Luistaa
Tämän lähemmäksi talvista toimintaa emme viime viikon hiihtolomalla Helsingissä päässeet, tunteroinen rautatientorin luistinradalla.
Tämän lähemmäksi Ateneumia emme myöskään päässeet, harmi. Olisin halunnut nähdä Rafael Wardit.
Ennen tai jälkeen, tai nyt
Olemme pitkästä aikaa taas vuokrailleet tai lainailleet leffoja ja katselleet niitä iltaisin kahdestaan. Miten meillä jotenkin kestää ymmärtää, että varttunut lapsilaumamme on jo päässyt reilusti napanuoraa pidemmälle kehityksessään, eivät tarvitse meitä ihan koko ajan. Me haahuilemme heidän selkiensä takana kunnes he katsahtavat meitä kulmiensa alta ja kysyvät, että eikö teillä ole mitään muuta tekemistä. Onhan meillä, me emme vain enää muista mitä.
Viime viikolla katsoimme vihdoin Frances Han, joka oli juuri niin mieleinen kuin olin arvellutkin, ja toissa iltana putosimme Pariisiin, Célinen ja Jessen tarinasta kertovan elokuva-trilogian kakkososaan.
Muistan, että tämä elokuva silloin ilmestyttyään oli minusta pelkästään kiusallinen, vaivaannuttava. Nyt se sitten juoksutti oikein itkuvirtoja. En tiedä miksi. Tämän toisen osan katsominen sen jälkeen kun olimme hiukan kireissä tunnelmissa käyneet katsomassa kolmannen elokuvan (Before Midnight) oli jotenkin parempi järjestys. Miten hienoa, että tekijätiimi on tehnyt nämä elokuvat. Miten hienoa nähdä pääosan esittäjien kasvot lähes 10 vuoden välein. Before Sunrise 1995, Before Sunset 2004, Before Midnight 2013.
Elokuvista kiinnostuneena on myös kiehtovaa seurata tämän leffan ihan teknistäkin toteutusta, jossa elokuva kestää juuri niin kauan kuin siinä kerrottava tarinakin, ajallisesti. Pisin yhtäjaksoinen otto on 11 minuuttia, vahvistaa Wikipedia. Ja minähän rakastan puhetta, joten sitä saan kyllikseni. Ohjaaja Linklaterin lisäksi käsikirjoituksesta vastaavat Ethan Hawke ja Julie Delpy, vaikuttaahan se lopputulokseen.
Vaikka ei se viimeisen kohtauksen Nina Simone-imitaatio kyllä vieläkään vakuuttanut, pieni valssi kylläkin.
Suut suppuun
Viime viikon Helsingin reissun tärkein syy ei kuitenkaan ollut Burtonin partaveikon ihastelu, vaan kahden tyttären lähekkäisten syntymäpäivien juhliminen, kera mummon ja vaarin. Paikaksi valittiin Farang, herkkusuita kun juhlakalutkin ovat.
Maistelumenu oli mainio, saimme suun täydeltä erilaisia elämyksiä. Mutta ihan ensialkuun katseltiin sopivia cocktaileja. Tytöille tietysti jotain vaaleanpunaista ja hurmaavaa, neitomaista. Poju istui pöydän päässä, jo vähän kyllästyneenä tyttöjen saamaan huomioon, ja veti tarjoilijaa hihasta: “Mä voisin ottaa yhden Gin Tonicin. Alkoholittomana.”
Sinun oma lomasi?
Suloisia kevätviikonloppuja vielä vapaana Taiteilijaresidenssissä!
Tervetuloa siis luomaan tai lepäämään, Hangossa on ihanaa alati ja päiväunille aina aikaa.
Lisätietoja ja hinnasto täällä.
Keväästä puheenollen: Kurkista miten hehkeissä merkeissä vietettiin erästäkin äitienpäivää Hangon auringon alla vuonna 2012.
Punainen puro, purppurapaju
Vielä yhdeksänkin vuoden jälkeen Hanko yllättää. Löydämme aina vain uusia paikkoja, uusia ihmeitä.
Tällä kertaa pysäytimme auton Täktomintien varteen, kauniin hiekkatien päähän ja lähdimme kävelemään. Metsä oli pullollaan kosteaa tuoksua. Metsän rajalla avautuivat eteemme toffeen väriset pellot, joita matalalla roikkuva taivas melkein hipoi. Tuntui, että aikainen kevät jo humisi mullan alla, ilmassa oli outoa energiaa. Astelimme pellon laitaa, katselimme metsästyksen merkkejä, pientä vihreää mökkiä, jonka seiniä koristivat kahdet sarvet, tähtäystorneja ja kaisloista tehtyjä maastoutumissuojia. Vaan mitäköhän olivat nuo pienet lyhdynmalliset majat? Koirilleko?
Peltoja rajasi joki, joka juoksi hiljaisuuden keskellä kirkkaanpunaisena. Paikoitellen oli aseteltu pari lankkua ylityspaikoiksi. Pajut niiasivat veteen, osa puista ja pensaista kasvoi suoraan purosta. Koska vesi oli maaperän raudasta raskasta, olivat pajutkin purppuraa.
Päätimme palata pääsiäisen korvilla. Ovatkohan pajunkissatkin täällä pinkkejä?
Lue myös: Rauta värjää Lappohjan rantaa.