Valitse sivu
Mun juttu

Mun juttu

Mä yritän tiedättekö olla tosi positiivinen ja iloinen ja optimistinen ja isänmaallinen ja ceevitamiinin ruumiillistuma ja ottaa kaiken irti talvimyrskyistä ja bliniajasta ja villasukista ja sopivan pimeistä illoista (ja aamuista ja keskipäivistä) kynttilöille ja kirjoille ja kaikelle kotoisalle… mutta välillä vaan ei jaksa.

Koska tää. Tää olis niinku enempi se mun juttu.

Laitoin kuvan puhelimeni aloituskuvaksi, jotta näen sen heti kun herään. Voi tosin olla, että se se vasta onkin syynä juuri kokemaani yhden päivän kaamosmasennukseen.

Perkele.

“I’m not going to talk about Picasso.”

“I’m not going to talk about Picasso.”

Mitäs mä aina sanon, kyllä kirja Kirjatoukan luokse löytää!

Tuossa päivänä muutamana kirjoitin halustani heittäytyä Antibesin Picasso-museon lattialle ulvomaan keramiikkavatien perään. No mikä kirja paukkaa pari päivää myöhemmin kirjastossa päin pläsiä?

Francoise Gilot‘n (ja Carlton Laken) Elämä Picasson kanssa. Jo melkolailla teippailtu painos vuodelta 1965, sivut kellastuneet ja pehmeksi kuluneet, kuin säämiskää kääntelisi. Enkä edes etsinyt.

Francoise Gilot oli yksi Picasson naisista, ja yli kymmenvuotinen yhteinen ajanjakso tuon joskus julmankin hurmurin kanssa ajoittui juuri Antibesin ateljeen aikoihin ja sen ympärille, 1940- ja 50-luvuille. Kirjassa kerrotaan, paitsi savivatien synnystä, hyvin avoimesti vaikeasta elämästä Pariisissa ja Etelä-Ranskassa Picasson rinnalla. Ihmeen kylmäpäisesti Francoise luovi rakkaudessaan. Kiehtoohan se, tottakai. Nyt haluan takaisin Antibesin museoon, katsoisin kaikkea toisin silmin. Merisiilejä, joiden määrää teoksissa ihmettelin ja joiden taustatarinan kirjasta löysin, sitä museon huonetta, joka aikoinaan palveli Picasson työhuoneena, seireenejä, kaikkea… Vallaurisin keramiikkakaupunkikin olisi niin lähellä… Takaisin, takaisin…

Kaunis ja älykäs Gilot, taiteilija itsekin, elää edelleen (s. 1921), vaikka melkeinpä myyttisen puolison kuolema tuntuukin joskus ihmisten mielissä imaisevan elämänkumppanit unohduksen hautaan mukanaan. Picasso ja Gilot saivat yhdessä kaksi lasta, Paloman ja Clauden. Kun Francoise Gilot otti ja lähti suhteesta, hänen oli päättäväisesti rakennettava koko elämänsä alusta alkaen uudeksi. Siinä hän onnistui, toisin kuin monet muut Pablo Picasson varjossa kasvaneet, ja sinne varjojen vangiksi jääneet naiset. Tate Galleryn taiteilijamuotokuva (video) Francoise Gilot’sta katsottavissa täällä.

J.K. Ja tämäkin kirja löytyi myös omasta hyllystäni sitten myöhemmin. Jatkan näköjään edelleen jo omistamieni kirjojen ostelua ja lainailua.

Lue lisää: Life After Picasso, Vogue

Kirjojen virtaus

Kirjojen virtaus

Kirjatoukan ohjeita kirjojen karsimiseen. Kuvissa eräs eteinen, eräänä sunnuntaina, eräät valkoviinillä huumatut ystävät ja eräs hysteerinen kirjankarsija. Kuvien henkilöt eivät millään muotoa liity tapaukseen.

Kaikki alkoi siitä, kun huomasin Pinterestissä seikkaillessani, että kirjoja vyöryvät sisustuskuvat alkoivat ahdistaa. Katselin hiljaa kuvien kattoon asti ulottuvia kirjahyllyjä ja ajattelin, että tuoltahan on mahdotonta löytää mitään. Ja että KUKA nuo hyllyt siivoaa?

Siirsin katseeni ruudulta hiukan sivuun. Olohuoneemme ikkuna oli kasvanut umpeen kirjoista. Kirjat olivat huojuvissa pinoissa ikkunalaudalla päällekkäin, valahtelivat sohvan taakse ja keräsivät kulmakarvoja nostattavaa pölyhuntua ylleen. Kirjahyllyssä oli kirjoja kahdessa rivissä ja rivien päällä pitkällään, samoin astiakaapissa, joka ei siis enää ollutkaan astiakaappi. Kirjoituspöydän alla oli banaanilaatikkokaupalla kirjoja, ja yläkeran liinavaatekaapissa pussilakanat pakenivat hylly hyllyltä alemmaksi kirjatulvan tieltä. Tämä kaikki siis sen jälkeen, kun olin jo noin neljä kertaa karsinut kokoelmaani.

Minulle oli vuosikausia aivan mahdoton ajatus luopua yhdestäkään kirjasta. Muistan katselleeni kuinka kirjaklubini naiset laskivat tapaamisissamme luettujen kirjojen pinoja pöydän reunalle ja sanoivat rennosti, että ottakaa tuosta. Minä en ikinä vienyt pinoa. Olin kauhuissani moisesta kevytmielisyydestä.

Nyt vuosien varrella olen oppinut pari asiaa.

  • On kirjoja, jotka täytyy saada omistaa, ja on kirjoja, jotka voivat ihan hyvin lähteä kiertämään. Ei mitään hätää. Hengitä. Hengitä.
  • Kirjasto on ihana. Luet kirjan, ja jos “lainasi erääntyy” viesti sähköpostikansiossasi saa sinut tuntemaan, että kirjasto yrittää repiä munuaisesi irti, voi olla ihan hyvä idea lisätä kyseinen kirja joululahjalistalle. Joka tapauksessa palauta kirja rauhallisesti ja tarvittaessa uusi laina. Ei ole myöskään lainkaan tavatonta toivoa, että kirjasto vahingossa unohtaa lainanneensa kirjan sinulle ja saat salaa pitää sen. Niin ei kai koskaan maailmanhistoriassa ole käynyt, mutta kerta se on ensimmäinenkin.
  • Useampia kirjoja rittää ihan hyvin yksi kappale. Paitsi tietysti kirjaa Toven matkassa, jota täytyy olla kolme. Mutta esimerkiksi Ylpeyttä ja ennakkoluuloa riittää ihan hyvin yksi per talous. 
  • Joskus riittää, että perhepiirissä eli suvussa on jo joku kirja. Paitsi tietysti Kyllikki Villan kirjat, joita pitää olla jokaisella ikiomana, ja Juha Tantun tietyt teokset. 
  • Oletko edennyt karsimisvaiheeseen? Karsimisvaiheessa ota jokainen kirja käsiisi ja paina se rintaasi vasten. Jos et halua irrottaa otettasi tai sinua alkaa itkettää, älä irrota. 
  • Voit ajatella säästäväsi joitakin kirjoja lapsillesi, mutta totuus on, että lapset löytävät kirjansa itse ja moninaisia teitä. Ja jos olet todellinen kirjatoukka tuskin lukeminen kotoa ihan heti loppuu, vaikka laskisitkin muutamia teoksia vapaaksi. 
  • On tosi kiva ostaa välillä ihan uusi kirja, josta juuri nyt puhutaan tai antikvariaattilöytö, joka tuntuu sillä hetkellä aarteelta. Kirjoihin käytetty raha on aina hyvin käytetty raha! Jos olet lukenut paljon, opit kyllä aika pian tietämään, tuleeko kyseiseen kirjaan palattua. Anna kirjan lähteä liikkeelle, jos yksi lukukerta riittää. 
  • Kirjan säilyttämiselle voi olla myös muita syitä kuin mielihyvä lukiessa. Esimerkiksi kaunis kansi. Kaunis kansi on tosi hyvä syy säilyttää kirja. Se taas sitten ei tarkoita, että rumaa kirjaa ei kannata säilyttää, pöhkö.
  • On myös teoksia, jotka tekevät yleisöön säväyksen kirjahyllyssäsi, nostavat statustasi muiden silmissä. Siinäpä vasta viisas ihminen! Niillä kirjoilla ei kuitenkaan kannata tukkia hyllyjä, sillä mihin Lippe Suomalaisen muistelmat sitten mahtuisivat?
  • Karsimista kannattaa harrastaa pienissä osissa. Baby steps. Kirja, jonka suhteen olit kahden vaiheilla viime keväänä (karsimisaika on naarailla usein juuri keväällä), saattaa tänä keväänä olla ihan lähtövalmis. 
  • Keittokirjat ovat ah niin houkuttelevia, mutta karsimisvaiheessa katsopa tarkkaan. Missä kirjoista on kastiketahroja, punaviinilasirinkuloita, öljystä läpikuultavia nurkkia tai kuivuneita yrttejä sivujen välissä? Niinpä. Keittokirja, joka solahtaa yhtä hyvin iltalukemiseksi kuin hellan viereen on ansainnut paikkansa, kuten siis myös nuo tahrapetterit. 
  • Raastavia itkukohtauksia koetaan tylsien kirjojen äärellä, joissa kuitenkin on meidän, Herra Kameran ja minun omistuskirjoituksia toinen toisillemme kahdenkymmenen vuoden takaa. Sovitaanko rakas, ettei enää kirjoiteta kirjoihin, ei vain kertakaikkiaan kirjoiteta?
  • Kun olet niin pitkällä, että lentoon lähtevät kirjat ovat eteisessä ja olet laskenut ystäväsi niiden kimppuun, huuda toiselta puolelta asuntoa, että EI SAA SANOA MITÄÄN, ÄLKÄÄ SANOKO MITÄÄN NIMIÄ, MÄ EN HALUA NÄHDÄ MITÄÄN MITÄ LÄHTEE!! 
  • Käy nyt kuitenkin hyvä ihminen välillä katsomassa, että mitä tuli tehtyä, sillä vielä ehtii repiä toisen kädestä elämää suuremman romaanin, lapsuuden muiston, oman koko identiteetin rakennuspalikan tai sen kaiken elämäntietosi ja -taitosi peruskiven, jonka arvon ymmärtää vasta kun sen näkee hyvänen aika lähes ventovieraissa käsissä.
  • Kannattaa ehkä myös mainita puolisolle, jos on aivan vahingossa heittänyt lähtevien koriin puoli kaapillista hänen ei-niin-järin-kiinnostavia-ja-melko-tilaavieviä kirjojaan… 
  • Ja yks juttu: kirjat ne kyllä vievät viattomilta ihmisiltä, mutta tota avaamatonta kirsikkalikööripulloa ei huoli KUKAAN! 
Onneksi on kuitenkin Kirjatoukan mutsi, joka ei koskaan päästäisi kirjoja käsistään, ja jonka kirjastoon voi vetäytyä hätätilanteessa nuolemaan haavojaan ja tekemään katumusharjoituksia. Joskus nimittäin vain aika näyttää, mikä hassu kirja nousee missäkin elämäntilanteessa pelastukseksi. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä mutsilla on sitä paitsi sekin kirja, josta luopumista olit jo ehtinyt surra. Voi ei, iski ymmärrys, tämähän nyt kiertyy kuin käärmeen häntä ja puree minua nilkkaan! Mihin minun lapseni, minun poloiset, sanoja janoavat lapsiraukkani menevät tai tulevat aikanaan, jos olen karsinut itseni kirjallisesti ihan minimiin???

(Varsinaista minimivaaraa ei ole vielä näkyvissä, ei kuulkaa sinne päinkään… T. Herra Kamera.)
Sunnuntaisiivo

Sunnuntaisiivo

Sunnuntailounas kesti kuusi tuntia. Syötiin ensin laudalta makkaroita ja juustoja, sitten kauhottiin pastiksella maustettua ranskalaista kalakeittoa syviin kulhoihin ja ryystettiin se valkosipulimajoneesin ja maalaisleivän kera, välillä käveltiin rantaan hihkumaan ja lopuksi juotiin kahvit.

Oikeastaan kaverit tulivat alunperin vain katsomaan kuinka kevätsiivoukseni (kyllä, sanoin kevät!) on saavuttanut hirmumyrskymäiset mittasuhteet. Viimeaikaiset kuolemat ovat aiheuttaneet sen, etten halua säilöä mitään, jota en tarvitse. Ettei kenenkään aikanaan tarvitsisi minun jälkeeni kanniskella tavaraa, jolla on enää surun määrittelemä tunnearvo. Liikkeelle, liikkeelle vaan, kaikki painava.

Vaikeinta on luopua tavaroista, joihin on pihkassa, mutta jotka totuuden nimessä ovat jääneet käyttöä vaille. Kuten vaikkapa persialaismattokuvioisesta Fatboysta, auts. Se, yksi runkopatjasänky ja yksi suurensuuri puinen säilytysarkku ovat vailla uutta kotia, saa tökätä viestillä jos kuumottelee. Isoimpia siirreltäviä mainitakseni. Hyvin jäähdytetyn valkoviinin voimin saimme sunnuntailounastajat sentään tyhjentämään eteiseen pinottuja pahvilaatikoita, he näyttivät ihan muuttokuormalta lähtiessään 🙂

P.S. Fatboy meni jo.

L niin kuin lauantai

L niin kuin lauantai

Kuva elokuvasta Linna Italiassa

Tänään oli taas semmoinen päivä, että ensin on ihan että ei sitten tapahtunut taas yhtään mitään, ja sitten kun tarkemmin ajattelee, niin tapahtui vaikka mitä.

Tyttäret olivat lähteneet perjantaina suoraan koulusta Helsinkiin. Me heräsimme lauantaihin kolmistaan. Söimme kananmunilla ja hyvällä kinkulla täytettyjä croissantteja ja menimme aamupalan jälkeen takaisin sänkyihimme lueskelemaan.

Aamupäivällä lähdimme hoitelamaan asioita. Oli niin liukasta, että luistimet olisivat olleet kenkiä paremmat jalkineet. Lipsuttelin Herra Kameran käsikynkässä, vihaan jäisiä katuja ja vihaan kylmää tuulta. Varsinainen Suomi-neito… Menimme ensin kirjastoon ja näimme Taiteilija C:n, jonka valkoista partaa minun tekisi aina mieli silitellä. Olemme kerran käyneet Pariisissa hänen sisarensa luona, sekin on varsinainen tarina…
Poika kysyi saako hän jäädä kirjastoon lukemaan siksi aikaa kun me luistelemme kierroksemme loppuun. Annoimme luvan. Kävimme lamppukaupassa, apteekissa ja ruokakaupassa ja palasimme kirjastolle poimimaan pojan. Poimimme jotakin muutakin, dvd-hyllystä elokuvan Linna Italiassa ja lehtiosastolta ranskalaisia juorulehtiä.

Kotiin päästyämme olin jo nälkäkuoleman partaalla, mutta miehet halusivat vielä ajella kauko-ohjattavaa autoa ylös ja alas Kirkkopuiston kallioita. Minä kaadoin lasiin punaviiniä, käperryin kaari-ikkunan alle nojatuoliin ja luin sitten pahimpaan nälkääni Vivi-Ann Sjögrenin keittokirjaa kunnes isä ja poika suvaitsivat palata.

Lämmitimme eilisiä fenkolipizzoja ja linnoittauduimme Herra Kameran sohvannurkkaan katsomaan elokuvaa. Poika sai peliaikansa.

Ranskalais-italialainen Linna Italiassa on kummallinen elokuva, joka varmasti jakaa mielipiteitä. Minä pidin, Herra Kamera nukkui. Ajattelin, että siksikin ehkä tunnen oloni kotoisaksi Ranskassa, että siellä naisen neurootisuus on vain yksi kiehtova luonteenpiirre kaiken kiehtovan lomassa. Täällä pitää aina olla niin järkevä ja reipas ja toimelias ja säänkestävä ja käytännöllinen ja terve. Tässä elokuvassa kukaan ei ollut reipas eikä toimelias eikä järkevä. Ihanaa haahuilua, samaistuin.

Elokuvaan antaa omat lisävirityksensä sen nivoutumat ohjaajan ja pääosan esittäjän Valeria Bruni Tedeschin omaan elämään. Elokuvan linnana on hänen sukunsa linnan, josta he oikeassakin elämässä olivat joutuneet luopumaan, elokuvassa veli kuolee aidsiin, kuten Valerian veli, Valerian eli “Louisen” äitiä esittää hänen oma äitinsä, joka on konserttipianisti. Kutkuttavinta on kuitenkin se, että elokuvan Nathan, nuori poikaystävä ja komea pörröpää Louis Barrel on kuin onkin Valerian entinen kumppani. Valeria Bruni-Tedeschin sisar on Sarkozyn puoliso, siis entinen Ranskan ensimmäinen nainen, laulajana tunnettu Carla Bruni, mutta mitään häneen viittaavaa ei elokuvassa ole.

Ja katsokaa nyt mitä naiskuvia ja -rooleja elokuva tarjoaa! Miten normaaleilta (tai epänormaaleilta, kuinka vain) naiset saavat näyttää ja miten hurjia he saavat olla. Kaikenlainen söpöily on pyyhkäisty raivokkaasti pöydältä. Hullun hienoa.

Ilta jatkui elokuvien merkeissä, aika erilaisissa tosin. Menimme kolmeen pekkaan katsomaan 3D-animaation Big Hero 6. Ihan sairaan siistii! Popcornit jäivät puolitiehen kun piti lentää taivaalla ja supersankaroida mukana, hyvä, että pysyimme tuoleillamme.

Sitten haettiin reissuliisat asemalta kotiin, saatiin kuulla heidän arvionsa Mamma Mia-musikaalista (tykkäsivät, kuulemma tosi hieno ja hyvä!) ja koko perhe oli jälleen koossa ja kippurassa teemukien ja juustovoileipien ääressä.

Nyt makoilen peiton alla, Herra kameran kyljessä, läppäri sylissä ja haaveilen huomiseksi bouillabaissesta. Luen myös uudestaan ihan rauhassa teidän todella lämmittävät kommenttinne ja sähköpostinne edelliseen postaukseen liittyen. Te rakkaat, viisaat, kiltit ihmiset, kiitos kun olette siellä.