Eilisen piharumban ja grillikauden avajaisten jälkeen palkitsimme itsemme elokuvalla ystäväpariskunnan kanssa. Vuorossa oli Le Week-end. Hanif Kureishin käsikirjoittama ja Roger Michellin ohjaama Le Week-end kertoo kuusikymppisestä englantilaispariskunnasta, joka matkustaa viikonlopuksi Pariisiin juhlimaan hääpäivää, muistelemaan menneitä, mutta myös katsomaan silmiin sitä mitä on jäljellä. Junassa matkalla Meg (Lindsay Duncan) lukee Siilin eleganssia, Nick (Jim Broadbent) nousee ja kävelee yksin ravintolavaunuun kahville. Pariisissa heihin kuitenkin tulee eloa. Meg on temperamenttinen, seikkailuun valmis, Nick hamuilee Megiä ja uppoaa välillä nuoruusvuosiensa musiikkiin, menneeseen. Elokuva on melkein pelkkää puhetta, ja siitähän Kirjatoukka tykkää. Ajattelin tosin viime kesänä Before Midnight-elokuvan yhteydessä tätä samaa asiaa: elokuvassa, jossa on tarkoitus kuvata parisuhteen rajatilaa, ollako vai eikö olla tilannetta, surullista ja epävarmaa aikaa, jos siinä hetkessä pariskunta puhuu noin paljon, ei suhteessa oikeasti ole vaikeaa. Ongelmia voi olla, mutta ei peruuttamattomia. Vaikeinta on murtaa hiljaisuus. Sellainen, joka on kestänyt ehkä vuosia. En tarkoita sitä mukavaa, villanpörheää, lempeää hiljaisuutta, jossa on hyvä olla sen kanssa, jonka seurassa on omimmillaan. Tarkoitan hiljaisuutta, jolla voi leikata lasia. Kadehdin elokuvan pariskunnan riitelykykyä. Jos me tiuskisimme toisiamme iditooteiksi, me …

Jos minulla onkin paijattavan ihania kirjoja täällä kotona, niin näkisittepä Herra Kameran studion! Melkein kaikki taidekirjamme ovat siellä, ja lisäksi Kamera on kasvattanut valokuvakirjakokoelmaansa vuosikausia.  Mutta kirjasta ei ole iloa, jos se ei ole käsien ulottuvilla, valmiina selailtavaksi. A coffee table book needs a coffee table, right? Studiolla on kaksi komeaa peltipintaista pitkää pöytää, yksi sohvapöytä ja kaksi ikivanhaa ja kulunutta senkkiä vanhalta pyöräkorjaamolta, mutta nyt siellä on myös tämä häkkyrä. Herra Kamera sai Paku-Villeltä kuvauksiin vanhan lavakehikon saranoineen. Kun kuvaukset olivat ohi, teki hän lautarämiskästä pöydän asentamalla alle Mannerin pyörät ja päälle Hangon Lasin lasilevyn. (Mannerin pyörissä on muuten semmoinen hauska linkki meihin, että talo, jota kodiksemme kutsumme, on alunperin Mannerin pajaksi rakennettu, yli 100 vuotta sitten… Tehdas toimii Hangossa edelleen, ja on oikein arvostettu kuljetuspyöräratkaisuihin erikoistunut yritys!) Me olemme intohimoisia Seinfeld-faneja. Pahimpina stressivuosina sarja todennäköisesti pelasti meidän henkemme, kun heräsimme yöllä sudenhuudon aikaan henkeä haukkoen ja katsoimme pari jaksoa pahimpiin pelkotiloihin. Ja mitä siitä sitten? No sitä, että Kramerhan kerran kehitteli “a coffee table book about coffee tables“. Herra Kameran studio on vuokrattavissa …

Winds in the east Mist coming in Like something is brewingAbout to beginCan’t put me fingerOn what lies in storeBut I feel what’s to happenAll happened before. Kävimme viime viikonloppuna katsomassa Saving Mr. Banksin. Elokuva oli ihan erilainen kuin olin kuvitellut. Olin kai ajatellut sukeltavani enemmän Maija Poppas-elokuvan tekemiseen 60-luvulla, ja takaumia kirjailija P. L. Traversin lapsuuteen en osannut odottaa ollenkaan. Niin, ne takaumat… Hmm. Ojoj, minusta nyt kyllä lipsahti melodramatiikan puolelle. Colin Farrell isänä veti a-i-k-a överisti ja symboliikkaa alleviivattiin rautatiekiskon painokkuudella. Ja piiiiiitkiä, latautuneita katseita kaupan päälle. Itse asia, eli P.L.Traversin ja Walt Disneyn kädenvääntö Maija Poppasesta kertovan kirjan filmatisoinnista oli kyllä ihan viihdyttävää. Verkkaista, mutta viihdyttävää. Vaikkei kaikki varsinaisessa yhteistyössä aikanaan mennytkään kuten elokuva sen esittää, niin saamme hyvän kuvan Traversin tinkimättömästä suhteesta luomukseensa. Ihan oikeutettua, mielestäni, vaikka samaan aikaan iloitsenkin elokuvan olemassa olosta juuri sellaisena kuin se on! Parasta elokuvassa: – Emma Thompsonin esittämän P.L.Traversin puvustus, varsinkin tuo kuvassa näkyvä villatakki-pidike-mikä-lie, mä haluan tuommoisen! Ja Emma Thompson kyllä ihan ilman mitään pidikkeitäkin. – Kirjailijan äitiä esittävän Ruth Wilsonin kasvot, voi miten …

Tiedätkö muuten, mistä on kotoisin huokaus “huhtikuu on kuukausista julmin”, johon viittasin edellisessä kirjoituksessani? Se on T.S. Eliotin runosta The Waste Land, Autio maa, vuodelta 1922. Runo alkaa näin: “Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa muiston ja pyyteen, kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella. Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla maan lumeen ja unohdukseen, kätkemälläelämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin” (Käännös Lauri Viljanen)