Month: tammikuu 2015

Mun juttu

Published by Anna

Mä yritän tiedättekö olla tosi positiivinen ja iloinen ja optimistinen ja isänmaallinen ja ceevitamiinin ruumiillistuma ja ottaa kaiken irti talvimyrskyistä ja bliniajasta ja villasukista ja sopivan pimeistä illoista (ja aamuista ja keskipäivistä) kynttilöille ja kirjoille ja kaikelle kotoisalle… mutta välillä vaan ei jaksa. Koska tää. Tää olis niinku enempi se mun juttu. Laitoin kuvan puhelimeni aloituskuvaksi, jotta näen sen heti kun herään. Voi tosin olla, että se se vasta onkin syynä juuri kokemaani yhden päivän kaamosmasennukseen. Perkele.

“I’m not going to talk about Picasso.”

Published by Anna

Mitäs mä aina sanon, kyllä kirja Kirjatoukan luokse löytää! Tuossa päivänä muutamana kirjoitin halustani heittäytyä Antibesin Picasso-museon lattialle ulvomaan keramiikkavatien perään. No mikä kirja paukkaa pari päivää myöhemmin kirjastossa päin pläsiä? Francoise Gilot‘n (ja Carlton Laken) Elämä Picasson kanssa. Jo melkolailla teippailtu painos vuodelta 1965, sivut kellastuneet ja pehmeksi kuluneet, kuin säämiskää kääntelisi. Enkä edes etsinyt. Francoise Gilot oli yksi Picasson naisista, ja yli kymmenvuotinen yhteinen ajanjakso tuon joskus julmankin hurmurin kanssa ajoittui juuri Antibesin ateljeen aikoihin ja sen ympärille, 1940- ja 50-luvuille. Kirjassa kerrotaan, paitsi savivatien synnystä, hyvin avoimesti vaikeasta elämästä Pariisissa ja Etelä-Ranskassa Picasson rinnalla. Ihmeen kylmäpäisesti Francoise luovi rakkaudessaan. Kiehtoohan se, tottakai. Nyt haluan takaisin Antibesin museoon, katsoisin kaikkea toisin silmin. Merisiilejä, joiden määrää teoksissa ihmettelin ja joiden taustatarinan kirjasta löysin, sitä museon huonetta, joka aikoinaan palveli Picasson työhuoneena, seireenejä, kaikkea… Vallaurisin keramiikkakaupunkikin olisi niin lähellä… Takaisin, takaisin… Kaunis ja älykäs Gilot, taiteilija itsekin, elää edelleen (s. 1921), vaikka melkeinpä myyttisen puolison kuolema tuntuukin joskus ihmisten mielissä imaisevan elämänkumppanit unohduksen hautaan mukanaan. Picasso ja Gilot saivat yhdessä kaksi lasta, Paloman ja Clauden. Kun …

Kirjojen virtaus

Published by Anna

Kirjatoukan ohjeita kirjojen karsimiseen. Kuvissa eräs eteinen, eräänä sunnuntaina, eräät valkoviinillä huumatut ystävät ja eräs hysteerinen kirjankarsija. Kuvien henkilöt eivät millään muotoa liity tapaukseen. Kaikki alkoi siitä, kun huomasin Pinterestissä seikkaillessani, että kirjoja vyöryvät sisustuskuvat alkoivat ahdistaa. Katselin hiljaa kuvien kattoon asti ulottuvia kirjahyllyjä ja ajattelin, että tuoltahan on mahdotonta löytää mitään. Ja että KUKA nuo hyllyt siivoaa? Siirsin katseeni ruudulta hiukan sivuun. Olohuoneemme ikkuna oli kasvanut umpeen kirjoista. Kirjat olivat huojuvissa pinoissa ikkunalaudalla päällekkäin, valahtelivat sohvan taakse ja keräsivät kulmakarvoja nostattavaa pölyhuntua ylleen. Kirjahyllyssä oli kirjoja kahdessa rivissä ja rivien päällä pitkällään, samoin astiakaapissa, joka ei siis enää ollutkaan astiakaappi. Kirjoituspöydän alla oli banaanilaatikkokaupalla kirjoja, ja yläkeran liinavaatekaapissa pussilakanat pakenivat hylly hyllyltä alemmaksi kirjatulvan tieltä. Tämä kaikki siis sen jälkeen, kun olin jo noin neljä kertaa karsinut kokoelmaani. Minulle oli vuosikausia aivan mahdoton ajatus luopua yhdestäkään kirjasta. Muistan katselleeni kuinka kirjaklubini naiset laskivat tapaamisissamme luettujen kirjojen pinoja pöydän reunalle ja sanoivat rennosti, että ottakaa tuosta. Minä en ikinä vienyt pinoa. Olin kauhuissani moisesta kevytmielisyydestä. Nyt vuosien varrella olen oppinut pari asiaa. On kirjoja, jotka …

Sunnuntaisiivo

Published by Anna

Sunnuntailounas kesti kuusi tuntia. Syötiin ensin laudalta makkaroita ja juustoja, sitten kauhottiin pastiksella maustettua ranskalaista kalakeittoa syviin kulhoihin ja ryystettiin se valkosipulimajoneesin ja maalaisleivän kera, välillä käveltiin rantaan hihkumaan ja lopuksi juotiin kahvit. Oikeastaan kaverit tulivat alunperin vain katsomaan kuinka kevätsiivoukseni (kyllä, sanoin kevät!) on saavuttanut hirmumyrskymäiset mittasuhteet. Viimeaikaiset kuolemat ovat aiheuttaneet sen, etten halua säilöä mitään, jota en tarvitse. Ettei kenenkään aikanaan tarvitsisi minun jälkeeni kanniskella tavaraa, jolla on enää surun määrittelemä tunnearvo. Liikkeelle, liikkeelle vaan, kaikki painava. Vaikeinta on luopua tavaroista, joihin on pihkassa, mutta jotka totuuden nimessä ovat jääneet käyttöä vaille. Kuten vaikkapa persialaismattokuvioisesta Fatboysta, auts. Se, yksi runkopatjasänky ja yksi suurensuuri puinen säilytysarkku ovat vailla uutta kotia, saa tökätä viestillä jos kuumottelee. Isoimpia siirreltäviä mainitakseni. Hyvin jäähdytetyn valkoviinin voimin saimme sunnuntailounastajat sentään tyhjentämään eteiseen pinottuja pahvilaatikoita, he näyttivät ihan muuttokuormalta lähtiessään 🙂 P.S. Fatboy meni jo.

L niin kuin lauantai

Published by Anna

Kuva elokuvasta Linna Italiassa Tänään oli taas semmoinen päivä, että ensin on ihan että ei sitten tapahtunut taas yhtään mitään, ja sitten kun tarkemmin ajattelee, niin tapahtui vaikka mitä. Tyttäret olivat lähteneet perjantaina suoraan koulusta Helsinkiin. Me heräsimme lauantaihin kolmistaan. Söimme kananmunilla ja hyvällä kinkulla täytettyjä croissantteja ja menimme aamupalan jälkeen takaisin sänkyihimme lueskelemaan. Aamupäivällä lähdimme hoitelamaan asioita. Oli niin liukasta, että luistimet olisivat olleet kenkiä paremmat jalkineet. Lipsuttelin Herra Kameran käsikynkässä, vihaan jäisiä katuja ja vihaan kylmää tuulta. Varsinainen Suomi-neito… Menimme ensin kirjastoon ja näimme Taiteilija C:n, jonka valkoista partaa minun tekisi aina mieli silitellä. Olemme kerran käyneet Pariisissa hänen sisarensa luona, sekin on varsinainen tarina… Poika kysyi saako hän jäädä kirjastoon lukemaan siksi aikaa kun me luistelemme kierroksemme loppuun. Annoimme luvan. Kävimme lamppukaupassa, apteekissa ja ruokakaupassa ja palasimme kirjastolle poimimaan pojan. Poimimme jotakin muutakin, dvd-hyllystä elokuvan Linna Italiassa ja lehtiosastolta ranskalaisia juorulehtiä. Kotiin päästyämme olin jo nälkäkuoleman partaalla, mutta miehet halusivat vielä ajella kauko-ohjattavaa autoa ylös ja alas Kirkkopuiston kallioita. Minä kaadoin lasiin punaviiniä, käperryin kaari-ikkunan alle nojatuoliin ja luin sitten pahimpaan nälkääni …

Matkakertomuksia ja matkakertomuksia

Published by Anna

Jos ette muka ole saaneet kylliksenne matkajuttuja, niin tästä kirjasta löytyy toinen toistansa hurmaavampia matkakuvauksia Tove Janssonin kirjeiden muodossa. Muitakin tervehdyksiä toki, ystäville, perheelle, kumppaneille, työtovereille, mutta minä nautin ainakin tällä lukukerralla niistä matkaselostuksista eniten. Nauroin ääneen Toven ja hänen isänsä Pariisin ilakoinnille! Mutta kuulkaahan. Päätin jo silloin kohta neljä vuotta sitten kun aloittelin blogiani (blogiamme), etten pyytele anteeksi enkä selittele. En juttuja, joita kirjoitan, enkä myöskään sitä jos en jaksa kirjoittaa. Nyt Ranskan matkakertomuksemme on vienyt tosi paljon tilaa viime aikoina, ja arvelen, ettei se kaikista voi olla kovinkaan kiinnostavaa. Muiden ihmisten matkat, mitäpä niistä. Tekee mieli pahoitella. Mutta jos kerron, että kun makasin maanantaina Jorvissa, vatsallani laverilla, pää telineessä, etten liikkuisi, kädet kylkiin sidottuna, magneettikuvaustunnelissa, niin ajattelin kiihkeästi matkaamme, jotta kestäisin sen puolituntisen. Ymmärrättehän, miksi minulle on nyt niin tärkeää elellä reissu uudestaan sanoin ja kuvin? En halua ollenkaan ylidramatisoida tutkimuksiani, sillä tottahan on myöskin se, että mitään vakavaa ei ole löytynyt. Luottavainen mieli on minulla se päällimmäisin tunne, enkä odota pahinta. Jotain silti vielä etsitään, ja huoli siitä mitä en edes osaa …

Kotona kaukana kotoa

Published by Anna

On kaikki ne kauniit Rivieran valon valaisemat kaupungit, joiden rantoja Välimeri hyväilee ja kuuluisakupoliset hotellit reunustavat, ja kylät, joihin ajellaan silkkihuivi kampauksen yllä siemailemaan samppanjaa ennen illallista huippuravintolassa. Ja sitten on Draguignan. Karuhko Draguignan on muodostunut meille kotikaupungiksi kaukana kotoa. Tunnin etäisyys ei ollut syy eikä mikään jättää tuttuja katuja väliin tälläkään kertaa. Draguignanista et löydä hivelevää kulttuurielämää, eikä ravintoloista yhdelläkään ole tähden tähteä. Sen sijaan täällä elellään tavallista arkea, käydään kivoissa kahviloissa tai torilla, syödään kuumaa pizzaa kadunkulmissa ja jutellaan pikkukauppiaiden kanssa, jotka muistavat sinut vuosienkin takaa. Missään ei neonkyltti hohda kauniimmin, kuin kotona Draguignanissa. Draguignanin ympäristöstä löytyy kyllä vaikka mitä nähtävää, 19 kaupungin ja kylän muodostama La Dracénie esittäytyy tässä.

Astoux & Brun

Published by Anna

Seuraa taas ravintolavinkki Rivieralle matkustaville, tällä kertaa Cannesissa. Huomaan seuraavaa tässä iän myötä.  Ravintolassa ruoka ja sen maistuvaisuus on enää yksi tärkeä osa muiden tärkeiden osien joukossa. Yhä korkeammalle kiipeävät arvoasteikossa tunnelma ja palvelu. Ehkä se on sitten se, että kun osaa jo itsekin jonkunverran ruokaa laittaa, niin se valmiiseen pöytään istumisen ihanuus korostuu, ihmisten kohtaaminen, ja tämmöisenä tasaista perhearkea puskevana eritoten se tunnelma. Janoan hyvää fiilistä. Tässä kuuluisassa kadunkulmassa sitä piisasi, sitä fiilistä. Olimme nähneet Astoux & Brun‘in lämmitetyn terassin jo aikaisemmin. Seisseet väpäjävän muoviseinämän toisella puolen, kun sisällä käsivarret heiluivat kaaressa, naurunremakka ylitti liikenteen melun ja suupieliä pyyhittiin liemistä paksuilla valkoisilla kangasliinoilla. Jääkylmiä valkoviinipulloja kannettiin pöytiin, merenelävätarjottimet kohosivat ties kuinka moneen kerrokseen, lasten päitä pörrötettiin vauhdissa, vanhat turkiskauluksiset naiset sirpivät sahramista soppaa. Tuonne me haluamme! Ravintola koostuu oikeastaan kolmesta osasta. Alakerran remuisa terassi ja pieni kauniiden kaakeleiden somistama brasserie-sali, jonne ei edes oteta pöytävarauksia, yläkerran fiinimpi Chez Astoux ja kadun toisella puolen vielä kala- ja merenelukkakauppa. Ravintola on saman perheen hallussa yli 60 vuotta, nyt jo kolmannessa polvessa. Me menimme tietenkin karvalakkipuolelle. Meidät …

Provinsiaalinen takanreunuskokeilu

Published by Anna

Minulla on pakottava tarve tehdä tila kuin tila omanoloisekseni. Tunne iskee heti esimerkiksi hotellihuoneeseen astuessani, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka kivasti asiat ja esineet on järjestelty ennen iskuani. Tuolit siirtyvät, pienesineet vaihtavat paikkaa, ostan ehkä jopa kukan tai tuoksukynttilän (jota en edes hotellihuoneessa saa polttaa, sen tiedän toki.) Kirjoja ja lehtiä raahaan aina mukanani järisyttävää määrää, niiden pinoaminen saa paikan kuin paikan tuntumaan kodilta. Pari ystävää on kysynyt sisustusapua. Vastaan aina, ettei minussa ole tippaakaan sisustajaa, mutta ehkä sitten vähän sellaista “kotikuiskaajaa”. Ranskan villalla oli oikein kaunista ja kodikasta jo ennen minuakin. Satuin vaan levittäytymään yhtenä iltapäivänä lounaan jälkeen Tabac-puodista haalimani sisustuslehtipinon ja rosé-lasillisen kanssa terassin muurille ja siitä se ajatus sitten lähti. Ja TIETENKIN kysyin talonomistajilta lupaa! Enkä riehunut takanreunusta enempää. Puiset keittiökalut ovat käytännöllisiä mutta myös koristeellisia, yksinkertaisella ja lämpöisellä tavalla. Tuo pitkä, jossa on urat, on patonginleikkuulauta. Oliivipuunoksia löytyi pihalta, samoin kuin tuo sinimarjainen, runsas lehvä. Aloituslauseen “omanoloinen” onkin ehkä muuten väärin sanottu, luulen lukevani huoneiden ajatuksia, en pelkästään toteuttavani itseäni. Talo tuntui kertovan omat värinsä; olohuoneeseen oliivinvihreää, laventelinsinistä, …

Ilta Antibesissa

Published by Anna

Matkapäiväkirja 28.12.2014 Picassosta puheenollen. Se oli muuten juurikin sunnuntai 28. päivä kun kävimme Mouginsin museoissa ja ajoimme sieltä vielä juuri parahiksi auringolaskun aikaan Antibesiin, Picasso-museoon. Jälkeläisistä kolmen museon päivä oli jo vähän liioittelua, mutta onneksi jokaisessa kaupungissa oli myös niitä hilpeitä joulutoreja, joilla pahinta museoangstia saattoi vaikkapa vohvelin voimin lievitellä.  Aamun olimme ottaneet iisisti. Lapset olivat taas suorittaneet kastautumisen jääkylmään uima-altaaseen, sillä päivä oli niin lämmin, että terassilla saattoi istua paitasillaan ja jopa hiukan huolehtia siitä, ettei nenä pala. Kummallista joululomailua kaamokseen tottuneelle toukalle. Jatkoimme melkein suoraan aamiaisesta lounaaseen, siitä silkasta ilosta, että senkin saattoi syödä ulkona. Löysin villan takapihalta kiviportaat, jotka eivät johtaneet minnekään ja muratin kaappaaman puun, jossa oli jäljellä pari kuivunutta granaattiomenaa.  Antibes ui vaaleanpunaisessa valossa ja Picasso-museo oli ihana, olisin halunnut heittäytyä maahan makaamaan ja potkimaan ihan vain kokeillakseni saisinko sillä tavalla itselleni yhden Picasson savivadin, joihin rakastuin palavasti. Keskimmäinen lapsi sanoi, että kuka tahansa osaisi tehdä sellaisen, joten nyt etsinkin takapihalle keramiikanpolttouunia. Sain päiväkirjani täydeltä kakaroiden suunnitelmapiirroksia Picasson hengessä. Plussaa kivasta museokaupasta.  Silti Antibesin parasta antia oli baari. Juuri sellainen …