Month: syyskuu 2014

Joutsenia

Seuraavaksi Herra Kameran töistä esittelyssä Joutsenet. Siinä ne killuvat, pyrstöt pystyssä, Plagenin rannassa iltavalossa. 110 x 120, vedos alumiinille. Lisätietoja täältä.

Rönsy

Kunpa syksy jaksaisi jatkaa näin aurinkoisena pitkään. Mä en ole syönyt rapujakaan vielä kertaakaan tänä kautena! Haluaisin edes pari rapeaa rapuleipää nauttia nimenomaan ulkona, valorimpsujen alla, kesää vielä leikkien. Lotisevan elokuun jälkeen syyskuun lämpö tuntuu lahjalta. Pihan pöydälle sai taas levittää liinan, sisälle nostetut kukkaruukut päätyivät takaisin portaille. Yrttipenkki puskee ainakin minttua ja salviaa ihan hulluna, ananassalviasta on muodostunut pensas. Basilikakin on hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Laventelit ovat pienen pojan korkuisia ja tummanvioletteja, ruusu kieputtaa kiipeilevää varttaan vanhoja, ruostuneita tikkaita ylös tiiliseinää. Ruusun juurella on sinisinä pilvinä orvokkia. Parhaiten pihallani on tainnut viihtyä Murreva, jonka sain ruotsinkieliseltä ystävältä, ja siksi sen suomenkielinen nimi oli pitkään hukassa. Olisiko se Kivikkokilkka? Se rönsyää joka tapauksessa nimensä mukaisesti pientä muuria eli kivijalkakukkapenkkiä alas kuin vesiputous. Kärhö, tai siis “Adelia”, se sen sijan otti ja kuoli. Heti kun Herra Kameran kiireet vähän vähän helpottavat (oikeasti, ONNEKSI on kiireitä, olemme kiireestä kiitollisia!), otamme vihdoin niitä lupaamiani pihakuviakin teille. Pihasta, joka siis nyt on minusta ihan kauneimmillaan, sopii tulla nauttimaan myös vierastalostamme käsin. Taiteilijaresidenssissä on paljon vapaita syysviikonloppuja vuokrattavaksi. Satoi …

Ajankulua

Flunssan hyviä? huonoja? puolia. Aikaa Netflixille. Katson tosi harvoin telkkaritelkkaria, mutta tv-ohjelmia netistä sen sijaan harva se päivä. Olenkin joskus kertonut keittiörutiineistani, nykyään joku keskusteluohjelma tai Svenska Hollywoodfruar taustalla on yhtä tärkeä pilkkomishommissa kuin terävä veitsi. Netflixiä olen käyttänyt hyväkseni tosi vähän, jotenkin olen ajatellut, että mitäpä suotta. Tulee vaan liikaa. Mutta nyt. Nyt löysin Netflixin dokumenttielokuvat! Apua, siellähän on vaikka mitä. Ihan ensimmäiseksi katsoin julistekuvan leffan, The Good Life. Maailmassa on ihmeellisiä ihmiskohtaloita. Ja ihmisiä. Netflixin dokkareista löytyy myös nyt niin ajankohtainen Joan Rivers – A Piece of Work (hassulla tavalla jotenkin hyvä pari tuon Good Lifen kanssa), usein täällä blogissakin mainitsemani suosikki L’Amour Fou (Yves Saint Laurentin ja Pierre Bergén suhteesta), muita muotimaailmadokkareita Valentinosta katumuotikuvaaja Bill Cunninghmaniin sekä The September Issue, joka on nyt kyllä tullut jo tavallisestakin tv:stä aika monta kertaa. Se kyllä kestää useammankin katselun. Löytyy myös musiikkia, sporttia, taiteita, luontodokuja; George Harrisonia ja muita Beatleja (sekä Good Ol’ Freda), undergroundimpaa kamaa, lasten kanssa katsottavaksi Pingviinien matkaa, surffielokuvia kuten Sirpaleet ja Bending Colours, Ai Weiwei… Yhteiskunnallisia aiheita on paljon, rankkojakin leffoja. Uskontoja, seksuaalisuutta, naisasiaa, …

Luvussa juuri nyt

Ajattelin tässä inkivääripäissäni, kun en muutakaan keksi, raportoida teille niistä kirjoista, joita tässä tiilirotiskossa tällä hetkellä lueskellaan. Isä ja poika lopettelivat juuri ääneenlukukirjana Leijuvan pojan. Molemmat taisivat jäädä aika aatoksiinsa tämän jälkeen, teki selvästi säväyksen. Tästä myös puhuttiin paljon, lukemisen ulkopuolella, siinä oli sopivasti sellaista häiritsevää. Minä seurasin vain sivusta, kuuntelin puolella korvalla. Vasta myöhemmin tajusin, että tämähän on siis The – Poika raidallisessa pyjamassa – John Doyle! Varasin saman tien kirjastosta Doylen kirjan Nooa Notkoniitty karkaa kotoa, kas pitää iskeä heti kiinni jos poika kymmenen korvilla kiinnostuu jostain kirjasta. Siitä kiinnostuksesta puheenollen. Täällä odotetaan Aleksis Delikouraksen Nörtti 3:sta ihan soikeana. Piti oikein pistää kirjastoon viesti, että missä vaiheessa varauksemme etenee. Kirja on nyt kuulemma tullut kirjastoon, se pitää vielä kontaktimuovittaa ja laputtaa, sitten meidän nörtti pääsee Dragonslayerin maailmaan taas. Lisäksi pojan kirjoituspelipöydällä ovat sikinsokin ainakin Timi Möhläri 2 (luettu), Me rosvolat (kesken), joku osa Lassen ja Maijan etsivätoimistoa (luettu), Pertsa ja Kilu (luettu) sekä Hugo Cabret (kesken). Typyköistä vanhempi lukee koulutehtävänään Minä olen Malalaa ja jossain välissä Ylpeyttä ja ennakkoluuloa. Toisella tyttärellä on myös kaksi …

Kraah

Okei. Lisätään siihen eiliseen flunssaruokalistaan vielä kurkuma. Mä kokeilen i h a n  m i t ä  v a a n, että saan tämän taudin talttumaan. Sekoitin siis edellispäivän kesäkurpitsakeittoon (liikaa) kurkumaa. Ja kuumaa vettä. Ei maistunut enää miltään, paitsi tietysti kurkumalta. Olo: edelleen kauhea. Olen myös turvautunut kaneliin (ripottelin sitä Finrexin-kuppiin kun en muutakaan keksinyt) ja nuoleskellut sitruunanlohkoja kuumeisella kielelläni. Hunajaa. Lusikalla purkista. Mulla on varmaan korvatulehduskin. Kokonaisia valkosipulinkynsiä. Sinne samaan kaneli-Finrexin-kuppiin. Hei, who cares enää tässä vaiheessa. En enää koskaan syö kurkkupastilleja. En enää koskaan syö varmaan mitään muuta kuin soseita, koska kitalakeni on kurkkupastillien raapima. En enää koskaan niistä, koska nenäni on… eikun siis pakkohan mun on. Mä olen ihan rottamaisen vilustunut ja mulla alkaa palaa pinna! Tai palais, jos jaksais. Moikka. Paku-Ville suositteli tiukkaa viinaa. Pitäiskö..? Tämä postaus oli omistettu lukijallemme Tuikkikselle, joka rakastaa neuvoja 😉

Erään flunssan anatomia

Eiks luulis, että kun syö tämmöisiä salaatteja monta kertaa viikossa, niin ei koskaan tule kipeäksi? Kaunistuu vaan, ja valloittaa maailman? Mä olen nyt kuitenkin kurjassa flunssassa, voittamattoman sijasta olen voimaton ja turhautunut.  Ja kyllä, olen kokeillut kanakeittoa, chiliä, inkivääriä, valkosipulia, sitruunaa ja ranskalaisia perunoita. Ei auta. Silloin kun vielä tein ihan hulluna töitä, tyyppiä yötä päivää ja vähän päälle, kehoni keksi, että raivokas kurkkukipu on se juttu, jolla minut saa pysähtymään. Kun vie ihmiseltä yöunet ja ääneen ja korvaa aivot kukkakaalilla, niin siinä on tykeimmältäkin tykiltä jalat alta. Tiukimmissa paikoissa hälytysjärjestelmäni iski kaupan päälle vielä korvatulehduksen ja silmätulehduksen, jos en muuten ymmärtänyt vihjettä. Jokin minussa oppi laukaisemaan rajun taudin aina kun moottori ylikuumeni. Mutta miten ihmeessä opettaisin nyt kropalleni, että se saa hellittää hengenpelastajan roolistaan, olen oppinut läksyni? Että enää ei tarvitse aina turvautua megalomaaniseen flunssaan, kun kierrokset vähän kovenevat? Että täysi tohina voi nykyään merkitä vain isoa iloa ja lisää virtaa, eikä ole syytä painaa paniikkinappia eikä käynnistää palovaroittimia vaikka vauhtia olisi välillä vähän enemmänkin? Miten tästä kierteestä pääse pois?? Viime aikoina on ollut …

Taiderundi

Ihastelitte aikoinaan kanssani tätä boheemia puutarhaa, ja kirjailijakammaria puutarhan yllä. No nyt teillä on elämänne tilaisuus livahtaa tuonne kukkien joukkoon, ateljeeterassille, joka on yksi etappi viikonlopun Konstrundan-taiteilijatapahtumassa! Muddle Lilius – Atelier La Terrasse 6. & 7.9. Christiersonintie 1 (Leikkipuiston yllä) Hangossa Konstrundaniin osallistuvia taiteilijoita on kolme, lue lisää tästä.

Reissukinaa

Seuraa parisuhdepaljastus. Rauman reissulla, toisena iltana me riitannuimme. Poika ikävöi meitä parin sadan kilometrin päässä, minä elin mukana. Herra Kamera ei pitänyt asiaa niin pahana, mutta minä kärsin. Ja sitten suutuin, kun toinen ei lähtenyt draamaani mukaan. Ja sitten suutuin vielä enemmän, kun toinen kävi nukkumaan, vaikka minä olin suuttunut. Seurasi mökötystä. Uudessakaupungissakaan emme puhuneet toisillemme ennen kuin Wahlbergin talossa, kun Herra Kamera laittoi pingviinihatun päähänsä (?!) ja kierteli museota muina miehinä. Miten voikin toinen välillä niin ärsyttää? Ja miksi juuri silloin lopettaa puhumisen, kun puhumisella olisi todellinen näytön paikka? Helppohan se on hellustellessa leukojaan länkyttää. Muistatko, mykkäkoulua olen pelännyt ennenkin?

EGGS

Yksi Herra Kameran varhaisia töitä ja miehen itsensä lemppari on tämä kananmunataulu. Kuvauspaikkana oma studio vanhalla polkupyörätehtaalla, ja tuo hieno norjalainen villahuopa on muuten tosi kivasta raumalaisesta kaupasta nimeltä Busstop. Lisää tietoja & teoksia täällä. (Uudet sivut avattiin juuri, jee!) Ja muistathan, että studiota voi myös vuokrata erilaisiin tilaisuuksiin. 

Tattimatti

“Tatteja kaikki kädet täynnä!”, huusi poika hädissään kun ei enää tiennyt minne olisi valtavat pullapäät laittanut. Laukkasin korin kanssa perässä kun hän kiisi pitkin metsää. “Mä olen nopea mutta tarkka.” Totta. Niin meillä oli sitten tatteja, mittaamattomat määrät tatteja, jotka takapihalla siivottiin ja patoihin pantiin. (Ja vähän pakkaseenkin.) Tässä yksi ruokalaji, johon tatti upposi. Tattilasagne. Käytin reseptin pohjana Hangon Makaronitehtaalla vaikuttavan suloisen Sirlyn ohjetta. Lihakastikkeeseen laitoin mm. Långötorpin Puutarhan keltaisia porkkanoita ja muitakin juureksia alkuperäistä ohjetta enemmän. Muutama nahistunut yksilö virkoaa kummasti kun saa oliiviöljyä ja viiniä niskaansa. Samoin tomaatit, jokunen tuore mutta pehmennyt pallukka, ja Muttin kirsikkatomaatteja tölkistä lisäksi. Maustoin kastikkeen reippaasti kuivatuilla yrteillä, tuoreet säästin sienille. Paistoin tatit voissa valkosipulin, rosmariinin ja lehtipersiljan kanssa, tiristin vähän sitruunaa. Suola ja mustapippuri myllystä mausteeksi. Laitoin osan sienistä lasagnen sisään, ja osan ripottelimme rapeina ja ihanan yrttisinä annosten päälle. (Vaikka se ripottelu on tuossa annoskuvassa unohtunutkin.) Siten saimme tattia enemmän esiin, pelkäsin muuten sen jäävän muiden muhevien makujen jalkoihin. Ikkunalla kasvaa basilikapuu, siitä vielä pieniä, sieviä lehtiä tulikuuman ja juustokastikketta tiukkuvan lasagnen viereen. Täydellinen sunnuntaiateria!