Siitä intohimosta puheenollen. Välillä musta tuntuu että olen kyllä syntynyt niin väärään maahan ja kulttuuriin kuin olla vain voi… Katso jos et jo katsonut: Sami Yaffan Sound Tracker Andalusiassa. Ja onpa muuten huolella tehdyt ohjelman kotisivut, nostan hattua! Kuva: Yle/ Sound Tracker
Ei taas oikein juttu luista, kuten varmaankin olette nykivästä postaustahdista huomanneet. Kärsin joko viivästyneestä neljänkympin kriisistä tai malttamattomana ihmisenä kahdeksan vuotta etukäteen viidenkympin villityksestä. Kyseenalaistan bloginpidon järkevyyden lisäksi kaiken tähän mennessä oppimani ja oikeana pitämäni. Ihan verrattavissa uhmaikään, voin kertoa, nuoret ystäväni. Elämässä on kummallista joutokäyntiä ja iänikuisia rahahuolia, ystäväpiirissä eroja ja sairautta. Tulevaisuutta on välillä vaikeaa nähdä kovin valoisana. Huomaan hukuttaneeni intohimoni jonnekin matkan varrella, mutta ainoa paikka josta yletyn sitä etsimään on kaapista tiskipöydän alta. Ja sitten tässä sopassani on ihan älyttömästi ilonpilkahduksiakin. Pintaan pyrkivä riemu sekoittaa elämän tanssiaskeleita entisestään. Tuntuu, että pitäisi osata päättää onko haikea vai hilpeä. Silitän yöllä lasten poskia ja ajattelen, että he nukkuvat kuin kissat, nautiskellen. Viikonloppuna purettiin pihan kesäkattaus. Kannettiin korituolit, pitkät pöydät ja penkit varastoon. Paiskasin kreikansinisen pöytäliinan pyykkikoriin. Sekin kaikki tuntui sisältävän syvempiä merkityksiä. Valuin pitkin pihaa puutarhahanskojen sormenpäät hiekkaa hipoen ja mutisin jotain synkkiä kombinaatioita menetetystä kesästä ja ihmiselon syksystä. Työnsin callunoita sinne, minne aurinko ei enää matalalta paista ja missä juuri lainehti hymyilevä orvokkimeri. Jätimme pihamaalle kuitenkin vaahterasta riippuvan valorimpsun, pienen pöydän ja …
Täällä Suomen pikkuvarpaassa käynnistyy perjantaina valokuvaustapahtuma Hanko Foto Festival. Koko ohjelmiston luentoineen, retkineen ja juhlineen löydät täältä, mutta haluaisin erikseen nostaa viikonlopun tarjonnasta framille valokuvaaja ja kuvataiteilija Perttu Saksan lauantaisen osuuden otsikolla Lähestymistapoja ihmisen ja ympäristön suhteeseen valokuvataiteessani. Perttu Saksa on ihan järkyttävän hyvä kuvalla kertoja, mahtavaa, että hän on mukana! Maaliskuussa Fotofinlandialla palkittu Saksa on hänkin liittynyt meihin uushankolaisiin vanhan talon remppaajiin. Tervetuloa vaan jengiin, vertaistukea ja punaviiniä tarjolla tässä talven mittaan. Kuvassa: Perttu Saksan kirja Echo (Aalto-yliopisto)
Voi pientä ahkeraa. Alkoi lukio ja venyivät koulupäivät. Ensimmäistä kurssia on tahkottu joka päivä kahdeksasta neljään. Läksyt ja harrastukset siihen päälle, niin ei paljon tarvitse iltaisin huhuilla valojen sammuttamista. Paitsi niinä iltoina kun pää nuokkuu koekirjan yllä yli nukkumaanmenoajan. Kirjoittaminen lisääntyy koko ajan. Nyt äidinkielentunneilla on työstetty jo lukupäiväkirja ja aine “Minä lukijana”. Tämmöinen äidinmuotoinen kirjatoukka ilahtuu, kun sivuilla lukee lyijykynällä, pyöreällä käsialalla, siistien marginaalien välissä, että “minua on aina kannustettu lukemaan.” Mutta miten me itse asiassa olemme kannustaneet. Olemmeko edes? Tunnustan olevani laiska mutsi, sellainen omissa maailmoissani elelijä. Onko kannustukseksi riittänyt se, että lapset näkevät meidät vanhemmat tarpeeksi usein kirja sylissä? Ja onhan kotona paljon kirjoja, niin paljon, että niihin melkein kompastuu. Pakko lukea alta pois, että löytää tiensä ulos? Kirjaharrastus tulee tietysti meitäkin kauempaa. Oma äitini luki meille (minulle ja pikkuveljelleni) iltasaduksi muunmuassa Tsehovin novelleja ja Täällä pohjan tähden alla trilogian. Ns. nuijanukutus. Äidilläni on edelleen minulle kirja jokaikiseen elämäntilanteeseen. Hänellä on tosin minulle myös tryffelillä maustettua oliiviöljyä joka elämäntilanteeseen. (Mutsi, mulla on nyt kuusi korkkaamatonta öljypulloa, pysytään hengissä vähän aikaa!) Niinä aikoina …
Sain keväällä Herra Kameralta lahjaksi taulun. Taulussa on kuva eräästä antikvariaatista Pariisissa, tai oikeastaan sen näyteikkunasta, joka pursuaa kirjoja ja lentäviä possuja. Possuja on viisi, ihan niin kuin meitäkin. Näyteikkuna on vilahtanut blogissa ennen tauluksi päätymistäänkin. Nimittäin siinä Pariisin matkakertomuksessa, joka, vaikka itse sanonkin, on aika sympaattinen vinkkipaketti kaupunkiin matkaavalle. On ehdotuksia kivoista nähtävyyksistä ja muutama oikein mainio ravintolaosoite. Vaikka muuttuuhan maailma, parissa vuodessa. En pistäisi hanttiin uutta Pariisin tutkimusmatkaa. Facebookissa blogin sivulla on jaettu viime aikoina orastavan Pariisi-ikävän kourissa muutamakin Pariisi-aiheinen linkki (kuten vaikka tämä ihana). Tykkääjiä tuli juuri täyteen 500, suuri kiitos asianosaisille. Taulun saa halutessaan hankkia myös itselleen, tätä kautta.
Tekstiviestittelyä mutsin kanssa. Mutsi: Tänä aamuna pihan puissa näkyy pitkästä aikaa jonkun naisen kasvot, en tunnista? (Mutsillani on harvinainen kyky nähdä ilman silmälaseja puissa ja pensaissa tunnettujen ihmisten, yleensä miesten, kasvoja. Kykynsä kullakin.) Minä: Katso tarkkaan! Mutsi: Sain eilen vihdoin kirjastosta Klingen viime vuoden päiväkirjan. Kyllä sun on tutustuttava mieheen! Kävelen Kaivopuistossa ja yritän bongata sen. Käyn sitten kimppuun. Minä: Kidnappaa se? Lunnaiksi vaaditaan joulun lentolippurahat? (Kirjatoukka haaveilee joulusta Ranskassa. Ei tule onnistumaan.) Mutsi: Ei kun sen on lähdettävä meille oppaaksi Pietariin. Minä: Tästä tulee niin hauskaa… Mutsi: Nainen häipyi ja nyt siellä on pandan naama. Minä: Nainen, panda, kuulostaa ihan mun aamunaamalta. Mutsi: Mä annan kuule sun lukea Hariton Tuukkasen Venäläisen keittokirjan. Minä: Kovin ystävällistä? Mutsi: Siinä kerrotaan juhlapyhien vietosta siellä Wolkoffin talossa. Minä: No siinä tapauksessa! Pistä tulemaan! Mutsi: Miten sun poskiontelontulehdus? Minä: Hyvin se voi, mä vähän huonommin. Mutsi: Villasukat! Kuumaa mehua! Minä: Taitaa olla kohta antibioottien aika. Mutsi: Meidän perheessä ei kannateta lääkkeitä!! Minä: Niinpä… Ja sen huomaa… Mitäs siellä puussa nyt näkyy? Kuvassa Herra Kameran työ L’Acrobat, Pariisi, 1989. 150 x …
Eilen nuorimmaisemme täytti 10 vuotta. Kaikki lapsemme käyvät siis toistakymmentä, meillä ei ole enää vauvaa talossa. Hirmuisen haikeaa, jotenkin. Kymmenen vuotta sitten kiisimme kohti Tammisaaren sairaalaa, jonka huippusynnytysosasto oli silloin vielä olemassa. Olimme iltayhdeksältä perillä, klo 22 poika oli jo rinnalla. Muistan hämärästi istuneeni katsomassa Sinkkuelämää pieni rääpäle olkapäälläni, samppanjaa latkien. Seuraavana aamuna mummo ja vaari toivat typykät tutustumaan pikkuveljeen. Vaari nukahti sairaalahuoneen sohvalle, kas niin uuvuttavia ovat miehille nämä synnytyshommat. Sitten koko muu jengi meni Svenska Klubbenille syömään pitkän lounaan, minä ja poika jäimme omiin ruokapuuhiimme. Toisena päivänä Herra Kamera patsasteli tukka pystyssä käytävillä, soitteli puheluita laumanjohtajan polleudella ja kuului kertovan, että tämä, kuten kaksi aikaisempaakin synnytystä olivat olleet todella helppoja. Minä harjasin ripsiväriä ripsiini ja nautiskelin jälkisupistuksista. Sairaanhoitajat kehottivat meitä menemään viereiselle kentälle Tammisaaren markkinoille, he kyllä vahtisivat vauvaa. Siellä me sitten kuljimme kaksin karusellimusiikin keskellä, vilkkuvien valojen alla käsi kädessä, hattara toisessa ja ihmettelimme runsaan onnellista elämäämme. Keltaisia ja punaisia lehtiä putoili kengänkärjille, tuoksui vaniljamunkeilta. Kirjatoukan vinkki synnytyssaliin (uskomatonta mutta totta, mulla ON tähänkin asiaan vinkki!): Älä suostu selällesi, jos vain voit …
Tämä erään käytävän seinälle nostettu kuva on otettu Nizzassa, ja se on kuuma ja viilee samaan aikaan. Plus näyttää sulle suunnan. Elämä, just noin arvaamaton. 150 x 100, vedos, Silisec. Lisää kuvia täällä.
Ja löysimmehän me taas yhden kivan uuden museon viikonloppureissullamme. Pysähdyimme Lappeenrannassa kotimatkalla ja kävimme Wolkoffin talossa. Wolkoffin talomuseo ja puoti pihapiireineen ovat rakentuneet ja täydentyneet 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Wolkoffeja neljänteen polveen asui talossa aina 1980-luvulle saakka. Museoksi talo vihittiin ortodoksisin menoin vuonna 1993, vaikka Lappeenrannan kaupunki ei suvun lahjoitusta ensin olisi kustannusten pelossa huolinut. Ensimmäinen Wolkoff, kauppias Ivan oli entinen maaorja. Mahtoi hän miettiä elämänpolkuaan toimistonsa ottomaanilla istuessaan ja hissukseen tupakoidessaan, mustan teen tuoksuessa samovaarissa. Viimeisiä asukkaita olivat Ivanin pojanpojan Johanneksen perhe sekä tiukka täti, opettajatar Anna Wolkoff-Nissinen, jonka laiskanläksytuoli muistuttaa vielä entisiä oppilaita tukalista hetkistä Annan kirjastossa. Pääsiäisenä ja jouluna talo koristellaan perheen vanhoin venäläisin koristein, joita on säilynyt paljon suvussa, joka säilytti “kaiken”. Myös juhlapyhien leipomuksia on näytillä. Uuden ajan ylellisyyksiin talossa ei hevillä taivuttu. Kylpyhuone sai tilanpuutteen vuoksi jäädä laittamatta, sillä tärkeämpää oli säilyttää suuri leivinuuni kulitsojen paistamista varten. Talossa oli siten loppuun asti vain yksi vesipiste. Entisen sekatavarakaupan tilalla on nyt museokauppa. Museossa kierretään aina oppaan johdolla, jolloin tarinoitakin tarttuu takkiin tietysti ihan eri tavalla. Me kiitämme kierroksesta!
Perjantaina illansuussa kampesin monen päivän sairasvuoteesta pystyyn ja hain Herra Kameran Hangon Itäsatamasta, jonne hän paitahihasillaan seilasi kättään heiluttaen suoraan Bengtskärin majakalta. Aurinko leikki autereisena meren aalloilla. Ajattelin, etten halua sisälle enää koskaan. Hyppäsimme kuitenkin autoon ja lähdimme ajamaan. Me ajoimme, ja me ajoimme. Puolilta öin olimme perillä Punkaharjulla. Suomi on pitkä ja leveä maa. Yövyimme viikonlopun verran Hotelli Kruunupuistossa, vanhassa Takaharjun keuhkotautiparantolassa, joka flunssasta nihkeästi toipuvalle Kirjatoukalle olikin mitä sopivin majapaikka. Tauteja parannettiin sanatoriumissa 1900-luvun alussa mm. ulkoilmahoidoilla. Potilaat makasivat parvekkeilla ja kuisteilla kansituoleilla, huopiin käärittyinä, raikkaan männyntuoksun ympäröiminä, sopivia päiväannoksia kerrallaan. Minä laiskaliisa tietysti olisin mielelläni noudattanut juuri tuota makoilujuttua, kirja kädessä (luvussa juuri nyt: Elämän mittainen lukupiiri), mutta vaikeahan harjun (ja Herra Kameran) kutsua oli vastustaa. Niinpä ulkoilmahoito tarkoitti seuraavana aamuna meidän kohdallamme metsämuseo Lustosta lainatuilla vuokrafillareilla kiitämistä edes takaisin pitkin kansallismaisemaa. Aivan järisyttävän kaunista. Matalaa, kullankeltaista valoa, vihreää vettä, huimia honkia, kaikuja kivikaudelta saakka. Jääkauden muovaama Punkaharju ja ympäröivä Puruvesi kuuluvat minusta niihin edes kerran elämästä nähtäviin ja koettaviin asioihin. Ja kas. Flunssasta ei ollut sitten tietoakaan, kun harjun huipulla Valtionhotellilla tanssittiin …
