoista hienoimmille palatseille, löydämme aina jonkun rosoisen seinän, joka juttelee meille ajasta ja ikuisuudesta enemmän kuin kauneimmat silkit ja sametit.

Näkymä Cap Ferrat’n lahdelle ja merelle on hengästyttävän kaunis. Ruusut ovat vasta puhkeamassa kukkaan huhtikuun lopussa, niiden paraatiaikaan täällä mahtaa olla maagista. Ja todennäköisesti vielä enemmän ihmisiä. Olisipa hienoa, jos saisi luvan hiipiä tänne aikaisin aamulla tai myöhään illalla, viistossa valossa, ihan hiljaisuudessa. Näkisimmekö silloin vaaleanpunaisten flamingojen haamut, ne kuulemma parveilivat täällä silloin 1900-luvun alussa, lempiväriään itsekin kantavan pinkin paronitar Béatricen aikaan…

Ei raha, rikkaus, mammona

Ei raha, rikkaus, mammona

Lauantai-iltaan mahtui elämys jos toinenkin. Kiisimme muutamassa minuutissa kylläisinä kuin kissanpennut Lyonista Pariisiin, eli pirullisen taksikuskin kyydillä Töölöstä Hakaniemeen.

Paikka oli Juttutupa ja bändin nimi Mustat Silmät. He ovat ennenkin saaneet tämän rouvan nutturan purkautumaan ja paidannapit sinkoilemaan. Mihin he minussa oikein osuvat? Kadonneeseen seikkailunhaluun? Mutta myyty oli Herra Kamerakin, ensikertalainen, siellä se keikkui kaiteella yhdellä jalalla, yhtä hurmoksessa kameransa kanssa kuin soittajapojat omissa hommissaan.

Jori Kalliola laulaa, mutta myös tanssii. Kitarassa Teemu Hokkanen, haitaria kurittaa Olli Rautiainen, Matti Vallius on kontrabasson varressa ja rummuissa ah, niin tyylikäs Tero Kling. Tällä keikalla nähtiin myös vieraileva tanssitaituri. Tuohon ei valkoinen mies pysty! (Paitsi se Jori.)

Melkein suoraan Hakiksesta Mustat Silmät lähtivät turneelle Saksaan ja Puolaan. Hankoon me saamme tämän porukan elokuun lopussa Le Petit Festival-teatteripäiville, muut keikkapaikat löydät täältä. Jori Kalliolan taidetta on esillä vielä reilun viikon verran Helsingin Bulevardilla. Jutun otsikko on poimittu Mustien Silmien biisistä Raha.