Month: joulukuu 2014

Kaappi, jonka kirjat kaappasivat

Niinhän siinä sitten kävi. Vaihdoimme jossain välissä kirjakaapin olohuoneesta keittiöön astiakaapiksi. Asettelin kippoa ja kuppia kaappiin, ihailin kaapin kevyempää olemusta, ilmaa, joka mahtui kiertämään lautaspinojen lomitse. Laskin pahaa aavistamatta pari kaunista kirjaa värittämään valkoisen porsliinin täyttämiä hyllyjä. Mutta kirjatpa eivät niin vain suin päin suostuneetkaan tähän uuteen järjestykseen. Ne yksilöt, jotka olivat säästyneet ahkeralta banaanilaatikointi-kirpputorivaiheelta, päätyivät evakkoon ikkunalaudalle, josta ne ovat salakavalasti hiipineet takaisin kaappiin. Siis kuinka ovela voi kirja olla! Kaapin alaosa, joka ei juurikaan kuviin ylety, on tosin vielä pakenevien astioiden hallussa. Rautakaappi on lyhyessä astiavaiheessaan vilahtanut mm. tässä ja varsinkin tässä kotijutussa. Ja meillehän se alunperin päätyi täältä. Jos et saanut jutun linkeistä tarpeeksi meidän tiilirotisostamme, niin kaikki kotijutut, jotka olen suuressa huolettomuudessani muistanut tägätä, löytyvät täältä. Vielä parisuhdeproblematiikkaa: kun Herra Kamera naksutteli näitä kuvia, toivoin, että kaapin sisällä oleva valorimpsu, tuossa pääkallomukissa, olisi päällä, samoin kuin Hangon Keksin peltipurkista pursuava valosarjakin. (Ei, nämä eivät ole mitään jouluvaloja, nämä ovat meillä aina!) No eiväthän ne olleet. Takaan, että aina kun näen nämä kuvat, tulen kiristelemään hampaitani… Monta laatikollista kurittomia kirjoja ja lehtiä …

Nuuh

Kukapa olisi uskonut. Joulujuttuja joulujutun perään, tässä blogissa. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, niin heti “pakomatkan” varmistuttua ja nostettuani passit ja lentoliput piirongin päälle odottamaan lähtöä, karisi kaikki joulustressi. Minuun ikään kuin mahtuu nyt jouluhulluttelua. Kirjoitellessani tyttöjen jouluaskarteluista ja muista joulujutuista tajusin myös tämän: kenties minä salaa vähän pidänkin koristeista ja jouluhörheltämisestä, en vain pitänyt siitä, että se oli kokonaan kontollani, vuosia vielä vaativan ja aikaa vievän työn ohella, pienet pallerot jaloissa kieppuen. Nyt työtahti on omissa käsissäni ja lapset ovat isompia. He osallistuvat ja jopa hoitavat monta joulun palikkaa ihan omin päin. En rakenna enää joulua yksin. (Kyllä, Herra Kamera on edelleen mukana kuvioissa. Hän vain on niin paljon poissa kotoa, eikä varsinaisesti koristeluhenkinen ihminen, että häntä ei lasketa! :)) Tässä tuoksuvinkki joulutaloon. Osta mausteita, kuten tässä nyt kardemummaa, tähtianista ja vaniljatankoja ja laita ne avonaiseen lasipurkkiin tai pienelle tarjottimelle vaikka tuikkylyhdyn ympärille. Neilikka olisi kuulunut ehdottomasti maustekuppiin myös, tai pisteltynä appelsiineihin tuoksuhuuman maksimoimiseksi, kuten äiti opetti. Nämä mausteet ovat Granitista, yksinkertaisessa ruskeassa paperipussissa ne menisivät myös tyylikkäästä pikkujoululahjasta glögipullon kyljessä, ainakin minä olisin mielissäni. …

Happy go lucky

Jotta näette, että asuu tässä talossa synkkämielisen Kirjatoukan lisäksi myös ihan tavallisia tai oikeastaan tavallista valoisampiakin ihmisiä, laskivat typykät teidät kurkistamaan huoneeseensa. Meillähän on koko tämä vanhan peltitehtaan yläkerta yhtä avonaista tilaa, joten varsinaista omaa huonetta ei ole kellään. Mutta kattoparrun toinen puolisko, se pienempi, kuuluu tytöille. Järjestys on vaihdellut vuosien ja ikäkausien mukaan, nyt näin päin. Tytöillä on vanhat rautasängyt vierekkäin. Tuossa mustassa olen minäkin nukkunut lapsuuteni. Ennen rivistössä oli vielä poikakin, mutta sitten alkoi sisustusmaku (pikkuveljen siisteystasosta puhumattakaan…) eriytyä sen verran, että jotain kaivattua omaa tilaa haettiin tällä tilanjaolla. En tiedä kuka näiden tyttösten äiti lienee, sillä minähän en osaa edes nappia ommella, saati askarrella, koristella tai taiteilla yhtään mitään. Eilisten lahjapussukoiden lisäksi koko heidän huoneensa on yhtä värikästä unelmaa, toki joulumaustein, tähän aikaan vuodesta. Kuten huomaamme, sinänsä olemme samasta puusta veistettyjä, ettei varsinaisesti voi sanoa niin ajankohtaisen ja tyylikkään mustavalkoisuuden ulottuneen meidän tiilirotiskoomme asti, ei sitten sen mihinkään nurkkaankaan. Ikkunalaudalla olevat rasiat on esikoinen hilettänyt kimalteleviksi ihan itse. Happy Lights -valopallot ovat Hangon Villa Hima-sisustusputiikista ja kermavaahdon tuoksuinen (totta!) kynttilä Hangon Foto …

Riemuin helkkäilee

Olenhan ennenkin maininnut rakkaat jouluhulluni? Tässä heiltä teille nipullinen ideoita pienten joululahjojen somistamiseksi. Nämä lahjapussit ovat menossa tyttärien ystäville. Tähän ei Kirjatoukka pysty! Pienet ruskeat pussit, glitteripaperit ja -kirjaimet, kulkuset, teipit ja ruusukkeet ovat Tigerista. Lumihiutaleteippi on Suomalaisesta Kirjakaupasta, juuttinaru ja mustavalkoinen naru Granitista. Iso lumihiutalemuotti ja kuumaliimapyssy ovat askartelukauppaostoksia. Lumihiutalekorvikset Glitteristä. Jouluvalot, jotka on viritetty kolmeen riviin seinälle vanhojen rautasänkyjen ylle, ovat vanhat, lattialla kiemurteleva valonauha Ikeasta. Koristele pussukat haluamallasi tavalla, pujottele esimerkiksi kulkusia naruun, tee teipeistä kuvioita, tai leikkaa glitteripaperista lumihiutaleita. On hauskan näköistä, kun jokainen lahjapussi on erilainen. Kaksi piparminttutankoa, pieni joululahja, on yhdistetty kuumaliimalla sydämeksi. Kaiken taustalla raikaavat joululaulut, ovat raikuneet jo viikkokausia. Välillä pyöräytetään pellillinen piparkakkuja. Seuraavaksi saamme kurkistaa heidän talven ihmemaahansa eli yhteiseen makuuhuoneeseen. Tällä kertaa tarvikkeet olivat Helsingin tuliaisia. Hangossa askartelutarvikkeita löytyy mm. kävelykadun Peikko & Prinsessa -lelukaupasta tai kirjakaupasta Tias Bok – Tian Kirja. 

Itsenäinen nainen

Äänestimme taas Itsenäisyyspäivän kunniaksi Päivän Presidentin perheen kesken. Vaalitaistoon käytiin heti kun silmät avattiin. Esiintyi lahjontaa (“se, joka äänestää mua saa rivin Oreo-suklaata ja piparminttutangon!”) ja vastustajien mustamaalausta (“kun isi oli presidentti oli pakko mennä jollekin idioottimaiselle retkelle, ja jos äidistä tulee, niin me joudutaan nukkumaan päiväunet ja lukemaan tuntikausia…”), ihan niin kuin oikeissankin vaaleissa. Minä tein taktisen vedon ja nostin aamukahvipöytään paahtoleipien kylkeen unelmanpehmeän kattilallisen voista kiiltelevää, ruohosipulin pilkuttamaa munakokkelia. Ja äänestin tottakai itse itseäni. Otan onnitteluja ja mielistelyjä vastaan koko päivän tässä osoitteessa. Valta maistuu hyvältä. Munakokkeli = kananmuna = Mannerheim. Kyllä, tässä on aivan kirkkaanpunainen lanka Suomen itsenäistymisen aikoihin ja keskeisiin henkilöihin. Marsalkka Mannerheimhan viihtyi vuosikausia Hangossa, oli täällä kuulemma onnellisimmillaan. Ensin ystävien ja sukulaisen villoilla, myöhemmin hän omisti oman pienen saaren ja huvilan. Virallisesti “hymyilevä kenraali”, kuten hänet Hangossa tunnettiin, oli kirjoilla täällä 1919-1935. Mannerheimin huvila “Stormhälla” sijaitsi Isolla Mäntysaarella, kahvila Neljän Tuulen Tuvan vieressä. Silloin Pienen Mäntysaaren kahvila oli tosin nimeltään Café Africa ja meno railakasta kuten kieltolain luonteeseen kuului. Metelöinti ei naapurisaaren tiukkaa isäntää miellyttänyt, joten hän osti saaren …

Just like honey

Vitsit, mä olenkin tässä taas. Mun piti vielä tulla sanomaan yksi tosi tärkeä juttu, nimittäin se, että Sofia Coppolan elokuvassa Lost in Translation mä samaistun MOLEMPIIN päähenkilöihin, SEKÄ Scarlett Johanssonin esittämään nuoreen naiseen (valokuvaajan vaimoon!) ETTÄ Bill Murrayn matalapaineiseen vanhenevaan elokuvatähteen. Aika ovelaa Sofia, aika ovelaa! Yksi lempikohtauksistani on tämä. Ovela on myös se loppukuiskaus, jonka kuulemma Bill Murray improvisoi. Teorioita sen sisällöstä mm. täällä. Ja tää biisihän se ainakin mulle jää elokuvasta päähän pyörimään.

Kaikki linjamme ovat varattuja

“Kaikki asiakasneuvojamme ovat edelleen varattuja, palvelemme teitä mahdollisimman pian.” Kiitos OP. Kiitos Visa. Kiitos luottoraja. Voinkin tässä odotellessa kirjoittaa lukijoilleni pienen tervehdyksen. Olisin niin kovin mielelläni avautunut lisää rinnoistani, mutta lapset äänestivät vaihtoehdon “Jotain rajaa!!” puolesta. Sanon vain kaksi sanaa, seuraavaksi duktografia. Googlaa jos uskallat. Huomenna on mummon hautajaiset. Niin sinut kuin kuoleman kanssa olenkin, on päivä varmasti raskas. Silti se ei ole iloton. Saamme koolle sukua Hollantia ja Englantia myöten. Lisäksi kerrankin on häppeninki, johon minulla on sopivaa päälle pantavaa, ja jossa mutsi ei pääse valittamaan siitä, että pukeudun kiireestä kantapäähän aina pelkkään mustaan. Päivän piristys: Sähkömiehellä, joka hetken eteisessämme kurotteli, oli kaunis vatsa ja housun kauluksesta pilkistävät vaaleanpunaiset bokserit, joissa oli dinosauruksia. Kiitos maailma. Kuulemiin viikonloppuna, tämä asiakaspalvelijanne tuuttaa varattua pari päivää!

Oi nuoruus, oi Pariisi

Tässäpä taas yksi kirja, jota en meinannut ensin lukea. Minulla on paitsi elokuvienkatsonnassa, myös kirjojen lukemisessa ihan oma systeemini. Ei mielellään lueta kirjoja, joita kaikki muut lukevat. Ei ainakaan jos on kovasti kehuttu. Iso juttu Hesarissa? Unohda. Jos pitäisi joku kirja lukea varta vasten jotakin tilaisuutta varten, kuinka mieluinen hyvänsä, niin en lue. Luen vasta sitten kun ei enää tarvitsisi, kun juna meni jo. Sanopa Kirjatoukalle, että lue tämä! niin en lue. Luen siis pääasiassa Lippe Suomalaisen muistelmia jostain 80-luvulta. No mutta tämän kirjan kuitenkin vahingossa lukaisin keväällä melko tuoreeltaan, tosin jonkin aikaa epäluuloisesti kirjan kioskikantta tuijotettuani. Kirja alkoi äärimmäisen rasittavasti ja haahuilevasti, mutta kuten oikeassakin elämässä, heti kun päästiin Pariisiin, hommat alkoivat luistaa. Pölypilvi laskeutui, ääniä alkoi kantautua kadulta sisään lukijan mielikuvitukseen ja Hemingwayn ja hänen nuorikkonsa Hadley Richardsonin elämä heräsi eloon. Jos luet tämän kirjan (huomaatko, kuinka hienovarainen olen, etten aiheuta kaltaisilleni paineita?), lue jos suinkin voit sen jälkeen heti perään Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi. Nuoruutemme Pariisi on taitava romaani, mutta Nuoruuteni Pariisi on THE juttu, vanhan kirjailijan rehellinen ja jälkiviisas katse menneisyyteen, rakkauteen, …

Love is too weak a word for what I feel

Sunnuntain kikatukset: kun Herra Kameran pestyä ikkunat (!) ja syötyämme sata lihapullaa katsoimme pikkujouluista toipuvan Loun kanssa Annie Hallia espanjaksi dubattuna. Annie Hall on kyllä paras elokuva ikinä. Joka katselukerta on jollakin tavalla uusi. Tällä kierroksella, yllättävän espanjalaisen twistin lisäksi, huomioni kiinnitti Diane Keatonin elokuva-asu. Musta poolo,  Intia meets Pieni Talo Preerialla-pumpulimekko ja kashmir-kuvioitu paisleyhuivi. Ja mikäänhän ei pue naista niin kuin nahkaisen pochetten kanssa kainaloon kääräisty sanomalehti. Myös silmälasit ja aurinkolasit kautta elokuvan ovat niin makeita.