Herra Kamera Kiasmassa. Ja Mapplethorpe. Mitä pidit, kysyn. “Kun tietää, että Mapplethorpe on elänyt ja aloittanut taiteilijauraansa Patti Smithin kanssa ensin ihan mielettömässä köyhyydessä, niin se hetki, kun se on saanut (Metropolitan Museum of Artin kuraattori) John McKendryltä käyttöönsä rajattomasti Polaroid-filmiä ja (Detroit Institute of Artsin entiseltä kuraattorilta) Sam Wagstaffilta studion Manhattanilta… se on varmasti ollut taivas.” Katso myös: The Robert Mapplethorpe Foundation

Ei, käteni ei ole noin ryppyinen, se on teippiä. On hämmästyttävää, kuinka suuri osa naisista kokee jossain vaiheessa elämäänsä jotain epämukavuutta tai askarruttavaa rinnoissaan. Tai siis hämmästyttävää on se, kuinka vähän siitä puhutaan. Minustakin on kyllä vaikeaa ottaa tämä aihe postauksessa käsittelyyn. Olisin kuitenkin toivonut, että olisin kuullut tai lukenut jostain jonkun muunkin joskus hermoilleen rintoinensa. Siksi kirjoitan. Aloitetaan pidemmittä puheitta. Rintani olivat olleet arat jo pitkään, vuosia. Halaaminenkin teki kipeää. Siedin kuitenkin asiaa ja syytin huonoa kirjoitusasentoa. Enkä käynyt gynekologilla sitten synnytysteni. Oireet kuitenkin lisääntyivät, ja siitä alkoivat tutkimukset. Mammografiassa (elämäni ensimmäisessä) ja sen yhteydessä tehdyssä ultrassa rinnoistani löytyi kystia, eräänlaisia nestetäytteisiä tyynysiä. Niitä oli runsaasti ja osa niistä oli aika isoja. En ollut koskaan eläessäni kuullut kystista. Helpotus oli, ettei mitään muuta näkynyt. Kipu ei kuitenkaan ollut ainoa oire, oli myös muuta. Tutkimuksia päätettiin jatkaa. Tiedä tämä: rinnat saattavat eri elämäntilanteissa vuodattaa kirkkaita tai maitomaisia pisaroita, ja se on normaalia ja se on yleistä. Veri kuitenkin vaatii aina lisätutkimuksia. Kystat rinnoissa ovat vaarattomia, yleisiä, joskus kivuliaita, mutta helpottavat iän myötä. Niille ei tarvitse …

Sää totta vieköön teki temput taas. Niinhän se yleensä tekee, pistää meidät vielä kerran polvilleen ennen kuin antaa kevään todenteolla tulla. Oli hauskaa silmäillä blogia vuoden takaa. Se sama keväthuuma ja sitten vilpitön ällistys, kun kylmä palaakin takaisin, puhaltaa huuruun koko pikkukaupungin ja pikkukengissä loikkivan ihmispolon. Vähän aikaa sitten oli vielä appelsiininvärisiä aurigonlaskuja ja Herra Kamera, joka lähti iloksemme pienelle iltapyöräilylle. Jos häneltä kysyy, on retkikohde aina sama. Varisniemi, sen graniittiset kalliot, jotka nousevat jyrkästi suojaamaan pientä poukamaa ja toisaalta valuvat veden nuoltaviksi pitkinä ja sileinä kuin ballerinan jalkapöydät. Kreikkalaisesti kaartuvat havupuut ja miljoona pyöreää kiveä, joita poimia kämmenelle. Nyt sataa, mutta sekin on ihan kaunista. Varsinkin, jos on joku, jonka täytyy maata sängyssä jääpalapussi kainalossa. Lue lisää: Vuosi sitten kevät otti takapakkia näin ja näin, ja sitten tehtiin pataruokaa.

Voi tiistai, tuo lempipäiväni, se ei taaskaan pettänyt! Herra Kamera järjesti nimittäin eilen yllätyksen. Sain kutsun treffeille studiolle, jota en ollut tunnistaa kun astuin illansuussa sisään. Kuvauskamat oli siirretty reunamille ja keskellä lattiaa oli mitä täydellisin kynttilöillä valaistu elokuvakatsomo kahdelle. Leffaeväänä oli herkkusalaatit Origosta ja lisäksi juustoja, paahdettuja manteleita sekä lempparini minttusuklaanappirulla, juomaksi pullo Bollingeria. Elokuva oli erikoisin kokemus pitkään aikaan, italiainen Suuri kauneus. Olin sen halunnut nähdä elokuvateatterissa kun se aikanaan tuli ohjelmistoon, mutten ehtinyt. Sitten olin kiukutellut, koska sen  suuruuden ja kauneuden katsominen ei kuulemma ole ollenkaan sama televisiosta. No, Herra Kamera ratkaisi ongelman ja heitti kirjastosta löytyneen leffan studion seinälle tanakan äänestoiston kera, niin että äkäpussi varmasti näki, ja kuuli. Elokuva, niin, oh. Se oli OUTO.  Tavallaan ymmärsin ja arvostin ja paikoin rakastinkin sitä mitä yritettiin (luullakseni) sanoa, mutta joidenkin kohtausten alta olisin halunnut kävellä kauas pois. Kuvat täyttivät enemmän kuin pöydän antimet, niin runsaana virtasi Tiberin jakama kaupunki valkokankaalla. Kaunista, pakahduttavan kaunista, toisaalta brutaalia, ärsyttävää ja ahdistavaa. Hulluja nuo roomalaiset. Mutta meillä oli ihana ilta. Elokuva pyöri, pöly leijaili projektorin valokeilassa. …

Torstaina menen siis pieneen leikkaukseen. Olen asiasta hiukan jännittynyt. “Niin,”te sanotte lempeästi ja ymmärtäväisesti, te kiltit ja empaattiset, “onhan se jännittävää.” Mutta luulenpa, että me puhumme nyt eri asiasta. Olen saanut Tammisaaresta kirjeen, jossa sanotaan, että sairaalaan tulee ilmestyä kello kahdeksalta aamulla ilman meikkiä ja kynsilakkaa. ILMAN MEIKKIÄ JA KYNSILAKKAA!? (Tuohon kello kahdeksaan olin jo henkisesti varustautunut.) Olen pakannut sairaalakassiini meikkipussin lisäksi jo Dotsista saamani setin kauniita matkakokoisia kauneudenhoitotuotteita, kahdet uudet rintaliivit ja kolmet pitsipöksyt. Olen laittanut tälle viikolle kalenteriini kokovartalokuorinnan, säärihuollon, jalkakylvyn ja ahkeran kookosöljykuurin päästä varpaisiin. Haluanhan olla edustava siinä loisteputkien alla. Kirurgikin on niin nuori ja komea, ei sillä että olisin erityisemmin kiinnittänyt huomiota, sanonpahan vain. Laittaisinko kuitenkin ihan pikkuriikkisen sävyttävää päivävoidetta (huom, voide, ei meikki), aavistuksen kulmakynää, sipaisun sheavoita huuliin? Mitä jos poskipäille levittäisi sormenpäillä hiukan punajuurimehua, toimisiko se? Otan myös hellävaraisia meikinpuhdistusliinoja mukaan, koska kunnioitan sairaalahenkilökunnan päätöstä mikäli käsityksemme meikistä ja meikistä menee ristiin esimerkiksi tuossa kulmakynän kohdalla. Ajattelin kirjoittaa tussilla kämmeneeni “JOKO SAA LAITTAA HUULIPUNAA”, voisin sillä heräämössä heiluttaa hoitajille ensiapua. Kampaukseksi ajattelin tavaramerkkiäni eli korkeaa, huoletonta nutturaa. Se …

Nonni! Taidanpa luulla, että tämän elokuvan tekijät ovat ajatelleet juuri minua kun ovat luomustaan tehtailleet. Kaunis, runsas ja kirjaisa pariisilaisasunto, viisi ystävystä, illallinen. Aivan jumalattomasti puhetta, tyhmiä vitsejä, väärinymmärryksiä, vanhoja kaunoja. Tilanne ryöstäytyy valloilleen eräästä etunimivalinnasta vielä syntymättömälle lapselle, siitä elokuvan nimikin, Le Prénom. Kaikki tapahtuu muutamia herkullisia ulkomaailman, menneisyyden tai kuvitelmien välähdyksiä lukuunottamatta yhdessä huoneistossa, yhtenä iltana. Olen ennekin kirjoittanut haahuilustani elokuvien toisessa tasossa, tässäkin käy niin. Jään hiipimään näyttelijöiden “taakse”, katselen kotia, lavastus on kaltaiseni kirjahullun ja jokaisen boheemin tyylin ystävän unelma. Painelen pausea ja Herra Kameran kauhuksi katson elokuvan heti perään uudestaan, olen missannut niin monta kohtausta omissa maailmoissani. Miinusta paikoin melkoisen rasittaviin mittasuhteisiin paisuvasta mesoamisesta ja lasten epäuskottavasta nukkumaanmenoajasta ja -kyvystä, siinä mekkalassa. Hankolaisille tiedoksi: elokuva on lainattavissa kirjastostamme. Te muut olette oman onnenne nojassa 🙂