Month: elokuu 2014

Mitäs Mäntässä

Kömmittyämme lammesta ajoimme Mänttään. Nostan hattua lapsosille, nuorisolle. Aina yhtä hymyävinä he heräsivät kesäkiertueellamme uuteen päivään, milloin erämökistä, milloin pienestä kuumasta hotellihuoneesta, hyppäsivät takapenkille kylki kyljessä ja ottivat vastaan päivän ohjelman mukisematta. “Nyt ajetaan tässä jumalaisessa helteessä, ilman pysähdyksiä, satoja kilometrejä MÄNTTÄÄN, yhteen MUSEOON! Juu ei pääse uimaan.” Mä rakastan teitä naperot! No niin, asiaan. Mäntästä löydämme siis Serlachius-museot Göstan ja Gustafin. Gösta on saanut tänä kesänä siiven eli modernin paviljongin, joka puurakenteisena toimi sytykkeenä koko vierailuidealle. Ja koko hela hoitoon muutenkin, sillä onhan se nyt kummallista, että KESKELLÄ EI MITÄÄN on jotain! “Käykää rohkeasti pidemmälle”, he toivottavat radiomainoksessaan. Kannattaa muuten käydä. Lapsiin teki suurimman säväyksen Pilvi Takalan videoteos The Real Snow White, jossa Takala Lumikiksi pukeutuneena painelee vartijat perässään Pariisin Disneylandiin, poseeraa kuvissa ja jakelee nimikirjoituksia. Vaikkei olekaan Oikea Lumikki…  Itse paviljongista lisää vaikkapa Wallpaperista.

Älä unohda!

Koin tänään hilpeitä hetkiä siivotessani puhelimeni “post-it”-lappukansiota. Minulla on tapana kirjoittaa pienille virtuaalilapuille, usein aamuyöllä, talteen kaikenlaista mieleen juolahtavaa, muistettavaa tai muuten vaan tarpeellista tietoa. Tai siis tarpeellista ja tarpeellista. Mitäköhän olen ajatellut kirjoittaessani: “0,7 leveys, teksti ulkoreuna alhaalla, isot kirjaimet. 1,7 cm keskisormi”? Tai “Mekko, Tarto, Riika”? Entäs: “Lehti-imuri, lattialämpö”? En ole koskaan, ikinä haaveillut lehti-imurista? Mitäköhän tarkoittaa “Rework, remote”? Ei aavistustakaan. Eikä myöskään eräs numerosarja, jota en nyt kuitenkaan uskalla tähän laittaa, jos se vaikka onkin joku tunnusluku. Vaan tunnusluku mihin tai minne, sitä ei tiedä nyt erkkikään. Myös puhelinnumerot ilman nimiä ovat kyllä yhtä tyhjän kanssa, näin jälkeenpäin ajateltuna. Kukakohan on “Marc de Bourgogne”? Jaa, brandyä. Miksi se on pitänyt laputtaa? Tai “Petrelle”? Pitää googlettaa (ravintola Pariisissa?), enkä siltikään muista tallennussyytä. Sen muistan kun lisäsin lapun “If it makes you happy“ kun kuulin Riikan sitä laulavan. Mutta miksi se piti kirjoittaa ylös? “Aperitiivigalleria!!!” kirjoitin sinä iltana kun päätin perustaa gallerian, jota en sitten perustanutkaan. Olen myös listannut unelmieni huonepalveluaamiaistarjottimen sisällön. Olen kirjoittanut hauskoja sanomisia talteen, kuten: “Kuulepas sinä ajatuskuplat ääneen lausuva henkilö” (Herra …

Oasis

Niin, se meidän pakomatkamme (sillä sitähän se toki oli), se jatkui Porvoosta Punkaharjulle, Vaaran kylään eräälle rakkaalle laiturille, ja Vaarasta Joensuun taakse Kiihtelysvaaran kupeeseen. Mikä se onkin, että siellä itärajalla olen ihan kotonani? Molemmilta puolilta iso-isovanhemmat ja isovanhemmat ovat syntyjään niiltä main, rajan siltä tai tältä puolelta, vaikka minun elinaikanani kaikki jo asuivatkin Helsingissä. Ulottuuko se itä tosiaan minunkin vereeni asti? Tehtyämme ostokset Joensuun torilta kaarsimme vihdoin helteen uuvuttamina vanhan metsästysmajan pihaan, jonka omistaja ei ollut siellä enää. Taljat, sarvet ja täytetty pöllö sen sijaan olivat ja vieraskirjassa kaksivuotiaan minun piirtämiä kuvioita… Kaikki oli ihan ennallaan. Tuoksukin. Rantaan johti polku, polun päässä oli sauna. Sauna oli musta ja mehevä. Viivyimme kaksi yötä, olisi halunnut jäädä kahdeksi kuukaudeksi. Ulkohuussi, ei juoksevaa vettä, mutta toimiva liesi ja mitä ihmeellisin vihreä vesi johon pudottauduimme. Iltasoutelot, eikä ketään missään. Paitsi kuikka. Lammessa on lähde ja lähteessä salaista voimaa, luulen.

Salamat Hangon yllä

Ukonilma on siitä jännittävä, että se on samaan aikaan hirveän lumoavaa ja kauhean pelottavaa. Viime yönä ukkonen päätti riehua ihan Hangon yllä. Salamat loilottivat valaisten kaupungin ja sen huoneet, jylinä herätti koko perheen. Puut muuttuivat mustiksi, pilvetkin tärisivät. Jylinä vaihtui jyrinäksi, joka vaihtui rajuksi paukkeeksi, välillä loittoni, palaten taas. Sitten satoi, kaikki heinäkuun pisarat yhdellä kertaa. Koko maailma humisi. Viileä puhuri heilutti parvekkeen ovelle ripustettuja mekkoja pahaenteisesti. Me muut värisimme haltioituneina kkunalautoihin nojaten, mutta Herra Kamera hyppäsi autoon ja lähti myrskyjahtiin. Tässä Hangon Itäsatama salamavalossa (heh).

Totta toinen puoli

Ennen kuin pääsen (pystyn) jatkamaan tarinointiani kesäkiertueeltamme, keittiöstäni ja vasta alkaneesta arjestamme (ensimmäisen päivän saldo: viisi tikkiä. Poika, polvi, ei hätää), niin sallinette minun sylkäistä ulos asian, joka vaivaa mieltäni. Tämä kesä oli vaikein kesä ikinä. En ollut huoleton kuin kerran, noin kymmenen minuutin ajan, vihreän lähteen rannalla, noin 550 km täältä koilliseen. En ollut hilpeä… kai kertaakaan? Älkää käsittäkö väärin. Kesään mahtui hienoja hetkiä ja kultaisia ihmisiä vaikka kuinka paljon. Ja mitkä unelmakelit! Minä en vain oikein osannut nauttia niistä mistään. En tiedä onko ihmisen tarkoituskaan olla huoleton tai hilpeä. Sen sijaan tiedän, että maailmassa on tällä hetkellä pelottavan paljon ihmisiä, joille huoleton ja hilpeä ovat kokonaan saavuttamattomissa ja jotka vaihtaisivat paikkaa minun lellipyllyni kanssa tällä sinisellä sekunnilla. En nyt kuitenkaan voi puhua kuin omasta puolestani. Olisin hirveästi halunnut olla huoleton! En syytä ahdingostani ketään tai mitään, mutten aio syyttää itseänikään. Tämä kesä vain meni jotakin koko ajan odottaessa, jonkun muun elämää elellen. Esitin kesänviettäjää. Edustin. Myös meidän perheemme dynamiikka vaikuttaa toimivan paremmin arjessa, parisuhteen osalta varsinkin. Eilen, aamulla, ensimmäisenä arkiaamuna pitkään aikaan, heräsin niska …

Pikamoi

Pikamoi! Viikonloppuna on taas ollut suhinaa muuallakin kuin kaislikossa. Number 2 on nyt ripitetty, sukulaiset syötetty ja huomenna kolkuttelee koulunalku ovella. Me puuhastelemme viimeisen lomapäivän kuin pienet oravat, jotta arki loksahtaisi taas uomiinsa. Huomenna on siis pitkästä aikaa Tavallinen Tiistai. Lempipäiväni.

Syö papua, se kasvattaa… papua

Oh! Oh! Oh! Mun uusi lempiruoka! Vannon, en saa mitään hyysäystä Långötorpin Puutarhasta, en vain malta olla kehumatta heidän herkkujaan. Laiskana kokkina tuskin olisin tätäkään reseptiä tajunnut kokeilla, ellei biodynaamisesti viljeltyjä korskeita härkäpapuja olisi kirjaimellisesti kannettu rappusilleni. Kaiken takana on taas Jamie Oliver, mutta koska Kirjatoukka on omapäinen otus, niin kirjoitetaan resepti kirjatoukaksi, niin että te muutkin voitte oikoa mutkia, jos niin tehdä tahdotte. Minä ainakin tahdoin. Härkäpapuleipä, eli se mitä Posh beans on toastiksi alunperin kutsuttiin: Aloita härkäpavuista eli purkamalla pompulat kuoristaan (ammattilaisilla on varmaan tähänkin joku nokkela termi). Pistä hyvin suolattu vesi kiehumaan, ja vesikattilaan mintun varsia, joista olet ottanut lehtiä talteen. Ei ole niin nokonuukaa. Keitä papusia 2-3 minuuttia. Paahda maalaisleivästä paksuja, röyhkeitä viipaleita, uunissa, paahtimessa, grillissä, kuumalla kalliolla… Hiero rosmariinin topakoita varsia paahtuneeseen leivänpintaan. Pilko (puna)sipulia ja valkosipulia pieneksi, samoin tomaattia. Sotke isossa kulhossa sipulit ja tomaatit, heitä joukkoon ne äsken riivityt mintunlehdet sekä hierotut rosmariinin jämät. Mausta suolalla, pippurilla, hyvällä oliiviöljyllä ja limenmehulla. Yhdistä keitetyt pavut ja anna hetken istua ja maustua. Kekoa paahdetun leivän päälle tomaatti-papumössöä ja murustele reilusti fetaa …

Kalapata tykkää tomaatista

Voi kuinka monta juttua mulla lojuu luonnoksissa, tämäkin pata on jo kesäkuulta. Onneksi reseptit eivät happane. Varhaisperunat eivät tosin ole enää niin varhaisia, mutta mukaellenhan tätä elämää muutenkin eletään, joten sillä mennään mitä on. Alkuperäinen resepti on Glorian Ruoka & Viini-lehden sivuilta. Me lisäsimme keittoon ainakin ravunpyrstöjä ja ahven muuttui muuksi torireissulla. Muistaakseni. Hyvää oli joka tapauksessa, ja tuoksuvaa. Pistou aivan huusi päästä pöytään mukaan. Ja pannaria päälle.

Joko sinulla on Auringon maku?

Ranskalaisen sisustuslehden Côté Ouestin toimittaja Julie ja valokuvaaja Nicolas ihastuivat kesäkuisella vierailullaan Kira Åkerström-Kekkosen, Christer Lindgrenin  ja Herra Kameran keittokirjaan Auringon Maku. Ei,siitä ei valitettavasti ole tulossa ranskankielistä versiota 🙂 Hankoa, Raaseporia ja kenties vilaus Taiteilijaresidenssiämmekin ensi keväänä ilmestyvässä numerossa, vinkkaan kun tiedän tarkemmin.

Pikkurivin rakastavaiset

Viikonlopun kynnyksellä olimme yhtäkkiä, pyytämättä ja yllättäen tilanteessa, jossa jokaikinen lapsistamme oli jossain, ja me kaksi – kahden kesken. Iskimme tilanteeseen kiinni kuin hauki uimarin varpaaseen. Harjavallassa sijaitseva Emil Cedercreutzin taiteilijatalo oli jäänyt aikaisemmalla kesäkiertueellamme näkemättä, nyt olisi sen aika. Ja koska olemme elämälle ahneita, päätimme niputtaa samaan syssyyn Rauman ja Uudenkaupungin, joihin kumpaankin olimme halunneet retkeillä jo monena kesänä. Tässä ihan ensiksi huippuvinkki kaikille samoille suunnille suuntaaville; majoitu hyvä ihminen Raumalla Rouva Mannerin Pikkurivissä! Me varasimme Pikkurivin kahdeksi yöksi, täytimme jääkaapin herkkuaamiaistarvikkeilla ja suhasimme sieltä käsin missä suhasimmekin. Pikkurivi sijaitsee Vanhan Rauman sydämessä, kauniissa pihapiirissä, omissa oloissaan. Vaaleanpunaiset ruusupilvet (Rouva Mannerin lisäksi) toivottivat meidät tervetulleiksi. Keittiö on tämänkin kodin sydän. Istuimme aamulla piiiiitkään suuren pöydän ääressä, levitimme sanomalehdet, kastelimme leivänpalaa ja Appenzellerin viipaletta aprikoosihilloon, joimme isoja mukillisia maitokahvia. Yökävelyn jälkeen loikoilimme vinttikamarissa ja kuuntelimme kun puiston toisella puolen tanssittiin häitä. “Pitkä, kuuma kesä” ei ole koskaan kuulostanut kauniimmalta! Kaiken kukkuraksi huoneistossa on oma, yksityinen vintage-liike, josta teimme pieniä löytöjä. Kuohuviinillä saattoi olla osuutta asiaan. Ensimmäisessä kuvassa tämän kesän paras kaveri: viuhka! Jo muinaiset egyptiläiset…