maalis 30, 2014
Eilisen piharumban ja grillikauden avajaisten jälkeen palkitsimme itsemme elokuvalla ystäväpariskunnan kanssa. Vuorossa oli Le Week-end.
Hanif Kureishin käsikirjoittama ja Roger Michellin ohjaama Le Week-end kertoo kuusikymppisestä englantilaispariskunnasta, joka matkustaa viikonlopuksi Pariisiin juhlimaan hääpäivää, muistelemaan menneitä, mutta myös katsomaan silmiin sitä mitä on jäljellä. Junassa matkalla Meg (Lindsay Duncan) lukee Siilin eleganssia, Nick (Jim Broadbent) nousee ja kävelee yksin ravintolavaunuun kahville.
Pariisissa heihin kuitenkin tulee eloa. Meg on temperamenttinen, seikkailuun valmis, Nick hamuilee Megiä ja uppoaa välillä nuoruusvuosiensa musiikkiin, menneeseen.
Elokuva on melkein pelkkää puhetta, ja siitähän Kirjatoukka tykkää. Ajattelin tosin viime kesänä Before Midnight-elokuvan yhteydessä tätä samaa asiaa: elokuvassa, jossa on tarkoitus kuvata parisuhteen rajatilaa, ollako vai eikö olla tilannetta, surullista ja epävarmaa aikaa, jos siinä hetkessä pariskunta puhuu noin paljon, ei suhteessa oikeasti ole vaikeaa. Ongelmia voi olla, mutta ei peruuttamattomia. Vaikeinta on murtaa hiljaisuus. Sellainen, joka on kestänyt ehkä vuosia. En tarkoita sitä mukavaa, villanpörheää, lempeää hiljaisuutta, jossa on hyvä olla sen kanssa, jonka seurassa on omimmillaan. Tarkoitan hiljaisuutta, jolla voi leikata lasia.
Kadehdin elokuvan pariskunnan riitelykykyä. Jos me tiuskisimme toisiamme iditooteiksi, me menisimme saman tien suppuun kuin simpukat. Ymmärrän siis, että pärjätäksemme vähintään sinne parinkymmenen vuoden päähän, jossa Meg ja Nick ovat elämässään, elokuvassa, meidän täytyisi oppia kinaamaan pelotta. Keskusteluyhteys ei saa koskaan kuolla!
Pariisi näyttäytyy niin omana itsenään elokuvassa, että ikävä riipii rintaa. Hiekanvalkoinen valo talojen seinissä, ravintoloiden paksut kankaiset lautasliinat, kahvilat peiliseinineen ja halpoine lyhytjalkaisine kir-laseineen, katujen kaaos. Tyypillisimmät kliseet on väistetty, lievää Eiffel-tornilla hekumointia lukuunottamatta. Eiffeleistä hienoin ei muuten olekaan hotellin parvekkeelta näkyvä utuinen versio, tai yössä välkkyvä fallos, vaan Nickin metrolipuista kokoama Eiffel-torni, joka on osa hänen viikonlopun aikana luomaansa kollaasia hotellihuoneen seinällä. Josta siitäkin seuraa valitettavasti hankaluuksia.
Elokuvassa on sivujuonteena myös ajatuksia rahasta ja menestyksestä. Niitä elokuvassa edustaa Jeff Goldblumin taitavissa käsissä vanha koulutoveri Morgan, joka elää nyt Rue de Rivolilla elegantissa asunnossa kauniin, nuoren vaimonsa kanssa, intellektuelliystäviensä hyväksyvien illalliskutsuhymyjen ympäröimänä, ihailtuna ja jumalaiselta tuoksuen (näin uskon).
Elokuvan loppu on mahtava. Ja se liittyy tähän Godardin uuden aallon elokuvan “Bande à part” kohtaukseen, vuodelta 1964.
Tiedoksi: Jos pelkäät, että miehesi ei suhtaudu suurella innostuksella ajatukseen elokuvasta, jossa vanheneva pariskunta pui parisuhdettaan, niin kerrottakoon, että seurueemme herrat pitivät elokuvasta kovasti, hekin. Eivätkä edes nukkuneet ollenkaan, mikä vanhenevilta herroilta on melkoinen saavutus! Toki elokuvateatteriin salakuljettamallamme pienellä punaviinipullolla saattoi olla osuutta asiaan. When in Paris.
maalis 29, 2014
Ihminen, sinä ihminen!
Toivoisin sinun niin näkevän kevään tulon täällä aavan meren rannalla. Se ei ole hellää ummuista silmujen sikiämistä, vaan kevät heittäytyy mahalleen meidän päällemme ja me pyörimme pyörryksissä sen kainaloiden alta kohti kesää. Valo häikäisee ennen kuin se hädintuskin lämmittää. Niin vesi, kivi kuin maakin iskee kipinää.
Meri myös hohkaa kylmää. Sisämaassa lehti on jo puussa kun me vielä kampaamme merisumua hiuksistamme. Mutta ken on kerran nähnyt muuttolintujen parvien sukeltavan pölyisistä pilvistä kallioluotojen ja kaupungin tornien ylle, ei koskaan vaihtaisi tätä pois.
Eilen kävelimme lempireittimme Bulevardilta Leijonarantaan, ohi Casinon ja Puistovuorten Rakkauden polun metsätietä Plagen rannalle, Bellevuen rantatietä Neljän Tuulen Tuvalle. Ilma oli sakeanaan lintujen laulua, pitsivillojen pihoille oli nostettu puutarhakalusteita ja keltaiset narsissit nyökkäsivät melkein jokaisen portin pielestä. Aidoilla roikkui räsymattoja, miehet huojuivat tikapuilla tiluksiaan tarkistellen, ravintoloiden terasseilla lauloivat painepesurit ja kylttejä kiillotettiin. Koko maailma kuhisi. Toisen illan metsäretkellä näimme pellolla satoja töyhtöhyyppiä ja laskeva aurinko värjäsi ylämaankarjan kyljet.
Vaikka kevät onkin aikaisessa, on ensi viikolla luvassa vielä lunta. Uimakopit tuodaan vartioimaan rantoja varmaan vasta ajallaan, toukokuun lopussa. Muistatko sen näyn ?
Tänään ohjelmassa on näilläkin laiskajaakoilla terassin vaahdotus juuriharjalla, yrttilaatikon kuuraus ja mullitus, vierastalon ikkunoiden pesu ja takapihan pöytien ja penkkien esiinmarssi.
Jos ihastuit ajatukseen huhtikuisesta Hangosta, niin majatalossa on vielä tilaa.
Lisäksi: Jos nämä kuvat ovat silkkaa hopeaa, niin katsopa Villa Hottentotin Marin kultaiset kuvat Hangonkylän sataman puolelta.
maalis 26, 2014
Eilen kipitin ruokakauppaan listan kanssa: tomaattimurskaa, sipulia, valkosipulia, pinaattia, hyvää leipää, juustoa…
Kassajonossa himoitsin lähimmäisen, eli edelläni olevan naisen ostosta, pussillista minttusuklaa-Susuja. Naureskelimme, että sehän on lähes terveellinen herkku, minttuhan on vihreä ja yrtti, joten käytännöllisesti katsoen kyseessä on pussillinen kasveja.
“Minä luen aina blogiasi”, kertoi hän, ja siitäkös ilahduin. Kas kun ei koskaan tiedä kuka lukee ja kuka ei. On oikeasti tosi hauskaa kuulla lukijoista ja varsinkin nähdä ihkaoikea sellainen. Terveisiä siis sinne ruudun toiselle puolelle! Viittasin kassalla ostoksiini ja kerroin, että hän saa nyt sisäpiiritietoa seuraavasta reseptistä, joka tulee olemaan tomaattikeitto.
No sitten jonossa takanani oleva nainen kysyi, että mikäs blogi se sellainen on, ja että hänkin haluaa lukea, ja sitten varmaan punastelinkin jo siinä, kahden lukijan, olevan ja kenties tulevan välissä. Terveisiä sinnekin, toivottavasti löysit tiesi tänne!
Niin, se tomaattikeitto:
Kuullota reilussa oliiviöljylorauksessa sipulia, valkosipulia ja pilkottuja aurinkokuivattuja tomaatteja. Mausta yrteillä, laakerinlehdillä, suolalla ja mustapippurilla.
Lisää nyt kolmisen purkkia tomaattimurskaa ja/ tai kokonaisia tölkkitomaatteja. Muhittele. Lisää litran verran vettä.
Nouki laakerinlehdet pois ja soseuta keitto sauvasekottimella. Lurauta sitten joukkoon vaaleaa balsamico-etikkaa. Jatka muhittelemista. Maistele, maustele.
Pyöräytä kuumalla pannulla öljyssä 1 pikottu sipuli, pari valkosipulinkynttä ja iso pussillinen tuoretta pinaattia. (Ei, minttusuklaa-Susut eivät aja samaa asiaa!)
Annostele uuninkestävään annosastiaan ensin keittoa, sitten kaunis kierre pinaattia ja lopuksi juustoraastetta tai mozzarellapallosia. Voit vielä liruttaa aavistuksen öljyä ylle. Kuorruta uunissa kunnes juusto saa väriä, ja kastele paahdettua, rapeakuorista leipää kuumaan samettiin. Toki keiton voi koota suoraan lautasellekin ja nauttia ilman kuorruttamista.
Ihan mielettömän hyvää, paras tomaattikeitto ikinä!
Hienostuneemmat ohjeet saat täältä, josta mekin reseptin siis nappasimme.
maalis 25, 2014
Jos minulla onkin paijattavan ihania kirjoja täällä kotona, niin näkisittepä Herra Kameran studion!
Melkein kaikki taidekirjamme ovat siellä, ja lisäksi Kamera on kasvattanut valokuvakirjakokoelmaansa vuosikausia. Mutta kirjasta ei ole iloa, jos se ei ole käsien ulottuvilla, valmiina selailtavaksi.
A coffee table book needs a coffee table, right?
Studiolla on kaksi komeaa peltipintaista pitkää pöytää, yksi sohvapöytä ja kaksi ikivanhaa ja kulunutta senkkiä vanhalta pyöräkorjaamolta, mutta nyt siellä on myös tämä häkkyrä.
Herra Kamera sai Paku-Villeltä kuvauksiin vanhan lavakehikon saranoineen. Kun kuvaukset olivat ohi, teki hän lautarämiskästä pöydän asentamalla alle Mannerin pyörät ja päälle Hangon Lasin lasilevyn.
(Mannerin pyörissä on muuten semmoinen hauska linkki meihin, että talo, jota kodiksemme kutsumme, on alunperin Mannerin pajaksi rakennettu, yli 100 vuotta sitten… Tehdas toimii Hangossa edelleen, ja on oikein arvostettu kuljetuspyöräratkaisuihin erikoistunut yritys!)
Me olemme intohimoisia Seinfeld-faneja. Pahimpina stressivuosina sarja todennäköisesti pelasti meidän henkemme, kun heräsimme yöllä sudenhuudon aikaan henkeä haukkoen ja katsoimme pari jaksoa pahimpiin pelkotiloihin. Ja mitä siitä sitten? No sitä, että Kramerhan kerran kehitteli “a coffee table book about coffee tables“.
Herra Kameran studio on vuokrattavissa kokouskäyttöön. Kirjojen hipelöinti sisältyy hintaan 🙂
Most of the books ordered from Mendo, Amsterdam, also seen in this blog post.
maalis 25, 2014
Antikvariaateissa on jotain niin rauhoittavaa, melkein meditatiivista. Tekee mieli kuiskata. Kirjoja lehteillään hellästi, kiireettä. Kahvilasta saa ostaa kakkupalan tai täytetyn sämpylän, ja kiikuttaa sen kirjojen keskelle pienelle työpöydälle ikkunan viereen nautinnon maksimoimiseksi. Parempaa jutustelupaikkaa ei olekaan. Lusikka kuljettaa herkkua suukkoon, tee höyryää kolhiintuneessa mukissa ja silmät vilistävät hyllyjen nimikkeillä.
Nämä ja muut kellastuneet sivut löydät Villa Orrmannista, Hangon Raatihuoneentorin laidalta.
