Month: maaliskuu 2015

Muistikirjarakkautta

Ah, onneksi olette te! Te heitätte bensaa liekkeihini, ja se tuntuu hyvältä! Lukija lähestyi tänä lauantaiaamuna. Hän kirjoitti pitkän viestin muistikirjoista ja erilaisista systeemeistä, joilla ihmiset elämiään, ajatuksiaan, aikataulujaan ja niitä muistikirjojaan organisoivat. Olen valahtanut nyt jo yli tunniksi bullet journaleiden, filofaxingin ja (aaaahhhh!) kustomoitavien, tyylikkäiden japanilaisten Midori Traveler’s Notebookien maailmaan, kiitos Ullan. Olen jotenkin hiukan tukahduttanut muistikirjainnostustani, koska luulin olevani ainoa ja vähän pöhkö, mutta Ulla esitteli minulle maailman, joka sisältää viidentoista minuutin pituisia videoita ihmisistä esittelemässä muistikirjakäytäntöjään. Uskoni ihmiskuntaan on palautumassa, ihmiset rakastavat paperia ja kyniä <3 Kaivan pahvilaatikon kirjakaappini alahyllyltä ja järjestelen uudestaan muistikirjani. On myös hyvin, hyvin todennäköistä, että joudun ihan ammattini (“muistikirjatestaaja”, miten niin semmoista nimikettä ei ole olemassa?) puolesta tilaamaan Midorin. Tilaamiseen on varattava aikaa noin yhden viikonlopun verran kaikkine lisäosineen. Ulla myös kysyi minun muistikirjakäytännöistäni. Minulla on päivittäisessä käytössä musta Moleskine, se kalenteriversio siis, ehdottomasti takakannen taskulla, jonne saa piilotettua lippuja ja lappuja, ja josta löytyy tarroja (uuh, tarrat!). Lisäksi minulla on useita erilaisia muistikirjoja, joihin kirjoittelen erilaisia tärkeitä (tietenkin tärkeitä!) asioita. Yksi suurimmista suosikeistani on kuvassa esiintyvä Magma …

Viikonlopun vaeltajille

Muistatko vielä meidän mystisen toukokuisen vaelluksemme yön helmassa kohti Suomen eteläisintä kärkeä? Pimeys oli pudonnut, oli reitin avajaispäivä ja sen viimeiset tunnit, vain me kaksi sujahtelimme lepakkolehtojen läpi liian myöhään mutta lumoutuneina. Luontopolku täyttää kohta vuoden. Siellä se odottaa sinua, mene ja vaella. Sunnuntaisen aamupäivän kevätauringossa kaikki näyttää erilaiselta, reittiä on siivottu ja paranneltukin. Poukamat ovat levähtäviä lintuja pullollaan, viimeksi yhdessä lahdessa oli kymmeniä ja taas kymmeniä joutsenia. Kevät tuoksuu jokaisessa puussa ja kivessä. Kun viime viikonloppuna kuljimme edestakaisin, huomasin seuraavaa. Tulliniemessä oli samanlainen hartioita laskevan rauhan ja ajattomuuden ja äärettömyyden tuntu kuin Cannesin edustan luostarisaarella, jossa vierailimme joulukuussa. Etkä tarvitse lentolippua, et edes lauttalippua. Mene ja vaella. Lisätietoja täältä.

Sitä sun tätä

Moi moi moi kamut! Täällä ollaan, ja edelleen ihan yhtenä palasena! Joku jo kyseli leikkauksestani, mutta se on vasta ensi viikolla. En ole vain malttanut pysähtyä hetkeen blogin ääreen. Kevät on suorastaan pursunnut taivaanrannasta Hankoon. Me seisomme milloin milläkin rannalla ihan OOH ja AAH. Aikaisin aamulla, myöhään illalla. Revontuletkin ovat loimunneet täällä eteläkärjessä asti. Siitä tulikin mieleeni, että viime elokuussa meillä vierailleet ranskalaiset toimittaja & valokuvaaja esittelevät tätä aluetta ja Hankoa ja vähän meitäkin huhtikuun (Avril) alussa ilmestyvässä Coté Ouest-sisustuslehdessä. Jos haluat kurkistaa. Kaiken luonnolta liikenevän ajan olenkin sitten käyttänyt ystävineni erääseen kivaan proggikseen. (Ei, se ei ole kirja.) Se alkoi jo kuplia viime keväänä, ei ihan löytänyt vielä silloin muotoaan, ja nyt yrittää uudelleen siivilleen lisävoimin. Tässä vaiheessa se on koneella kyyhöttämistä, tapaamisia ja puheluita. Mitä siitä tulee, sen näyttää aika. Saa kuitenkin jo peukuttaa. Kirjarintamalla menossa Marguerite Duras -kausi. Jokapäiväinen elämä, Ei muuta ja nyt etsinnässä Kirjoitan. Duras’n (silloin) nuori rakastaja Yann Andréa kuoli viime vuonna, luulenpa että joukon jatkoksi menee vielä hänen panoksensa Duras, rakastettuni. Tässä samaan aikaan lopettelen myös Francoise Saganin Samettisilmiä, …

Personal Jesus

Kun hiiviskelin lauantaiaamuna vielä unisena ja kahvinhimoissani yläkerrasta alas, oli eräs pyörähtänyt jo torilla ja kaapannut Tagelta kaksi kalaa kainaloonsa. Hangossa kaikki vanhemmat herrasmiehet hilluvat torilla joskus siinä seitsemän aikaan, niin myös tämä meidän Herra Kameramme. Se on kuulkaas aamunkoitteessa kun kalaonni on myötäinen. Tällä kertaa nousi villisiikaa. Ja resepti, jotenkin näin se meni, jos oikein ymmärsin sohvalta käsin. Kaksi kalaa Suomusta peratut kalat – tässä tapauksessa siis siiat -, huuhtele, suolaa ja pippuroi ne yltympäriinsä. Tee siikojen kylkiin viillot ja täytä ne yrttivoilla (tilliä, rosmariinia, voita). Pujottele kalojen sisään sitruunasiivuja ja yrttisilppua ja roiski sitruunaa muutenkin joka puolelle. Siis tarvitset ainakin 4-5 sitruunaa, jotta keittiö olisi kunnolla aromaattinen. Ja kalat siinä sivussa. Kun olet tehnyt vihanneshässäkän (ohje alla), pyöräytä vielä punasipulirenkaita vihannestenpaistopannulle jääneessä, voi-öljy-valkoviiniliemessä ja laita pehmenneet sipulit kalan sisään ja jokunen rinkula päällekin. Ujuta kalat ja loppu liemi paistopussiin ja pussi pellille. Vihannespaistos Kuullota perunaa, porkkanaa, fenkolia, selleriä, sipulia ja valkosipulia voin ja oliiviöljyn seoksessa. Kun kaverit ovat saaneet vähän väriä, loiskauta lasillinen valkoviiniä pannulle ja anna kiehahtaa. Siirrä vihannekset uunivuokaan ja kuumaan …

“Dare ya to be who you will!”

Tulin iloiseksi näistä 16-vuotiskuvista. Hyvä tytöt! Tytöillä on bileet, mutta tyttöjen ei tarvitse keikistellä, eikä näyttää nättiä naamaa. Päinvastoin, kuvissa irvistelevät, potkivat, hyppivät ja riehuvat tosi vinkeät ja vahvat nuoret naiset, joilla tuntuu olevan hyvä itsetunto ja voimaa olla oma itsensä. Vedetään glitteriä päälle ja ripsaria silmiin silloin kun siltä tuntuu, mutta ihan yhtä luontevaa on kulkea saippualla pestyt kasvot loistaen verkkareissa tai laahustaa lauantai-iltana farkuissa ja tennareissa ja olla just tasan yhtä täydellisen ihana. Miten musta tuntuu, että nää on niin paljon fiksumpiakin kuin ainakin minä saman ikäisenä? Kaikille tytöille, olit sitten 16 tai 66: Yle Areenassa, punk-laulaja Kathleen Hanna ja kuuluisa käsky “Kaikki tytöt eturiviin!” Taustoittava artikkeli täällä. Ja hei, kyllä te keikistelläkin osaatte, kamoon, mähän näen teidän instat! 

Sisters

Kun esikoistyttäremme oli juuri täyttänyt vuoden, saimme synnytyssalissa syliimme jo hänen pienen sisarensa. Näin jälkeenpäin ajatellen onhan sen täytynyt olla aika haipakkaa. Tytöillä on ikäeroa 13 kuukautta. Kun he olivat sellaisia kukkasipulin kokoisia, ihmiset kysyivät heiltä usein oletteko te kaksosia. Juu, he vastasivat hyvin tärkeinä. Heille ei ole olemassa aikaa ilman toista. Selailen kesäisiä valokuva-albumeita (kyllä, sellaisia tehtiin vielä noin viistoista vuotta sitten!). Nuo piiperot ovat jokaisessa kuvassa alasti. He viipottavat mökkimaisemissa lehmihaassa tai hyppivät laiturilta kirkkaaseen, syvään järveen. He ovat ällistyttäviä pikkuriikkisiä hylkeitä ja me nuoria, huolettomia vanhempia. Kun he vähän kasvavat, he menevät yhtäaikaa ulkohuussiin, tekevät uuninpankolle oman huoneen ja järjestävät kyläläisille taidenäyttelyitä. Kotona Kruununhaassa työnnän heitä vanhoissa, painavissa tuplarattaissa tai vedän pulkassa silloin kun on paljon lunta. He käyvät puistotädeillä ja heillä on suloiset kengät, duffelitakit, pinnejä haituvissaan ja joskus timanttitarroja otsassa. “Mitä meidän lakas Elsamme nyt on tehnyt”, huokaa isosisko kun pikkusisko jotain sohlaa. Toinen täytti helmikuussa 17 ja toinen eilen 16 vuotta. Heillä on yhteinen kampauspöytä ja yhteinen meikkipeili. Yhdessä pyöritellään silmiä pikkuveljen jutuille. Heidän rautasänkynsä ovat vieläkin ihan kiinni …

Villiruusuja, valkoista teetä.

Helsingissä Fredalla on pieni lifestyle-liike DOTS, jossa en ole koskaan käynyt, verkkokaupassa roikkunut kyllä useammankin kerran kieli pitkällä. Nyt tekisi mieli mennä paikan päälle, DOTSissa kun on töissä ilmeisen mainioita tyyppejä, nimittäin meidän bloginkäppyrämme lukijakuntaa. Sain dotsilaisilta kauniin paketin ja kortin, jossa lähetettiin terveisiä “iki-ihanalle tripadvisorille” ja toivottiin ystävällisesti paketin sisällön siivittävän seuraavia reissujamme. Aika ihanaa, ja ihan hirmuisen ilahduttavaa. Ja sitähän he eivät voineet tietää, mutta vieläpä oikein tarpeellista ja ajankohtaista. En vielä ole päättänyt otanko Korresin syötävän suloisia matkakokoisia kauneudenhoitotuotteita sisältävän hemmottelupussukan mukaan sairaalaan, kun joudun kuun lopussa leikkaukseen vai ……… tadaa!, Ranskaan, jonne koitamme toipumisestani riippuen päästä vielä ennen kesää kahdestaan käymään. Meiltä on nimittäin tilattu puutarhankuvausreissu, enkä keksi parempaa parantolaa kuin Villa Le Menestrel. Juu, niin teenkin, määrään itse itselleni kuntoutukseksi pari päivää Provencea: keuhkojen täydeltä kukkaan puhkeavien sitruuna- ja appelsiinipuiden tuoksua, naristen aurinkoon aukeavia ikkunaluukkuja, pitkiä kävelyretkiä kuuluisilla rantabulevardeilla (ja yhtä pitkiä ja kuuluisia päiväunia), sekä tuoreita vihanneksia ja vasta nostettuja mereneläviä iltapalaksi. Kiitos Dotsit kannustuksesta!

Ajattele jos

Olin kuolemanväsynyt koko eilisen, olisin halunnut vain nukkua riittämättömän unta. Kaikki tuntui painavalta, mahdottomalta tai ainakin vaikealta, elämä vähän turhan monimutkaiselta ja tulevaisuus pelottavalta. Raahauduin kuitenkin iltakävelylle kun toinen niin nätisti pyysi. Pitäisi muistaa, että yleensä, kunhan vain lähtee liikkeelle, niin tuotapikaa nousee väkisinkin lentoon. Kävelimme hissukseen alkumatkan, hämmästelimme valon määrää ja maasta puskevia lumikelloja. Käännyimme ensin kaduilta poluille, sitten poluilta kallioille ja lopulta loikimme vesirajassa. Annoimme aaltojen huuhdella kengänkärkiä. Tuuli navakasti. Tuuli niin, että päästä sinkosi korvien kautta huolia ja muuta moskaa myrskyn rantavallille repimän rakkolevän joukkoon. Hiekalla juoksi runon lailla rimpsuina värikkäitä simpukoita, jotka kertoivat, että kaikki meidän murheemme ovat pieniä murheita. Leikimme, että olimme jossain muualla, jossain matkalla, ehkä toisessa ajassa. Ihastelimme vihreää vettä ja silmänkantamattomiin ulottuvaa hiekkarantaa ja horisonttia. Aloimme puhua, niin kuin puhuimme silloin kun emme vielä olleet täällä. “Ajattele, jos voisi asua näin”, minä sanoin ja katsoin häneen. “Kävelisin joka päivä meren rantaan”, jatkoi hän. Hän muisti. Me kuvittelimme elämää, jossa meri olisi kohinankuuluman päässä ja jossa saisi juosta pitkää rantaa maaliskuussa takki auki eikä kukaan näkisi. Rahtilaivat vain …

Jumalata noorus!

LAURINEN CASELIUS KALLIOLA Aaaaaaaaaa! Nyt on kyllä KOVAA KAMAA Kaupungintalon Galleriassa! Kaikki kunnia merimaisemille, mutta this is something else ja me todella olimme tämän ravistelun tarpeessa. Kolme iloista rosvoa, Caselius, Kalliola ja Laurinen ovat jokainen omalla taiteellaan luoneet meille ajattelua vaativan mikrokosmosken keskelle Hankoa. Yritän nyt tulkita näkemääni, ja voi olla että tulkitsen ihan väärin, mutta sitä suuremmalla syyllä menkää itse katsomaan ja kokemaan. Sampsa Laurisen installaatio kertoo kirjailija ja näytelmäkirjailija Ödön von Horváthin (1901-1938) kuolemasta. Pariisissa tuolloin asuva von Horváth on palaamassa eräänä iltana elokuvista. Ukonilma riepottelee Champs Elyséen kastanjapuita, kun suuri oksa pamahtaa irti ja iskee miehen maahan, murtaa kallon, hän kuolee samantien. Ödön von Horváth oli juuri muuttamassa Yhdysvaltoihin ja hänen romaanistaan “Jumalaton nuoruus” oli suunnitteilla filmatisointi. Näyttelyssä on jaossa moniste, jossa kerrotaan tästä kosmopoliitista sodanvastustajasta, pienen kaupungin pienen gallerian lattialla nyt makaava hahmosta, jonka kävelykeppi on singahtanut sivulle ja saappaat livenneet määrätietoisesta askelluksesta. Näyttelyn päätyseinällä olevan tilan täyttää lattiasta kattoon Eero Caseliuksen tajunnanvirtamainen, mosaiikkia muistuttava A4-räjähdys. Jonkunlaisena punaisena lankana on Leonardo Da Vinci ja kauhun tasapaino. Caselius pohtii meille avajaisissa suriko …

Uutta Taiteilijaresidenssissä

Taiteilijaresidenssin eli vierastalomme taidekokoelma on karttunut todellisella helmellä. Sandra Kantasen työ “Untitled (moth 10)”, 2014 roikkuu nyt kirjoituspöydän yllä kuin kädenojennus jonkun kauan sitten eläneen unesta. Sandra on opiskellut ja työskennellyt Kiinassa, ikivanhat maisemamaalauksen salat ja luontosuhde ulottuvat kuviin. Niin, siis valokuviin, uskoisitko! Tämän Yöperhos-sarjan kuvat on otettu Kiinan lisäksi Japanissa ja Kroatiassa. Olen niin onnellinen tuosta herkästä teoksesta. Toivottavasti se inspiroi vieraitammekin. Ystävämme muilla mailla: Hankoon asettuneen Sandra Kantasen näyttely on tällä hetkellä esillä Lontoossa Purdy Hicks Gallery‘ssa. Kirja pöydällä on Sandran “Landscapes”.