joulu 29, 2015
 |
| Veljeni Kakka-Jupe |
No niin, siitä rumasta naamarista oli sitten tietysti ihan hirveästi iloa ja riemua. Perhanan broidi.
Jouluaaton lempihetkeni on jo traditioksi muodostunut tapamme kiskoa kaikki kynnelle kykenevät tutut aamupäiväkävelyltä ja joulurauhan julistuksesta Hangon kaupungintalon parvekkeen alta meille Bulevardille juomaan joulumaljoja.
Tunnelma on aina vapautunut, kaikki on tehty joulun eteen mitä tehtävissä on, aika on pitkää ja venyvää. Rekilauluja lauletaan, ilmakitaraa soitetaan ja nauru raikuu. Kaksi tuntia myöhemmin jäljellä on vain iloa tiukkuvat kiviseinät, kumolleen kaatuneita kuohuviinilaseja ja pari pistaasipähkinänkuorta.
Oli aika aloittaa pöydän kattaminen iltaa varten. Pikkuruisen veljenpojan bravuuri musiikkirintamalla oli Tuiki, tuiki tähtönen, saimme esityksen virallisine alustuspuheineen, viittomineen ja loppukumarruksineen varmaankin 60 kertaa joulupäivien saatossa.
Ja sitten kiidettiin taas ringissä pöydän ympäri. Keksimme hulluuspäissämme alkujoulusta, että milloin ikinä kukaan keksiikin toivoa pöydän ympäri tanssimista, silloin tanssitaan. Ja arvaatteko kuka oli kiihkein ympärijuoksun huutaja? Ei… Ei… Ei. Vaan mummo! Videokuvaakin on piiritanssista olemassa, tiedänpähän millä kiristää sukulaisia tulevaisuudessa. Meillä ei kertakaikkiaan ole lauluääntä kellään, ennemminkin olemme megafoneja. Megafoniperhe.
joulu 28, 2015
Toivuttuani siitä järkytyksestä, että veljeni, jonka ainoa tehtävä oli tuoda samppanjaa joulupöytään, päättikin korvata kuplajuoman tekokakalla, pierupillillä, rumalla naamarilla ja irtosormella, otin selviytymisstrategiakseni heittäytymisen virran vietäväksi. Jos minun oli tarkoitus juhlia tätä joulua muovinen kakkakikkare kuusen alla, olkoon sitten niin. (Ei mennyt ihan niin kuin Belgian Lempillä…)
Sukujoulun ehdoton onnistumisen edellytys oli sijoittaa vieraat oman katon alta hotelliin. Kovin kauas emme heitä laskeneet, sillä meitä vastapäätä on tälle porukalle varsin passeli majoituspaikka: Hangon vanha poliisiasema Hotel Bulevard. Ja niin äitini, isäni, veljeni ja veljenpoikani viettivät muutamat täysikuun valaisemat jouluyöt arvolleen sopivasti parissa putkassa. Heistä pidettiin siellä niin hyvää huolta, että oli työn ja tuskan takana houkutella mölyävä joukko välillä kadun yli meidän matalaan majaamme majatalon väkeä viihdyttämästä.
Yllä pari kuvaa joulukodistamme. Pitää vielä yrittää tuuppia Herra Kameraa keittiön suuren kaari-ikkunan suuntaan kun tiedän teidän siitä niin kovasti pitävän. Sitä paitsi ikkunan kruunasivat tänäkin vuonna legendaarinen kalanmuotoisella kuumailmapallolla lentävä joulupukki seurueineen ja välkkyvä, luminen kylähässäkkä, jota kiertää pikkuinen punainen juna.
Murto-osa lahjoistakin kuvassa vilahtaa, kukkulan kuninkaana uusi munakuppi. Tai ei ihan uusi, itse asiassa yhtä vanha kuin yli 100-vuotias talomme!
Lahjoista suurin osa oli kirjoja tai muistikirjoja, tietenkin. Lasten ostama ranskalainen keittokirja Tarte Tatin on paitsi liikuttavan huolellisesti ajateltu ele, myös ihan itsessäänkin aivan ihana ja hurmaavasti kuvitettu inspiraationlähde. Helsingissä avatusta uudesta kirjakaupasta nimeltä Nide oli joulukuinen työnantajani Tia löytänyt hauskan kirjallisia listoja sisältävän lukupäiväkirjan: Literary Listography – My reading life in lists.
Meidän joulumme ei siis minkään valtakunnan asteikolla ollut tippaakaan minimalistinen. Etten sanoisi runsas.
Olen lueskellut nyt äärettömän pitkät ja tylsät välipäivät hissukseen viime joulun juttuja Ranskan villalta. Niin paljon kuin kotiani ja sukulaisiani rakastankin, tuntuu se edelleen parhaalta idealta koskaan. Artikkelit löytyvät tägin “Villa Le Menestrel“-alta, sieltä alkupäästä.
joulu 26, 2015
Suku on hajaantunut, olo on kuin pyörremyrskyn silmästä selvinneellä. Olemme tanssineet sata kertaa ruokapöydän ympäri laulaa loilottaen, pelanneet erän toisensa jälkeen Aliasta ja Trivialia, ja tietenkin syöneet, syöneet ja syöneet. Herra Kamera, vanhan kunnon kotijoulun ystävä hyvästeli alkuiltapäivästä oviaukossa lempeästi hymyillen anoppinsa, appensa, lankonsa ja tämän pikkupojan, venytteli nautinnollisesti ja köllähti sohvalle: “Ihanaa, nyt voi vain lueskella!”
Minä jäin tuijottamaan keittiötä. Mummo oli vielä noin 30 sekuntia ennen lähtöä kaatanut punaviinit pöydälle, matolle, sohvatyynylle ja keittiöpyyhkeille. Tiskipöytä oli kukkuroillaan likaisia astioita läksiäislounaalta, astianpesukone junnasi uupunein kierroksin loppuun edellistä satsia. Kuusesta oli tippunut puolet neulasista, suklaanmuruja, puoliksi syötyjä piparminttutankoja ja granaattiomenansiemeniä hankautui villasukkien pohjassa nojatuolilta toiselle ja roskikset pursuivat tavaraa. Hella oli ylikuohuneen riisipuuron ja karkailleiden herneiden peitossa. Aamukahviin lorauteltu Bailey’s ja makea vaaleanpunainen kuohuviini olivat tehneet tahmeita renkaita kaikille tasoille. Valkoisista pöytäliinoista saattoi lukea joulun menun, steariinin kirjailemien merkkien välistä. Tartuin imuriin ja rättiin ja pistin pyykinpesukoneenkin töihin.
Mutta hei. Joko saa miettiä Uuden Vuoden bileitä? Jospa yrittäisin kerrankin juhlia silloin kuin muutkin, enkä aina vain tiistaisin? Jospa ottaisimmekin tänä vuonna juhlien teemaksi legendaarisen pariisilaisen yökerhon Palacen avajaiset vuonna 1978, osoitteessa Rue Faubourg Montmartre. Seuratkaa.
Asu olisi vapaa, eikä edes pakollinen. Jos pukeutuisi, niin mielellään hääkakuksi, faaroksi tai läpinäkyvään. Silkkipaita ja leveälahkaiset farkut olisivat myös salonkikelpoinen yhdistelmä, mutta vain jos paita on napaan asti auki.
Musiikiksi Grace Jonesin La vie en rose ripiitillä ja väliin vähän ring my belliä, you make me feeliä ja kaikkea missä on sana boogie. Koristeeksi tuhansia valkoisia ilmapalloja, niiden kanssahan me onneksi olemme jo harjoitelleet. Vaikka juomana olisi pelkkiä jäihin iskettyjä samppanjapulloja, en usko että kukaan valittaisi.
Vähän vaikeampi nakki olisi saada paikalle ainakin yksi tarjoilija, jonka punainen ja kultainen työasu olisi Thierry Muglerin suunnittelema kuten alkuperäisissä avajaisissa, mutta saahan tyttö haaveilla. Itse asiassa bileet, joissa ei tarvitsisi itse tarjoilla kuulostavat jo sinänsä tarpeeksi hyvältä idealta, pukeutukoot tarjoilija ihan miten itse haluaa.
Palacen kuuluisaan vierasjoukkoon lukeutuivat mm. Yves Saint Laurent, Karl Lagerfeld, LouLou de la Falaise, Mick Jagger, Andy Warhol ja kumppanit, mutta onhan meillä Look like Lou, Paku-Ville, Coco the cat ja liuta helposti innostuvia taiteilijanrenttuja kaveripiirissämme. Pari aristokraattia ja muutama punkkari vielä, kyllä sillä jo kekkerit kattoon saisi.
Ja sitten mä lukisin ääneen Paquita Paquinin kirjaa 20 ans sans dormir, 20 vuotta nukkumatta, joka kertoo Pariisin hulluista vuosista 1960-luvulta 1980-luvulle. Ai enkö? Tekö haluatte vain tanssia?
Herrasväki hile on hyvä ja katsoo täältä lisää.
Lähde: Vanity Fair France
Lue myös: “How to turn a dinner party into an actual party“
joulu 23, 2015
Eräänä marraskuisena päivänä Herra Kamera päätti haaveksivasti hymyillen mutta painokkaasti, että hän haluaa tänä vuonna sellaisen vanhan kunnon kotijoulun. Kutsuttuaan liudan sukulaisiani tanssimaan kuusen ympärillä (voi kyllä, he todella tekevät sitä. He myös lähettelevät minulle ääniviestejä joululauluharjoituksistaan) hän lähti noin kuukaudeksi keikoilleen, kääntyen kotona välillä vain kuin varjo, lähinnä yön pimeinä tunteina.
Minulle jäi siinä tohinassa hiukan epäselväksi kuka sen vanhan kunnon kotijoulun rakentaa, ja aikani sitä hämärässä tupasessani ihmeteltyäni päätin lopulta lähteä pienten ankanpoikasteni kanssa pohtimaan asiaa jouluviikon aluksi Helsingin humuun. Ehkä parempi ettemme ole jaloissa pyörimässä kun kotona joulua tehdään. Yhtä hyvin voimme katsella kaikessa rauhassa Espan jouluvaloja.
Varasin siis taas hotellihuoneen. Aina silloin tällöin saa lukea ihmisistä, jotka jäävät asumaan hotelliin ikihyviksi; Oscar Wilde asui Pariisin Hotel d’Alsacessa, Coco Chanel ja Ernest Hemingway Ritzissä, Tennessee Williams New Yorkin Elyséessä ja niin edelleen, mutta myös ihan tavallisia tallaajia on päättänyt elää elämänsä resepsuunin lähettyvillä. Ymmärrän heitä hyvin.
Kahden päivän jouluvalomatkamme oli vaiherikas. En tiennytkään, että Stockalla on oma ensiapuhemmo. Nyt tiedän. Jos joku lukijoistamme näki meidät kiitämässä Aleksanterinkadulla verisinä, niin kyseessä oli vain tavallista railakkaampi nenäverenvuoto eikä mikään “kannattaisi totella äitiä ekalla sanomalla”, kuten lapset vitsailivat. Jo tätä ennen oli yksi lapsonen jäänyt matkasta pois flunssan takia, mutta saimme osaksi aikaa vahvistukseksemme mummon, joka on ihan samanpituinen ja välillä mieleltään yhtä murrosikäinen kuin oma kuusitoistavuotiaamme, joten eroa ei juuri huomannut, paitsi silloin kun hän tarjosi lounaan.
Jos maanantai menikin eräällä tamponi nenässä, niin Team Vanhojentanssimekko ei pienistä takaiskuista hätkähtänyt. Mekonetsintä vain viivästyi tovin, kun piti ostaa pojulle uudet housut ja uusi pusero (ne tosin oli jo alle tunti Helsinkiin laskeutumisemme jälkeen valeltu yltäpäältä hampurilaiskastikkeella, Friends & Brgrs, vahva suositus.) Takki sentään säästyi veritahroilta koska kiljuin koko episodin ajan “ei uudelle takille, ei uudelle takille”. Mutta siis jos olit todistamassa tapahtumaa niin TOTTAKAI poikani terveydentila oli takkiakin tärkeämpi, tai silleen.
Tanssiaispuku löytyi (se on ihana, IHANA!) ja illan pimetessä kiersimme keskustan tupatentäysiä kauppoja muutamien viimeisten joululahjojen toivossa. Lopulta haimme Hanko Sushista paperikassillisen syötävää ja pidimme sushibileet hotellihuoneessa, Financial Times-lehden toimittaessa piknik-huovan virkaa.
Lempipäiväni tiistai koitti valoisana, vaikka sitä vuoden pimeimmäksi päiväksi väitettiinkin. Kauniiseen smaragdinvihreään ja syvänvioletin väriseen aamiaissaliin raahauduttuamme muistin, miksi yleensä tilaan aamiaisen vuoteeseen: a) vaikka rakastan hotellielämää, nukuin harvoin vieraassa paikassa hyvin ja b) ei kannattaisi edes yrittää meikata ennen kahvia tai kahta. Terveisiä vain Millalle, jonka kanssa keskustelin silmät ristissä ja kananmuna kummassakin kädessä: en voi sille mitään, arvostan kovasti aamiaiskattauksia, joissa osataan keittää täydellinen neljän minuutin muna!
Olin omaan nerokkaaseen tapaani ajatellut, että jouluahdistuksesta ja jouluruuhkahiestä kannattaa ottaa kaikki ilo irti ja varannut gynekologiajan samaan syssyyn. Kun on tarpeeksi graah, niin siinä menee parit juurihoito-tyyppiset velvollisuudetkin ikäänkuin samalla puhinalla. Kävimme myös pojan kanssa KAKSI kertaa parturissa, miten tämmöinen harakanpesä on saanut noin tarkan ihmisen aikaiseksi?? Näistä koettelemuksista ja aamun toisesta meikkausyrityksestä toivuttuani alkoikin tapahtua. Törmäsin ihan tosi moneen lukijaan, siis kuinka kummallista! Mitä ihmeen taikapölyä Akateemisen kulmille ja muualle keskustaan oli ripoteltu? Toisaalta en ihmettele ollenkaan, tiistait nyt vain ovat sellaisia epeleitä. Sitä sen sijaan ihmettelen, että miten ihmeessä te tunnistatte minut, aika harvoin kun kuitenkaan esiinnyn kuvissa täällä. (Tuossa ylläolevassa olen tietenkin Cannesissa viime jouluna.) Haluan tavatuille korostaa, että YLEENSÄ olen aivan hemmetin hyvännäköinen, semmoinen pitkä, hoikka ja valoa heijastava, etten sanoisi kuin muotilehdestä repäisty. Mutta samapa se. Ne halaukset, se lämpö, ah. Ihan kuin jotain enkeleitä olisi kohdannut. Olen vieläkin sisältä lämmin kuin villasukka.
Ja sitten vielä Puttesissa oli tiskin takana Anssi. Tiistait <3
Illalla kotona odotti joulukorttien seassa postilaatikossa kaksi kirjekuorta kahdelta eri lukijalta ja ovenkahvassa nippu marenginvärisiä tulppaaneja naapurilta ja hieno havukranssi ystävältä.
Tänään vielä vähän tarjouksien tekemistä, sähköposteja ja yksi puhelinpalaveri ja sitten: enää kahdeksan yötä uuden vuoden aattoon!!!
Päivän kirja: Shirley Neilsen Blum, Matisse, Chambre avec vue.
joulu 20, 2015
Koska se joulu nyt nurkissa kuitenkin pyörii eikä meillä hyvin syömisen suhteen olla koskaan oltu graah, niin palautetaanpa mieleen lukijamme Tytin minulle pari vuotta sitten lähettämä pariisilaisravintolan joulumenu. Menun on jossain yhteydessä (olisiko voinut olla Hannu Väisäsen kuvittamassa kirjassa Dionysoksen jäljillä – ranskalaista ruokakulttuuria?) esitellyt kulinaristi ja suuri Ranskan-ystävä Jukka Mannerkorpi-vainaa.
Samppanjaa ja oliiveita
Hanhenmaksaa kera Sauternes-viinin
Kinkkua ja melonia
Ostereita ja Rieslingiä
Piikkikampleaa ja tryffelivoita
Villisikaa, kananpoikaa tai kapuunia eli syöttökukkoa
“Normandialainen reikä” (tilkka Calvadosta siis, ruokahalun uudelleen herättäjäksi!)
Vihreä salaatti ja mineraalivettä
Kuutta sorttia juustoja
Hedelmäsorbetti
Pistaasikohokas
Kahvi ja konjakki
Kuvituksena tässä Jean- Francois de Triyn kuuluisa Le Déjeuner d’Huîtres vuodelta 1735. Teoksessa nautitaan Ludvig XV:n hovissa suurella halulla ostereita ja samppanjaa metsästysretken jälkeen. Arvellaan, että se on ensimmäinen kerta kuin tuolloin vasta muutamia kymmeniä vuosia aikaisemmin munkki Dom Perignonin kehittelemä kuplajuoma ja tunnistettava samppanjapullo esiintyvät maalauksessa. Ihana pieni video tutustuttaa teidän maalaukseen tarkemmin (mutta vain ranskankielellä).
J.K. Hei Tytti korjasi menun lähteen, kyseessä oli Jukka Mannerkorven juttu Kateria-lehdessä nro 6/1990!
