Valitse sivu
Sööperikö se siellä?

Sööperikö se siellä?

Tämä, voitteko uskoa, on minun kävelylenkkimaisemaani ja tämä kuva, voitteko uskoa, on tältä lokakuiselta aamulta.

Kotikadun päässä on Leijonaranta, josta kirmataan Tellinan kallioiden kautta Appelgrenintien pitsihuviloiden ohi Casinon rannalle, vielä koukkaus Rakkauden Polun juurelta juuri nyt joutsenten valloittamalle karusellirannalle ja sitten alkaa tämä. Bellevuen rantatie. Hiekkatien toisessa päässä, Långsandan luonnonsuojelualueen jälkeen on Neljän Tuulen Tupa, jossa käydään kääntymässä. Jos on oikein ripeä, eikä pulise liikaa kävelykaverin kanssa, niin edes takaisin työhommien pariin selviää tunnissa.

Lahti, jota kaarramme, on oikeastaan nimeltään Kolaviken, mutta en ole kai koskaan kuullut kenenkään kutsuvan sitä siten. Rantapromenadin alussa kohoaa vaaleana kuin morsian Suomen suurin puurakennus, entinen pensionaatti Bellevue, jossa on nykyisin pieniä loma-asuntoja, aivan maaahtava ruokasali ja vanhanaikainen, valtava keittiö, jossa aikoinaan keiteltiin herrasväelle täysihoitolan kaikki ateriat. Bellevue lainaa nimeään niin polulle kuin edessä avautuvalle uimarannalle, ja onhan nimi mitä sopivin.

Mutta olin tulossa oikeastaan kertomaan mitä opin tänään. Opin sen, että nuo vaahtopäät tuolla, pullonvihreän meren tuulispäät, niitä kutsutaan Hangossa ruotsiksi “Sjöbergin manseteiksi”. Ja Sjöberg ei olekaan mikä tahansa Sjöbergin setä valkoisine kalvosimineen, kuten ensin luulin, vaan itse Ahti. Eikö olekin KIEHTOVAA!

Jos aamulla paistoikin aurinko, ja tuuli oli karhean lämmin vaikkakin hurja, niin nyt illalla sytytellään sateenpieksämien  ja -pimentämien ikkunoiden takana kynttilöitä niin että tulitikut vain sinkoilevat. Nuorilla kohisevaverisillä pikkunaisillani ei tosin ole kylmä eikä heitä myrsky masenna; he kävivät juuri sukeltamassa uimakopilta mereen. Merenneidot.

Päivän kirja on tietysti Katja Kallion Säkenöivät hetket, jossa hengaillaan juurikin Bellevuessa. Kallio kirjoittaa kirjalle nyt toista osaa, säännöllisillä kirjoitusreissuillaan Hangossa. 

Luvussa juuri nyt

Luvussa juuri nyt

Ja jotta uusi urani elämänohjeita jakelevana, ihmeitä kokevana erakkona vahvistuisi, antakaas kun kerron miten tämä kirja ui liiveihini.

Menin kirjastoon, itse asiassa hakemaan Zadie Smithin kirjaa Kauneudesta, mutta koska olin juuri jälleenvalaistunut muistaessani kolmen kohdan päiväkirjan, päätin kokeilla yhtä temppua, jota ennen harrastelin enemmänkin ja joka oli jäänyt kaiken pinnalle puskevan luontaisen järkevyyteni jalkoihin.

Asetuin sopivaan kulmaan kirjaston hyllyjen taakse, josta kirjastotätien huolestuneet katseet eivät minua tavoittaneet. Suljin silmäni ja muotoilin päässäni (huom. en päissäni) ajatuksen: anna sen kirjan tulla, jota nyt tarvitsen.

Kurkistin kulman takaa ja näin jotain kirkkaan sinistä sivuhyllykössä. Suolavetten Buddha? Avasin kirjan sen alkulehdiltä, osuin esipuheeseen ja sen viimeiseen lauseeseen:

“Huuhtokoon tuuli kirjan rannoille, joilla sille löytyy käyttöä.”

Kirjasto. Connecting people. With books 🙂

Kateus on lahja

Kateus on lahja

Mä olen taas oivaltanut jotain, jonka kaikki muut neropatit ovat varmasti tajunneet jo syntymänsä hetkellä. Mutta avaudutaan nyt kuitenkin, koska tämä tavallaan liittyy edelliseen vonkumiseenkin.

Olen tuntenut viime aikoina ihan rehellistä, kirkkaanvihreää kateutta muutamia asiainhaaroja kohtaan. En ole kateellista sorttia luonnostani (onko kukaan?), mutta nyt olen saanut itseni kiinni kiristelemästä hampaitani muiden ihmisten matkoille, mielenrauhalle, energioille, blogeille, ranskalaisille suudelmille, vaatekaapeille, käsivarsille, kampaajarahoille, lahjakkuuksille, lattialistoille, kalankäsittely- ja seinänmaalaustaidoille… uuh, lista uuvuttaa itseänikin.

Sitten ymmärsin yhdistää kaksi asiaa.

Joskus ikiajat sitten näin Oprahin haastattelevan Eat, Pray, Love-kirjailija Elizabeth Gilbertiä. Elizabet kertoi täyttävänsä päiväkirjaa kolmen tehtävän avulla. Kas näin.

1. What do you really, really, really want?
Huomaa really x 3.

2. Happiest moment of your day?
Vanha kunnon kiitollisuushaaste.

3. Change your mantra.
Tätä mä en ihan muista, mutta jotakin ajattelutavan muutosta tämäkin.

Jos kerran Elizabeth, niin sitten minäkin. (Koska tekisin mitä tahansa päästäkseni vällyjen väliin Javier Bardemin kanssa! Paitsi että ai niin, se oli siinä elokuvassa, ei oikeassa elämässä… )

Ja todellakin, täytin vihkoja vihkon perään, melkein joka ilta, varmaankin parin vuoden ajan. Kunnes ensin alkoi löytyä punaista lankaa ja sitten tapahtua. Asiat alkoivat mennä kirjan mukaan. Se, mitä halusin, tuli luo. Se mistä unelmoin, muuttui todeksi. Irtisanouduin silloisista töistä omilleni, matkustelin, olin pullollani rakkautta.

… En ole kirjoittanut muistivihkoihin pitkään aikaan. Ensin se vain jäi, ja sitten kun taas tunsin tarvitsevani kirjaa, en yhtäkkiä osannutkaan enää vastata kysymykseen “What do you really, really, really want?” Kynä pysähtyi.

Nyt sen huomaan (ja tämä on se yhdistäminen). Jos kadehdin jotain, se todennäköisesti tarkoittaa, että sitä minäkin todella, todella, todella haluaisin. Kateus voi olla lahja tai merkki, kateus voi olla vastaus. Pieninkin pisara voi matkalla kasvaa kokonaiseksi valtamereksi. Kirjoitan sen muistikirjaani.

I really, really, really want…

Lue lisää: Mistä tiedämme, että haaveileminen kannattaa? Tarinoita suurimman unelmamme toteutumisesta mm. täällä ja täällä.

Moody blues

Moody blues

Kuva: Vanha.

Olen ajatellut (vatvonut) taas (ja taas ja taas) tätä kuva-asiaa blogissamme.

Haluaisin nyt esimerkiksi kirjoittaa teille siitä, kuinka Hankoon viime viikolla satoi muutama lusikallinen ensilunta ja kuinka poika nousi sen ensilumen aamuna sängystä ja juoksi ikkunaan, seisoi tuijottamassa ulos, vahva hylkeenvärinen tukka pystyssä, pienet kädet viileällä, kivisellä ikkunalaudalla, jo vähän lyhyeksi jääneen sinisen pyjaman polvet pussittaen. Hän kääntyi minuun päin ja kuiskasi leipovansa koulun jälkeen piparkakkuja.

Mutta minulla ei ole kuvaa sinisestä pyjamasta, ei ikkunasta, jonka takana oli lumen peittämiä kattoja, ei kylpypyyhkeistä, jotka kinostuvat tuoleille. Eikä oman pihan laventelikimpusta, joka tuoksuu kuivuttuaankin maljakossa aamuisin kun heräämme. Minulla ei ole kuvia piparkakuista, repuista, jotka heitetään kaaressa eteisen lattialle, kaakaomukeista, eikä siitä, miltä keittiössä näytti kun piparkakkuja oli leivottu.

Minä olisin halunnut myös kirjoittaa viikonlopun ruusukaaleista, salottisipuleista, jotka pulpahtivat kuoristaan ihan vaaleanpunaisina ja päätyivät sakeaan burgundinpataan, sekä eräästä naapurikaupungin rouvasta, joka valmistaa pieniin purkkeihin auringonkeltaista salvaa kehäkukan terälehdistä ja vartalonkuorinnan vadelmista. Kirjoista, jotka luin, ja kirjoista, jotka jätin kesken. Lehtikasoista sohvan vieressä ja puutarhassa. Ystävistä meillä, meistä ystävillä.

Mutta minulla ei ole kuvia.

Silloin harvoin kun Herra Kamera osuu kiertoradallaan kotiin, hän seikkailee. Seikkailee tuulisilla rannoilla koko komeus meren pieksemänä ja me saamme ihailla illalla aaltojen kuvia. Sillä aallot, aallot… ne ovat sentään jotain ihmeellistä!


Lavandula Villiyrttipuodin uskomattoman ihania tuotteita myy Hangossa Terveysagentti torin laidalla.

About time

About time

Leffavinkkaus. Nappasin Ärrän hyllystä itselleni ennestään ihan tuntemattoman elokuvan About time, joka olikin kiva yllätys. Tarina oli vähän pöhkö, mutta viis siitä, kun elokuvassa oli niin kauniita värejä ja miljöitä. Mitään logiikkaa ei kai voi vaatiakaan aikamatkustuksesta kertovalta elokuvalta. Just sopiva odotan-sohvalla-kun-boeuf-bourgignon-valmistuu-ja-juon-samalla-samppanjaa-leffa.

Elokuvan alkuminuutit ovat suosikkini. On hullunkurinen perhe, lapset vielä nuoria. On punatukkainen poika, kaunis vanha talo rantatörmällä, vedenvihreitä puutarhatuoleja, hassu Desmond-setä, pingispöytä, jokapäiväiset teeretket pitkiä kiviportaita alas meren äärelle. On leipäkiviä, nuotio, eväät, perhoshaaveja, elokuvailtoja… On työhuone seinää kiertävine kirjakasoineen…

Pisteitä vielä isän roolin sopivan kajahtaneesti vetävästä lempparibrittikuikelostani Bill Nighystä.