Valitse sivu
Kerro, kerro kuvastin

Kerro, kerro kuvastin

Meillä on kautta yhteisten aikojemme ollut tapana ottaa peilikuvia. Ja semmoisiin pieniin passikuva-automaatteihinkin on ollut joku vimma tunkeutua, ensin kaksin, sitten kolmistaan, pian pienessä kuvaruudussa näkyi jo neljä nuppia, ja kun meitä lopulta oli viisi, oli pakko lopettaa lastenteko, koska enempää ei passikuviin olisi mahtunut!

Tässä me olemme viime lauantaina, Renoirin talon yläkerran kylpyhuoneessa, muikistelemassa. Alakerrassa oli komea peili, mutta vartijarouva seisoi koko ajan selän takana ja alkoi nolottaa. Niissä kuvissa näkyy vain Herra Kamera pokkana ja leveästi hymyilevänä ja semmoinen musta viuhahdus vieressä, kun pakenen kuvasta pois. Jostain syystä peilikuvahimomme aktivoituu lähinnä vain museoissa, niissä pitää olla nopea, ja kuvat ovat vauhdin ja varastetun hetken takia usein hiukan vinossa.

Mutta voi, kyllä me vanhenemme, kuva kuvalta, ei voi mitään. Passikuva-automaatin haalistuneessa kuvassa 20 vuotta sitten nauravilla, etäisesti meitä muistuttavilla suukkosuilla ei ole juonteen juonnetta silmäkulmissaan, ei hiuksissa hopeaa eikä harteilla painoa. Kunpa emme silti lakkaisi ottamasta kuvia. Joskus kahdenkymmenen, kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden kuluttua katsomme tätä hetkeä ja ajettelemme, että olimmepa nuoria silloin. Nuoria ja hölmöjä!

Herra Kameralla on tänään syntymäpäivä, ikään lisätään siis peräti vuosi. Illalla juhlimme sankarpoikaa mätileipien, ahvenfileiden, parsan ja muiden herkkujen äärellä. Lisäksi minulla on hänelle onnellinen lahja…

Kirjatoukka matkustaa

Kirjatoukka matkustaa

Côté Ouest, avril-mai 2015.

Matkustaminen Kirjatoukan kanssa ei itseasiassa ole yhtään sen vaikeampaa kuin esimerkiksi matkustaminen vauvan kanssa.

Unilla on valtava merkitys päivien kulkuun. Jos yö on mennyt hyvin, voi Kirjatoukan nähdä jo ennen kello kahdeksaa katetuilla toreilla syöksähtelemässä pöytiään pystyttävien vihannes-, kukka- ja juustokauppiaiden lomassa artisokka toisessa, mansikkavasu toisessa kädessään.

Mutta auta armias, jos uni on kärsinyt. Silloin on parasta aamulla vain taluttaa kireä Kirjatoukka kahvikoneen eteen ja antaa hänen upottaa itseensä pari tiukkaa espressoa. Silmät avautuvat pikkuhiljaa, puhe pulputtaa. Kyllä se siitä. Toteutetaan systeemiä nimeltä “Hidas lähtö”, jotta ripsivärikin ehtii kuivua. Huonosti nukutun yön jälkeen kannattanee katsoa päivän agendaa sillä silmällä, että mahtuisiko ohjelmistoon pienet päiväunet. Ettei tule iltakiukkua sitten.

Kuten vauvoilla, Kirjatoukallakin on hyvä olla juomapullo aina käden ulottuvilla. Samppanjaa mieluiten, mutta Perrierkin käy. Ruokailuajoista ei lipsuta, muuten tulee itku. Ja välipaloja voi piilottaa auton hansikaslokeroon, topakkaa viherpippurisalamia esimerkiksi, kriisitilanteiden välttämiseksi.

Hirveän kiva, jos matkakumppani on sitä sorttia, että jaksaa kuunnella vauvan Kirjatoukan turhautunutta kitinää, kun tekisi mieli tehdä kaikkea yhtä aikaa, josta seuraa pelkkää venkoilua. Haluan istua terassilla eikun haluankin Musée Matisseen. Haluan kokata ihan itse eikun haluankin siihen yhteen osteribaariin. Haluan ajoissa nukkumaan eikun haluankin istua pimeässä ja kuunnella sirkkoja ja sammakoita aamunkoittoon asti.

Noin, hyvinhän se meni!

Omistettu Herra Kameralle, ihan parhaalle matkaseuralle <3

Reissulissun tunnustukset

Reissulissun tunnustukset

Voi mua lieroa kun teidät hylkäsin, yli viikoksi!

Kuvittelin kirjoittelevani teille Ranskasta postauksia suurinpiirtein suoraan seikkailuideni ytimestä, mutta unohduinkin tuijottelemaan viinipullonvihreää merta, ylitsepursuavia jasmiinipensaita, lautasellisia mereneläviä ja taiteilijakoteja kukkuloiden rinteillä.

Mutta nyt olen taas kotona, ja kohta tempaisen teidät matkakertomuksen pyörteisiin. Mahtuu menoon toki muutakin, ei kannata säikähtää 🙂

Kuva: Yksityiskohta Villa Kéryloksen lattiamosaiikeista.

Munia ja mätiä

Munia ja mätiä

Vielä kerran kohkaan kaviaarimunista, joita söimme Helsingin Finlandia Caviarissa taannoin.

Teimme pääsiäisenä oman, proosallisen versiomme, ja hyvältä sekin maistui. Kaviaari korvattiin siianmädillä, tryffelivoi taiottiin kirnuvoista, joka notkistettiin parilla tipalla tryffeliöljyä, ja munat olivat niitä “täydellisiä”.

Noin kuusi minuuttia keitettyjä luomukananmunia olisi kyllä pitänyt keittää vähemmän. Finlandia Caviarissa muna on vain aavistuksen keittynyt, mutta kuten sanottu, tämä olikin tämmöinen juntturampi versio.

Supersimppeliä, vaikka alkupalaksi!

(Jep, odotan koko ajan, että joku munaosuuskunta ottaa minut omakseen!)

Unessa useasti

Unessa useasti

Näin ihmeellistä unta.

Olimme Herra Kameran kanssa jossain eteläeurooppalaisessa kaupungissa, istuimme kahvilassa, joimme hitaasti lasillisia mitä lie. Kahvila oli tummalla puulla paneloitu, tuoleissa kiekuraiset selkänojat, katossa maalaus. Sisään, meidän pysähtyneisyyteemme, ryöpsähti pariskunta. En tiedä heidän kansalaisuuttaan, mutta me olimme eri maata. Ryhdyimme juttusille, ryhdymmehän usein. He osoittautuivat pöyristyttävän varakkaiksi, se oli heille tärkeää, me olimme omia kituuttavia itsejämme.

Seuraava kohtaus. Ajamme pariskunnan pienellä, punaisella avoautolla kaupungissa, joka on vaihtunut pienestä kahvilamme rantakaupungista suuremmaksi, kuin Pariisiksi. Mies ajaa, minä istun hänen vieressään. Hyvin hoikka, miestään hiukan vanhempi, korkeahiuksinen nainen istuu Herra Kameran kanssa takapenkillä. Hänen nutturansa on vaalea ja pöyheä, hameensa lyhyt ja hän palelee koko ajan kietoutuen villavaan shaaliin. Mies taas on vaimoaan lyhyempi, tumma, sopranosmainen. Mies haluaa tehdä meihin vaikutuksen, ja hän päättää tehdä sen ajamalla suuren metroaseman jyrkät portaat alas. Tunnen unessakin kuinka rappuset hakkaavat auton pohjaa, käännän pään pois, niskassa jyskyttää. Pelkään.

Metrotunnelissa onkin kauppoja ja kojuja, jonkunlaiset karnevaalit. Jätämme auton ja puikkelehdimme ihmispaljoudessa. Uudet ystävämme ostelevat jokaisesta värikkäästä kojusta jotain, ihmeellisiä koristehevosia ja riehakkaita piñata-aaseja, pieniä käsinmaalattuja maljakoita, turkispuuhkankin. He ostavat myös markkinaruokaa kuten hattaroita, popcorn-tötteröitä ja pieniä, korkeita laatikollisia kuumia nuudeliannoksia, joissa törröttää syömäpuikot. Nainen ei kuitenkaan syö mitään. Vain silloin, kun hän näkee kojuissa maistiaisia, hän villiintyy. Hän syöksyy pikkuruisten muovilusikoiden ja hammastikkujen kimppuun ja maistaa monta pientä annosta. 

Unieni ohjaaja leikkaa uuteen miljööseen. Istumme kapean mukulakivikujan varrella, italialaisen ravintolan vahakankaalla peitetyn kiikkerän ulkopöydän ääressä. Syömme yksinkertaista pastaa syviltä lautasilta, joiden reunustaa kiertävät haalistuneet siniset kukat, aurinko siivilöityy korkeiden puiden oksiston välistä pöytäämme. Viinilasit ovat jalattomat, maitolasit. Minusta hetki on ihana, ja ruoka myös, ja sanon sen Herra Kameralle. Pariskunnan mies kertoo, etteivät he ole tottuneet ihan näin vaatimattomaan, että olisimmepa nähneet Venezuelassa kuinka hienosti he söivät.

Yhtäkkiä kuja onkin muuttunut aukioksi, niin kuin vain unessa voi käydä. Aukiolla on maatalousmarkkinat, lehmiä ja lampaita karsinoissa, reipasta musiikkia, viirejä ja lippuja, punaposkisia viljelijöitä tuotteineen. Nainen nousee pöydästä, koskemattoman annoksensa äärestä ja melkein juoksee, ainakin harppoo kioskille, jossa maistatetaan jäätelöä ja hääkakkuja. Hän lusikoi taas valkoisella lusikalla autuaana, silmäluomet väristen sokerista kuorrutetta kakun päältä.

Me istumme hiljaa pöydässä, pimenee jo, tuuli suhisee lehvissä. Vieras mies yrittää silittää polveani pöytäliinan alla, käännän jalat kauemmaksi. Tuoksuu etelän illoilta, vähän kostealta, ja perhosilta…

Luvussa juuri nyt: David Nicholls, Yhtä matkaa. Kirjassa kierretään Eurooppaa, sieltäkö uneni tapahtumapaikat? Toivottavasti ei enneuni kuitenkaan, lähtömme eteläeurooppalaiseen merenrantakaupunkiin lähestyy.