Month: marraskuu 2014

Déjà-vu

Siitä meidän Ranskan matkasta vielä. (Te niiiin tulette kyllästymään tähän aiheeseen!) Meillä on ollut aina kauhean hyvä säkä majoitusjuttujen kanssa. Parilla reissulla on ollut apuna matkatoimisto Pamplemousse, jossa tiedetään ja tunnetaan nuo tienoot kuin omat taskut. Silloinkin kun lähdin yksin ihan pienten lasten kanssa kolmeksi viikoksi La Baulen kylkeen, Etelä-Bretagneen (Loire Atlantique), neuvoivat he kädestä pitäen meille miten mennään Pariisin lentokentältä Montparnassen juna-asemalle ja junalla perille sinne Ranskan kainaloon. Muistan myös vähän punastellen öiset paniikkiviestini toimiston sähköpostiosoitteeseen, joihin aamulla aina rohkaisevasti vastattiin Kyllä te pärjäätte. Ja mehän pärjättiin! Pari vuotta myöhemmin olimme Normandiassa. Sitten on ihan itte vuokrattu taloja, netistä. Ihan ensimmäinen vuokravilla taisi kyllä olla avokätisen ystävän tarjoama reissu Villefranche-sur-Meriin, jolloin pakkasimme vain kapsäkit ja kipitimme perässä. Eilen viestittelin Draguignan-kesän 2012 vuokraemännän kanssa, että jos vaikka nähtäis cafélla kun olemme kohta taas samoilla leveysasteilla. Jäimme siis ystäviksi, niin hyvin toimi vuokraushommat! Ystävystyin myös erään potentiaalisen bretagnessa vanhaa kalastajataloa vuokraavan pariisittaren kanssa, vaikka emme lopulta hänen taloonsa päätyneetkään. Jatkoimme kuitenkin kirjoittelua ja lopulta tapasimme Punaisen Myllyn kulmilla Pigallessa, hänen kauniissa kodissaan. Minulla on kalpea aavistus, että vaikka …

Tyttö tuollainen

Jaahas. Tein jo hyvissä ajoin Amazonissa ennakkovarauksen Lena Dunhamin kirjasta Not that kind of girl. Pidin itseäni edelläkävijänä ja ajan hermolla olevana trendsetterinä. Siinä vaiheessa kun kirja lopulta ensin painettiin ja sitten laitettiin matkaan ja kotiovelle aikanaan kannettiin, oli se ehditty jo Otavan toimesta kääntää ja pistää kirjakauppain tiskeille suomeksi! No, ehkä ihan hyvä, jos meidän typsyliisat eivät ihan kaikkea kirjasta vielä ymmärrä. On se vaan Sellainen tyttö, tuo Lena!

Puhalla ja toivo

Tänään ajattelin, että kuolema on oikeastaan kuin sammuttaisi kynttilän. Jos olen joskus tämän vertauksen jossain kuullutkin, nyt vasta sen ymmärsin. Sitä sammunutta liekkiä ei näe enää koskaan. Olen kertonut joskus sisukkaasta mummostani. Nyt hän on poissa. Alle kaksi viikkoa sitten soitin ja onnittelin 94-vuotiasta. Kysyin, mikä on hänen mielestään pitkän iän salaisuus. “Kova työnteko”, vastasi mummo epäröimättä. Veljelleni hän oli tosin samana päivänä toisessa onnittelupuhelussa vastannut samaan kysymykseen yhtä painokkaasti “voi ja kerma”. Mummo asui kotona loppuun asti. Viimeisillä voimillaan hän flirttaili ambulanssimiehille, siivosi sairaalahuoneensa ja vannotti läheisiään kiillottamaan kristallikruununsa. Mummo, you go girl!

Aalto, joka vieri rantaan.

Me olemme täällä blogissa viime aikoina puhuneet unelmista ja siitä, miten tietää mitä oikein haluaa. Minulla on koko elämä tästä eteenpäin monilta osin vielä ihan auki ja välillä tunnen olevani maailman keskeneräisin ihminen. En tunnu millään löytävän polkuani, jos sellaista on olemassakaan. Ehkä minut on luotu tämmöiseksi hiukan harhailevaksi, kompleksiseksi Kirjatoukaksi, ehkä se vain kertakaikkiaan on elämäni tarkoitus? On toki kuitenkin joitakin asioita, joita tiedän toivovani. Ne ovat vain vähän semmoisia pieniä, hienostelevia ja pinnallisia, joita epäilee sanoa ääneen, koska ne eivät liity esimerkiksi maailmanrauhaan, jota toki toivon myös. Mutta olkoot. Tässä kolme haavettani. Blogia pidempään lukeneet tietävät ongelmallisesta suhteestani jouluun. Pienet jouluihmiseni ovat murtaneet vuosi vuodelta vastarintaani, mutta silti olen pitkään haaveillut erilaisesta joulusta jossain ihan muualla. Lapset kuitenkin ovat maailman konservatiivisinta kansaa ja ovat halunneet joulun aina kotona, aina samalla tavalla, aina samalla kaavalla. Olen myös haaveillut siitä, että näkisin Etelä-Ranskan rannikon talvella. Miltä näyttää Rivieralla, kun sinivalkoiset, raidalliset aurinkovarjot on kerätty pois valkoisten kivien peittämiltä rannoilta? Kun espadrillokset vaihtuvat topakoihin kävelykenkiin ja kun Promenade des Anglaisia täplittävät vesilätäköt ja sade piiskaa La …

Uuni taas kuumana

Huomasin Soppa 365-palvelussa uunifeta-ohjeen, ja siitä se ajatus sitten lähti. Laita isoon uunivuokaan feta-neliöitä ja lorauta öljyä päälle. Pilko isoon kulhoon ihan pieneksi hakkelukseksi miljoona tomaattia, erivärisiä paprikoita, punasipulia, pari chiliä, pari valkosipulinkynttä ja pari punttia basilikaa. Mausta suolalla ja pippurilla ja ripauksella sokeria jos tomaatit sitä vaativat. Laita nyt puolet salsasta fetojen päälle, peitä vuoka foliolla ja tyrkkää uuniin puoleksi tunniksi. Tarjoa ihanan pehmeä ja tuoksuva juusto uunivihannesten, lopun salsan ja maalaisleivän kera. Uunivihanneksina meillä oli tällä kertaa pellillinen broccolia ja fenkolia, jotka olivat uunissa kypsyneet öljy-hunajahunnun alla makoisiksi. Päälle ripottelin vielä paahdettuja pinjansiemeniä. Jos ei tällä yhtä marraskuuta selätetä, niin milläs sitten!

Mieleinen menu

Kun lauantaina hilluttiin torilla, niin sunnuntaina sitten kokkailtiin Isänpäivälounasta oikein antaumuksella. Ruokahalua nostatettiin pitkällä jalkapallokävelylenkillä (= isän ja pojan äidin mieliksi kehittämä maisemakävelyretki, jossa potkitaan samalla palloa eteenpäin, iänikuisen kentänlaidalla seisoskelun sijaan…). Oli niin ihmeen kauniin hopeaista ja lämmintä, että emme malttaneet millään kääntyä kotiin, ja toki pallo saatiin jollain ilveellä puuhunkin, josta sitä sitten kiipeiltiin hakemaan ja niin se kaksi tuntia kului kuin huomaamatta. Asiaan eli ruokaan. Alkuruoasta vastasin minä, pääruoasta päivänsankari ja jälkiruoasta lapset. Kokeilin gratinoitavia, pakastettuja vihersimpukoita, mutta kyllä tuoreista sinisimpukoista olisi saanut mehevämpää. Tässä pakaste-tapauksessa simpukat sulatetaan jääkaapissa hitaasti (1 vrk) ja gratiinimössykkä tehdään leivänmuruista, parmesanista, persiljasta, valkosipulista ja öljystä. Maustetaan suolalla, pippurilla ja sitruunankuorella. Mutta ensi kerralla siis höyrytän sinisimpukat itse, valkoviinissä tietysti ja gratinoin sitten samalla kaavalla. Pääruoaksi grillasimme (kyllä, täällä eteässä on vielä grillauskelit!) Hangon Täktomista highland-pihvit ja niiden kanssa popsimme pellillisen uunijuureksia. Pari juustonpalaa ja sitten makeaan. Jälkiruoan on mummo opettanut meidän Elsalle, ja se menee näin: Murskaa paketillinen Domino-keksejä ja notkista murske voisulalla (“nokare voita”). Painele massa napakasti vuoan pohjalle. Sekoita kulhossa crème fraiche-purkillinen, 1 dl …

Torilla tavataan

Tämmöisessä pienessä kaupungissa on asioita, jotka vielä melkein 10 vuoden jälkeenkin yllättävät. Kuten esimerkiksi se, että kun uusi supermarketti aukeaa, niin se on Tapahtuma, jota juhlitaan monta päivää ilotulituksin, trubaduurein ja kakkukahvein. Muumikin oli kuulemma ja tietysti paljon maistiaisia ja neilikoita erikoistarjouksessa. Tuntui, että koko Hanko oli uudessa kaupassa viikonloppuna, ihmisiä oli niin paljon, etten tiennyt meitä niin paljon olevankaan. Autoja oli parkkerattu rimpsuun Esplanadin varteen, ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Meillä on nyt kaupungissa juustotiski ja Amerikka-hyllyssä Hershey’sin suklaakastiketta. Ja sitten on kauppatori. Torilla käyntiin on varattava aikaa, sillä torilla tavataan. Hei sinne ja hej tänne, pari sanaa enemmän tuolle ja kalatiskin jonossa muut kuulumiset kaikkien kanssa. Tähän aikaan vuodesta kojuja ei ole montaa, mutta me löydämme etsimämme ja vähän enemmänkin. Palsternakkaa, harmaat villlasukat, 10 siivua graavilohta. Kaikki ne ahkerat kädet mustine kynnenalusineen, siellä ne pakkaavat meille ostoksia kelissä kuin kelissä, kolmena päivänä viikossa. Nälkä iskee, kaikesta puhumisesta. Torin laidalla on onneksi thai-kärry, josta voi pistellä poskeensa pari tulikuumaa kevätkäärylettä lounaaksi ennen kiihkeää tutustumista luontaistuotekaupan hunajapurkkeihin. Kävelykadullekin pitäisi vielä ehtiä, kynttiläostoksille ainakin. Lauantaipäivä kuluu …

Isien päivä, isien päivä

Herra Kamera hukutettiin eilen aamulla lahjoihin ja halauksiin. Jo vuosia sitten on itse sanoitettu joiku Isien päivä, jossa on lehtiä maassa ja kaunista, ja sillä se nukkuva karhu taas herätettiin. Typykät, jotka taistelevat ajomatkoilla isänsä kanssa autoradion kanavista, antoivat jalomielisesti päivänsankarille tämän lempiradioasemaa julistavan t-paidan. Poika oli itse taitellut koulussa vanhoista pokkareista käteviä kuitti- ja korttitelineitä, ja tehnyt ryhdikkään onnittelukortin. Minulta tai meiltä kaikilta taas oli tuo hurmaavan mestarivalokuvaaja Caj Bremerin Mämmikoiran keittiössä sekä Mrs Jonesin puodista nahkaremmi ranteeseen. Mitäs sanotte, onko Herra Kameran näköistä settiä? “Caj Bremerin keittokirja on manifesti rehellisen ruoanlaiton puolesta. Yksi Suomen tunnetuimmista ja arvostetuimmista kuvaajista kertoo omalla “Bremerin kielellään” parhaimmista kalaruoistaan, kummallisimmista kokeiluistaan, riemullisista makuelämyksistään ja maukkaimmista piirakoistaan. Keittokirjassa on mukana myös Bremerin kotialbumikuvia ja ruokamuistoja elämän varrelta: miten ankka johti kreivin luokse yömyssylle, omituisen maitodrinkin syntymä ja joitakin ”kerskuiluja” mahtavista kalansaaliista.” – Aalto ARTS Books Pssst: Instagramissa ihmeteltiin ajan kulua kurkistamalla yli 16 vuoden taakse.

Bravissimo!

Hahaha, luulitteko te, että me vain elokuvissa luuhattiin koko viikonloppu? Voi pojat, me syötiin kans! Kun lauantaina vedimme rapean kolmen leffan putken pelkillä perunalastuilla, niin sitäkin ihanampaa oli illalla tälläytyä ja loikkia nälkäisenä kuin susi Itäsatamaan ja Ravintola Makasiiniin, jossa oli sesongin ulkopuolista aikaa värittävistä teemailloista vuorossa Italialainen ilta. Lähinnä Toscanan alueelta vaikutteita ammentanut menu avattiin lautasellisella ruokahalua herättäviä alkupaloja, joista aavemaisen pieni marinoitu mustekala oli suosikkini. Seuraavaksi gnoccheja ja viiriäistä, sitten polentaa, jänisragua ja ankanmaksaa. Juustolautaselta löytyvän Taleggion isäntä oli käsitellyt päiviä aikaisemmin tryffelilastuilla ja tryffeliöljyllä ja maut olivat uponneet notkeaan juustoon taivaallisessa muodossa. Jälkiruoaksi oli semifreddoa, jäätyneitä vadelmia, mantelilastuja, minimarenkeja ja kuivattua vadelmapölyä. Niinpä! Huolellisesti valitut viinit, tietysti italialaiset, kruunasivat aterian. Nixulla on kaunis tapa marssittaa lopuksi henkilökuntansa esille, he ansaitsivat taas aplodinsa. Pääkaupunkiseudulta jo neljättä kertaa Hangon Elokuvajuhlille ja Makasiiniin saapuneen pariskunnan kiitoskirjeen sanoin: “Nixun joukkueen taidonnäyte oli melkein maaginen, upein ilta miesmuistiin.” Nixun (eli Kaj-Erik Knichterin, ties kuinka monennen polven hankolaisen ja salakuljettajien jälkeläisen) tiimi avaa kahvilan ja leipomo-konditorian Hangon Vuorikadulle tässä vuoden vaihteessa. Ei enää yhtään harmita, että viinikauppa muutti …

Elokuvajuhlat. It’s a wrap.

Vielä yhteenveto ja arvostelut näkemistämme elokuvista. Melko sellainen ahdistava oli ohjelmisto tänä vuonna, mutta hei, elämä on! Helsinginkatua pitkin (Suomi) – No mutta tän te jo tiedätte. Nuoruus iski päälle. Gloria (Chile) – “Eiks tää koskaan lopu?” Night train to Lisbon (Irlanti, Norja, Ruotsi) – Ainoa asia josta pidin, oli Jeremy Ironsin silmälasit ja nekin menivät rikki. Miten voi olla mahdollista, että KAIKKI muut tykkäsivät, paitsi me? Twenty Feet from Stardom (USA) – “You have a talent girl, you gotta use it girl!” Prinsessa Kaguyan tarina (Japani) – “Oih..!” Ida (Puola) – Esittelyssä kuvailtiin elokuvaa sanoilla “äärimmilleen latautunutta ahdistusta”. En mennyt. Herra Kamera meni. Oli kuulemma äärimmilleen latautunutta ahdistusta. The Lunch Box (Intia) – “Voiko tää pyöriä yhden lounasboksin ympärillä tää koko elokuva?” Kyllä voi. Menneisyys (Iran, Ranska) – Jos ei oteta huomioon ensimmäisen elokuvan tunnekuohua, joka ei johtunut niinkään elokuvasta vaan hirmuisista flash backeistä, niin tämä oli festareiden paras elokuva. Huh… Mutta yks juttu. Mitä ihmettä on tapahtunut napakalle puolentoista tunnin leffakestolle?? Melkein kaikki elokuvat olivat yli parituntisia, ja melkein kaikista olisi voinut leikata …