Month: helmikuu 2015

Rakkautta rakkautta vaan

Kysyikö joku nykymaailman mittakaavassa pitkähkön yhdessäolomme (21 vuotta) ja avioliittomme (15 vuotta) salaisuutta? No, mä kerron kuitenkin. Vaikka välillä tuntuukin, että toinen on ihan umpitollo, niin umpiumpiumpitollo, ettei näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin laittaa hopealusikat jakoon, niin siltikin on ihan mahdollista rakastua omaan puolisoonsa uudestaan. Niin on meille käynyt monta kertaa. Ei meillä ole mitään auvoa koko ajan, ei sinne päinkään. Hääpäivän iltanakin kävimme läpi iänikuisia parisuhteemme kipukohtia Katariinankadun salakapakan sametilla verhotussa nurkkapöydässä sellaisella intensiteettillä, että kyyneleeni vain ropisivat auringonlaskunväriseen cocktail-lasiin. Kaunisviiksinen tarjoilijapoika kierteli pöydissä kysymässä miten asiakaskunnalla oli asiat, ja minä vastasin että huonosti. Herra Kamera tilasi baarimikolta kaksi juomaa “jotka tekevät onnelliseksi” ja en sitten tiedä oliko pöytään kannetuilla ruusunterälehdillä tai hopeakuulilla osuutta asiaan, vai olisiko taas kerran puhumisesta ollut hyötyä, mutta ihan todella sulassa sovussa me taas jatkoimme matkaa. Matkaa hotellille juu, mutta myös matkaa kohti seuraavia yhteisiä myötä- ja vastoinkäymisiä. Kaks tolloa. Vaikka tämä tarina toisin voisi todistaa, niin parasta Herra Kamerassa on tämä: hän saa minut nauramaan <3 Kuvissa Hotel Kämpin kauniisti katettu huoneaamiainen. 

Vastanaineet

15. hääpäivä. Sama hotelli, sama sviitti, täsmälleen sama yö, mutta viisitoista vuotta myöhemmin. Hyvä yritys rekonstruoida vanha mustavalkoinen hääkuva, keskellä samanlaista huoneeseen katettua aamiaista kiiltävine kahvipannuineen. Lähtiessä olimme hädintuskin puheväleissä, niin paljon otimme toisiamme pattiin. Palatessa pussailimme vielä pysäköidyssä autossa Bulevardilla ennen kuin kannoimme taas tavaramme arjen keskelle. Voi pojat että teki hyvää. Lue lisää: Häähulinasta olen kertonut aikaisemmin, jutussa “Miten minusta tuli Rouva Kamera”, täällä.

Helmikuun sävyt

Tänään paistelee aurinko ja valtavat, Föhntuulen lämmittämät lumivaipat liukuvat katoilta niin että tanner vain tömisee. Eilen sen sijaan oli vielä pakkasta, aurinko vasta yritteli esiin harmaan taivaankannen kolosta. Oli ihan tyyntä, harvinaista Hangossa. Tuuli on vaikea, se salpaa hengen ja riuhtoo huppua ja pistää silmistä kyynelpurot juoksemaan. Nyt oli ihanaa kävellä veden rajaa. Lumiharsosta valkoinen hiekkaranta ja avoimena rantaan soljuva meri. Meren ääni, sen tahtoisin teille pullottaa. Kävelykaverini saa joka ikinen kerta kuulla kaksi lausetta vieressään loikkivan suusta. “Siis missäänhän maailmassa ei ole näin kaunista!” ja “Miksi mä en kävele täällä joka päivä??” Kirjatoukkuuteen kuuluu, että mitään oikeita ulkoiluvaatteita ei tunneta ja sään mukaan pukeutuminen on vieras ajatus. Samat vaatteet rantakävelyllä kuin työtapaamisessa tai baarissakin. Olen vuosien saatossa ja hissukseen hankolaistuessani vähän ryhdistäytynyt. Raahustankin nyt liian isoissa toppahousuissa ja Herra Kameran vihreässä Ranskan armeijan parkatakissa kuin mikäkin muumi pitkin rantoja. Kengätkin pitävät vettä. Aikamoista.

Hyvää Fredrika Runebergin päivää!

Tänään vietetään Fredrika Runebergin päivää. Olihan hän ensimmäisiä suomalaisia naiskirjailijoita, sanomalehtinaisia ja naisasianaisia, todellinen edelläkävijä. Lahjakas Fredrika (s. 1807) oppi lukemaan nelivuotiaana, osasi äidinkielensä ruotsin lisäksi englantia, saksaa, ranskaa ja lopulta suomeakin ja luki valtavasti sekä kirjoitti nuoresta pitäen. Ensin runoja, myöhemmin novelleja ja romaaneja. Fredrika meni naimisiin köyhän pikkuserkkunsa Johanin kanssa ja osti omilla säästöillään huonekalut parin ensimmäiseen yhteiseen asuntoon Helsinkiin. Launtaiseurassa hän sai vaihtaa kirjallisia kuulumisia ja käydä yhteiskunta- ja kulttuurikeskusteluja. Se merkitsi hänelle paljon. Myös satunnaiset työt – artikkeleita, käännöstöitä, oikolukua ja muutama novellikin – Helsingfors Morgonblad-lehteen pitivät kirjailijattaren kiireisenä. Fredrika oli myös lopulta kaikkiaan kahdeksan lapsen äiti (joista kaksi kuoli pieninä) ja muutamien poikien kasvattiäiti. Taloustyöt jäivät alusta alkaen hänen harteilleen, aikaa kirjoittamiselle oli yhä vähemmän. Myös muutto ystävien luota ja vilkkaan seuraelämän keskiöstä Helsingistä Porvooseen suretti Fredrikaa. Synnytykset olivat vieneet voimia ja Fredrika oli usein sairaana. Hänen miehensä katsoi silti tärkeämmäksi pitää itsensä virkeänä nuorten naisseuralaisten voimin, olihan hänelläkin omia kirjallisia ambitioita, ja inspiraatiota piti ruokkia. Hän saikin Porvoon talosta rauhallisen yläkerran, ja Fredrika, lapset ja kotiapu alakerran. Fredrika kärsi, …

Luvussa juuri nyt

Manu Larcenetin neliosainen sarjakuvakirja Pieniä voittoja on niin niin niin hyvä ja edelleen ajankohtainen ja osuva ja tuore. Olen lukenut sarjan ensimmäisen kerran jo joitakin vuosia sitten (sarja on ilmestynyt 2003-2008, suomennettuna 2006-2009, WSOY), mutta aloitin taas alusta ja ajattelin, että Ranskan viimeaikaiset tapahtumatkin huomioon ottaen olisi tosi tärkeää, että ne, jotka haluavat tai yrittävät Ranskaa ymmärtää, lukisivat tämän sarjan. Tai hyvänen aika, ne jotka haluavt ymmärtää IHMISTÄ! Se miten Manu on saanut kaiken tähän tarinaan… nerokasta. Ah. Meillä on kaikki neljä osaa, saa lainata.

Kaikki hyvä

Pihtailin matkakertomuksemme viimeistä osaa, jotta voisin roikkua kiinni reissussa niin pitkään kuin mahdollista. Huomasin myös, että koska en ollut kirjoittanut päiväkirjaa viimeisiltä päiviltä, en muista enää mitä tarkalleen ottaen teimme. Varmaankin sitä samaa. Aamulla lähestyimme kahvinkeitintä toiveikkaina, lämmitimme maitoa, paukautimme kaikki ikkunaluukut auki, tassuttelimme varovasti vielä viileällä terassikivetyksellä. Levitimme kartan, mietimme minne tänään. Lounaan söimme jossain retkillämme, tai sitten talolla, tuorepastaa ja oliiveja, jotain helppoa. Löysimme Leclercin lihatiskin ja lihatiskin elokuvatähden näköisen lihamestarin. Yhtenä iltana paistoimme kunnon entrecôte-pihvit ja kaavimme ranskanperunoilla bearnaisekastikekulhon tyhjiin… Uuden vuoden aattona pakkauduimme yläkerran pienelle parvekkeelle ja katsoimme rannikon ilotulituksia. Me olimme niin korkealla vuoren rinteellä, ja kaupungit siellä niin alhaalla… Paljon raketteja kirkkaammin meille tuikkivat tähdet talon yllä. Kiertelin vielä puutarhan ympäri, laitoin tuolit ja luudat paikoilleen, silitin juuri istutettujen sitruunapuiden valkoisia huppuja ja vedin varpaalla uima-altaan vihreään veteen jäljen. Oli aika lähteä kotiin. Kaikki tämän matkan osat aina lähtöpäätöksestä alkaen löydät tunnisteen “Villa Le Menestrel” alta, kas näin. Postaus, jossa ystäviemme talo esiteltiin, löytyy täältä, ja jos sinä haluaisit sen joskus vuokrata, löydät Sarin Ja Juhan yhteystiedot täältä.

Kiitos kissaihmiset!

Kiitos, olette ihan huippuja, sain tosi hyviä, rehellisiä ja perusteellisia vastauksia kissakysymyksiimme. Ja yhden ehdotuksen valita sittenkin possu 🙂  Kiitokseksi avusta tässä teille kissaruno, joka sopivasti lipui eilen vastaan.   The Naming of CatsT.S. Eliot / Old Possum’s Book of Practical Cats The Naming of Cats is a difficult matter,It isn’t just one of your holiday games;You may think at first I’m as mad as a hatterWhen I tell you, a cat must have THREE DIFFERENT NAMES.First of all, there’s the name that the family use daily,Such as Peter, Augustus, Alonzo or James,Such as Victor or Jonathan, George or Bill Bailey—All of them sensible everyday names.There are fancier names if you think they sound sweeter,Some for the gentlemen, some for the dames:Such as Plato, Admetus, Electra, Demeter—But all of them sensible everyday names.But I tell you, a cat needs a name that’s particular,A name that’s peculiar, and more dignified,Else how can he keep up his tail perpendicular,Or spread out his whiskers, or cherish his pride?Of names of this kind, I can give you a quorum,Such …

Kissakuumetta?

Meillä hissuttelee nurkissa kissakuume. Suorastaan hyppii nojatuolien selkänojalta toiselle, kiertää pöydän alta ja hinkkaa korviaan nilkkaan. Minä en ole koskaan ollut oikein lemmikinpitäjäsorttia. Liikaa vaivaa. Työelämän vaihteluiden, kolmen pienen lapsen, uuden kotikaupungin, remontin tai siis remonttien… kaiken keskellä on ollut vuosikausia aika kaukaa haettua hamuilla peruskaaokseen vielä joku liikkuva osanen. Olen kuitenkin aina pitänyt kissoista. Luullut olevani kissa, sanoisin jopa. Nyt maailmamme makaa aika mallillaan, kodissa olisi sen ikäisiä hoitajia, ettei vastuu jäisi yksin minulle (vai kuvittelenko vaan?) ja yhtäkkiä on virinnyt paljon enemmän plussia kuin miinuksia kun kissa-asia nousee keskusteluissamme esiin. Talomme olisi ihan kissayhteensopiva, ei uuden uutta huonekalua, kellareissa on varmaankin hiiriäkin valmiiksi ja meillä olisi käyttöä sille lämmölle, kehräykselle ja sulokkaalle zenille, mitä kissa voisi tuoda tullessaan. Olemme siis vastaanottavaisia eläimen ystävyydelle. Mutta voih, on niin paljon avoimia asioita ja kysymyksiä! Tajusin tänä aamuna, että siellähän teitä on, viisaita ihmisiä, ehkä jopa kissaihmisiä pilvin pimein. Ehkä te osaisitte auttaa? 1. Jos haluaisi kissan, pitäisikö heti haluta kaksi kissaa? Siis pitääkö kissalla olla kaveri? 2. Mistä ihmeestä kissoja ryhdytään etsimään edes? Rotukissa vai …

Lampaanpotkapäivä

Kuvan sukalla ei ole yhteyttä reseptiin. Sunnuntai oli patapäivä. Sai loikoilla soffalla ja katsoa leffoja samalla kuin “laittoi ruokaa”, eli haudutti kuusi tuntia lampaanpotkaa uunissa. Reseptiin otettiin osviittaa blogista Ripaus tryffeliä. Ota yksi potka per nenä lämpenemään huoneenlämpöön hyvissä ajoin. Laita potkien käärepaperille suolaa, mustapippuria, Herbes de Provence-sekoitusta tai vastaavia kuivattuja yrttejä. Kieritä potkia kauttaaltaan mausteissa, kunnes pinta on pilkullinen. Ruskista potkat voissa ja öljyssä ja nosta ne padan pohjalle. Pilko porkkanoita kuorineen päivineen, samoin sipuleita. Toistan: kuorineen päivineen. Iske yksi kokonainen valkosipuli keskeltä kahtia. Kyllä, kuorineen päivineen. Ruskistele lihojen jäljiltä vielä rasvaisella valurautapannullasi vihannekset ja viskaa ne potkien perään. Lakaise vielä rosmariininoksakimpulla pannua ja nosta nippu padan päällimmäiseksi. Huuhtele valurautapannu kiehuvalla vedellä, ja hulauta neste pataan. Kruunaa koko komeus puolella pullollisella punaviiniä. (Ei lasiisi, hassu, vaan pataan.) Kansi päälle, pata uuniin, miedohkoon lämpötilaan. Meidän kaasuhellastamme ovat kaikki numerot kuluneet pois, mutta luulisin että osuimme johonkin 150 asteeseen. Anna hautua 4-5-6 tuntia, kunnes liha on niin mureaa, että se sulaa kun vain näytät sille haarukkaa. Nosta potkat hetkeksi vadille ja kaada liemi siivilän läpi kattilaan. …

Ruusuja ja knalleja Hangon yössä

Venevajalla vietetyn hetken jälkeen siirryimme syntymäpäiväsankarimme varsinaiseen juhlaosuuteen. Hänen miehensä oli junaillut salaa tammikuun viimeisten tuulien piiskaamaan Hankoon rimpsun rakkaita onnittelijoita, ja kun me tupsahdimme vinosta räntäsateesta kynttilöiden valaisemaan ravintola Origoon, pääsi juhlakalu moneen lämpimään yllätyshalaukseen. Sitten me vain söimme ja joimme, lauloimme onnittelulauluja eri kielillä, teimme taikatemppuja ja telepatiaharjoituksia ja mitä näitä nyt on. Ihana, ihana illallinen! Vaan eivät ne bileet vielä siihen loppuneet. Kaamosjuhlissahan perikansallisesti joku joutuu lopulta aina putkaan. Tällä kertaa itse asiassa koko juhlaväki. Hotel Bulevard Hangon, noh Bulevardilla tietysti, avasi koeluontoisesti uuden baarinsa ensimmäistä kertaa yleisölle lauantaina. Bar Komisarissa on hauskat knallilamput, hieno mustavalkoinen maisematapetti hotellin kotikadusta joskus vuosisadan vaihteesta ja kaikinpuolin leppoisa tunnelma. Eräs toinen seurue laulaa paukautti meidän synttäritytölle. Kun nätisti Esalta pyysimme, saimme kurkistaa tavallisten hotellihuoneiden lisäksi majoitusta tarjoaviin entisiin putkiin. Olimmehan vanhalla poliisiasemalla. Viisas vieras olisi tässä vaiheessa kiittänyt ja kumartanut ja lipunut arvokkaasti omaan kotiinsa. Mutta niin me emme tietenkään tehneet. Me lähdimme jatkoille, söimme viikunoita aamunkoittoon ja soitimme nuoruutemme lempibiisejä metallikulhon pohjalle asetetusta kännykästä. Kajarit, ihan yliarvostettua. Nyt on sitten maanantai, enkä ole oikein …