Valitse sivu
A merry little Christmas?

A merry little Christmas?

No nyt mä sen keksin!

Muistatteko, kun pohdin viime vuonna näihin aikoihin joululauluja? Kuinka en muistanut tätä:

Have yourself a merry little Christmas
Let your heart be light
From now on, our troubles will be out of sight
Have yourself a merry little Christmas
Make the Yuletide gay
From now on, our troubles will be miles away…
Sillä sitähän minä juuri olen vuosia toivonut, hauskaa, pientä, hilpeää joulua, kevein sydämin, huoletonna! 

Kuulkaahan, nyt kun tiedän, että olemme joulun poissa, olen yhtäkkiä osannut nauttia tästä joulunalusajasta. Olen varmasti useammin kuin kukaan muu perheessä näppäilyt joulubiisit soimaan ja hyräillyt mukana. Riisipuuroa heräilen keittelemään kukonlaulun aikaan kynttilänvalossa harva se aamu. Kun lahjarumba vaihtui lentolippuihin, eikä sitä isoa aattomöykkyä ole olemassakaan tänä vuonna, jäljelle jäi vain kevyt ilo.

Ihan itsehän olen omassa päässäni sen täydellisen joulun tavoittelun antanut kasvaa vuoren kokoiseksi taakaksi. Voi olla, että siellä toisen tähden alla kaipaankin sitten ihan kuollakseni omaan keittiönrömppääni ja omaan jouluuni. Mutta sittenkin, silloinkin matka on tehnyt tehtävänsä! 

Voi miten odotan tätä joulumatkaa, yhdessäoloa ja maisemanvaihtoa. Odotanodotanodotan. 

Kunhan huomenna saan vielä verikokeiden tulokset ja tiedon tutkimusten jatkumisesta tai päättymisestä tähän. Ja kunhan tulva ei huuhtelisi koko Etelä-Ranskaa kartalta!?

Katsokaahan tuota viimeistä kuvaa. En meinannut uskoa silmiäni, se ei ollutkaan luuri. Se on kirja! Ihan oikea kirja!

What would Frida do?

What would Frida do?

Joskus kun on vähän vaikeeta, niin ajattelen että what would Frida do?

Vanha kunnon ajatusleikki, mitä joku muu tekisi minun asemassani, minun tilanteessani? Jollakin Fridan tilalla on kenties Jeesus, jollain Reagan ja jollain Fonzie, mutta minulla siis Frida Kahlo.

Melkein aina vastaus on: Frida ei piittais. Tai piittais, muttei lannistuis.

Ei tässä vielä pitäisi mitään vuosikatsausta tehdä, koko joulukuukin vielä elämättä, mutta tuli vaan mieleen. Vuoden 2014 piti olla vaikean vuoden 2013 jälkeen kevyt kuin tuulihattu ja yhtä makea. Keveydestä en menis sanomaan, mutta ainakin on eletty. Olen ollut tänä vuonna yksissä häissä, kolmissa rippijuhlissa, yksissä ristiäisissä ja ensi viikolla on hautajaiset. Luulin, että tämä vuosi olisi Ranskaton, mutta ihan loppumetreillä elämä yllätti ja lentoliput ovat nyt taskussa.

Luulin, että löytäisin työelämäni punaisen langan, mutta en löytänyt. Luulin, että olisin vahvempi ja energisempi kuin koskaan, mutta en ollut. Luulin, että meillä olisi enemmän aikaa toisillemme, mutta ei, ei ollut.

Frida se vaan loi entistä raivokkaammin mitä kovemmin elämä kohteli. Vaikka minulla olisi vähän tahmeaa, on se silti sellaista pumpulissa tarpomista. Frida nappasi tequilan ja nosti leuan pystyyn, minä keitän kahvit ja annan itselleni edelleen luvan innostua pienistä asioista.

Väkisinkin ajatukset kääntyvät vuoteen 2015. Mutta mitään odotuksia en aseta. Luulenpa, että tällä kertaa lasken Provencen kukkuloilla edellisen vuoden ilmaan kuin ilmapallokimpun ja katson i h a n  r a u h a s s a mitä elämä aikoo tulevaisuudessa heittää eteen. Se heittää kuitenkin, potkin tai kiskon minä miten hyvänsä. Tavallaan aika vapauttavaa!

Tuo toinen kuvan alalaidassa cd:n kannessa häämöttävä muikkis, se on Lou Doillon, cool as a cucumber myös, ihan what would-materiaalia hänkin. Kuka sun what would-tyyppisi on? Vai onko sulla joku voimaeläin, niin kuin yhdellä ystävälläni?

Lue lisää: Vuosi 2013 hyvästeltiin ilman ikävää ja vuosi 2014 alkoi mustelmilla.

No totta mooses!

No totta mooses!

Suurin osa ystävistä on vaihtanut Facebookissa profiilikuvakseen jonkun Tahdon-ilmaisun tai muulla tavalla muissa kanavissa ilmaissut selvästi kantansa. Minä en millään haluaisi tehdä niin. En siksi, etten Tahtoisi, vaan siksi, että minusta se on niin ilmiselvää, että minä Tahdon, että tasa-arvoinen avioliittolaki toteutuu. Siis TOTTAKAI! Sen julistaminen tuntuisi siltä, että olen yhtäkkiä vasta keksinyt kannattaa asiaa. Mutta minä Tahdon, Herra Kamera Tahtoo, koko blogi Tahtoo. Olemme aina Tahtoneet.

Minä olin jopa niin naivi, että joitakin vuosia sitten väitin amerikansukulaisille kirkkain silmin, että laki on jo meillä voimassa, että tottakai kaikilla on yhteneväinen oikeus, tässä tasa-arvon mallimaassa. Sillä niin minä vilpittömästi luulin. Nolouden aste oli valtava, kun jouduin Garylle ja Ronille kertomaan, että ei, ei se kuulkaa sittenkään Suomessa, jota te pidätte maailman hienoimpana ja edistyneimpänä maana, ole vieläkään mennyt läpi.

Meidän ystäväpiirissämme on pilvin pimein homoja. Ja voi Luoja, miten kiitollisia me heistä olemme! Sillä ilman heitä me kuvittelisimme, että homoliitot olisivat jotenkin ylevämpiä kuin heteroliitot, kiihkeämpiä ja rakkautta tulvivia. Ei kuulkaa, homopariskunnat ovat ihan niin kuin Herra Kamera ja minä. He kokkaavat, siivoavat, kinastelevat, katsovat telkkaria, pesevät pyykkiä, ulkoiluttavat koiraa, sairastavat nuhakuumeen, motkottavat toisilleen, keittävät marjamehua, ajavat nurmikkoa, käyvät matkoilla ja lähettelevät sieltä ihan tavallisia maisemakortteja. Ehkä, mutta vain ehkä, he ovat hiukan parempia esteettisessä mielessä mm. lahjapakettien koristelussa. That’s it.

Nyt se laki voimaan ja eteenpäin, eiks niin?

Kuva: Fok_It, Joonas-Rinta-Kanto

Rikas rouva

Rikas rouva

Siitä mun viime viikosta vielä, sepä vasta oli viikko se. Maanantain, tiistain, keskiviikon, torstainperjantain ja sunnuntain te tiedättekin jo, mutta lauantaista mä vasta vähän vihjasin Facebookissa

Lauantaina mä nimittäin tanssin. 

Olin etukäteen ilmoittanut, että olen kuolemanväsynyt, vähän sairas enkä ainakaan missään tapauksessa tanssi, mutta sepä ei ollutkaan minun päätettävissäni. Tanssimisestani päätti orkesteri nimeltä Mustat Silmät. Sinne vaan, lattialle, piiskasivat repaleisen naisen riehumaan, niin että tukka kiemurteli pois nutturasta ja paidannapit sinkoilivat Istanbuliin saakka. Enkä suinkaan ollut ainoa haavoittunut tanssilattialla. Siellä me koikkelehdimme, minä ja runoilijat, näyttelijät, professorit, timpurit, lammaspaimenet ja elokuvafriikit.

En tiedä, ehkä te tanssitte usein, mutta minä olen ajautunut sellaiseen sisäsiistiin illallisikään, jossa istutaan tukka tötteröllä sievästi syömässä, nuuhkitaan viinilasia ja mennään ajoissa nukkumaan. Lauantai opetti, että tanssimisella olisi myös sijaa majatalossani, jota kropaksikin kutsutaan.

Aina sanotaan, että naura, naura enemmän. Kyllä me nauroimmekin. Mutta silti minä sanoisin, että kuule itke. Itke kun itkettää, ja tanssi kun ei tanssita. Sellaisella viisaudella eteenpäin tällä kertaa.

Lainaan loppuun vielä ystäväni sanoja illasta, kun omani loppuvat kesken:

“Mustat Silmät – olette ilon ja älyn shamaaneja. Mikä keikka eilen Hangossa! Tuollaista heittäytymistä en ole kokenut aikoihin. Mekin nousimme uusiin sfääreihin. On monenmoista keikkaa nähty, mutta tuohon vimmaan eivät ole muut pystyneet, siitä oli siisti soitanta kaukana.”

Kuvat, jotka ovat kuin elokuvaa, orkesterin Varsovan matkalta: Tuukka Ervasti
Koko sarja katsottavissa bändin sivuilla.


Mustat Silmät on myös Le Petit Festival goes Hanko -tapahtuman House Band.

Soft white damn

Soft white damn

“The snow doesn’t give a soft white damn whom it touches.”

– E. E. Cummings

Helsinki 21.11.2014