Valitse sivu
Keisarin uudet vaatteet?

Keisarin uudet vaatteet?

No niin, tästä se taas lähtee. Blogi on saanut uudet vaatteet, mutta samat vanhat hupsut täällä häärivät, joten ei huolta sen puoleen. Tai toivoa.

Kun koko leiska muuttui, tapahtui vanhoille kuville milloin mitäkin, riippuen siitä miten ja missä muodossa ja koossa olin sattunut kuvat alunperin blogiin törttöilemään. En ryhdy yksi kerrallaan näpyttelemään kuvakokoja tähän malliin sopivaksi, mutta joitakin lempipostauksia aion ajan mittaan klikkailla kohdilleen. Nyt ei kuitenkaan katsota taaksepäin, vaan eteenpäin, vähän viisaampina. Ei kuitenkaan niin viisaina, etteikö mitään tarvitsisi enää koskaan tehdä. Säätelemme vielä käyttökokemuksen vahvistuessa blogin ulkoasua, ja teillä lukijoillakin on varmasti sananen sanottavananne.

Haluaisin pitää blogin niin yksinkertaisena kuin suinkin (ei sisällöllisesti, vain fyysisesti!). Joitakin juttuja kuitenkin tarvitaan vasempaan sarakkeeseen, kuten hakukenttä. Ainakin itse käytän sitä usein. Mitäs muuta. Tunnisteet helpottavat lukijan elämää, nekin vaan ovat raukat olleet aika hajamielisellä hoidolla. Aivan kuten viherkasvini. Olen siis päättänyt tulevaisuudessa luopua viherkasveista, ja keskittyä tunnisteisiin. Tunnisteluokkia tulee lisää, ja niitä kenties muistetaan jopa juttuihin tägätä.

Alasivut ovat vielä kesken. Ja kuvien vesileimat saattavat seilata edes takaisin, sillä vanhojakin kuvia on vielä käyttämättä ja näyttämättä. Kaikenlaista. Säätöä. Nyt olemme jo viittä vaille toistemme kurkussa kinasteltuamme koko viikonlopun yksityiskohdista, joita kukaan ei varmasti edes hoksaa. Joten painetaan nappia, lasketaan blogi vapaaksi, ja viilaillaan taas kun viitsitään.

Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.

Kuva: Herra Kamera, Pariisi, 2010.

SULJETTU PE-SU

SULJETTU PE-SU

Kansalaiset, medborgare! Piilotan kohta blogin
katseilta viikonlopuksi, pienten ulkoasuviilausten ajaksi. Tavataan
taas maanantaina, entistä ehomman Kirjatoukan & Herra Kameran
parissa. Jos Luoja suo… Pitäkää peukkuja!

Move it

Move it

En ole käynyt joogaamassa sitten alkusyksyn, ja se surettaa. Onnistuin saamaan hartiani siihen kuntoon, etten saanut paitaa pois päältä kyynelittä, ja se, mitä kuvittelin pieneksi paussiksi, on venynyt kuukausien mittaiseksi joogattomaksi elämäksi. Jotain pitäisi kuitenkin keksiä, sillä nekin heiveröiset tulokset, joita oli ahkeralla kaudella havaittavissa ovat nyt taas liuenneet olemattomiin. En tietysti ole koskaan ollut lähelläkään mitään tiibetiläistä munkkia olomuodoltani, ennemminkin munkkirinkilää, mutta ehdin jo iloita siitä VOIMAN tunteesta, jota harjoittelu toi. Minäkö se olin, joka laittoi kevyesti kämmenet jalkapohjien alle syvään eteentaivutukseen, tai nousi napa kattoa kohti (jonkunlaiseen horjuvaan) siltaan?

Mitä sitten tilalle? Juoksustakin olen haaveillut (tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin vaaleanpunaisista lenkkareista), olisihan minulla jumalaisen kauniit reitit heti kotikadun päästä. Mutta ääääh, en oikein näe itseäni kipittämässä kajal-kynää tiukasti puristaen pitkin Bellevuen rantaa räntäsateessa (jota ei kyllä ole, mutta VOISI olla). Ja lenkkivaatteet?? Eeeei ei ei ei ei ei…

Mitä te harrastatte, pakkohan tässä kai jotain on HARRASTAA, sillä pataruoat, punaviini ja paksut kirjat, ne eivät vain sitten millään kiinteytä pakaroita? Uskokaa pois, olen kokeillut.

Yin-joogan pariin aion kyllä palata, se on lempeää ja ihanaa. Siis kunhan se ei osu mun ruoka-aikaan 😉

Pitäkää veitsenne terävinä!

Pitäkää veitsenne terävinä!

Time Magazine, 1966

Enhän mä nyt voi olla ainoa, joka nousee yöllä rauhassa katselemaan Julia Childin ruokaohjelmia Youtubesta ja lukemaan järjestyksessä reseptejä Ranskalaisen keittiön salaisuudet-keittokirjasta? Enhän??

Taas virinneelle innostukselle on syynsä, jokin aika sitten tilaamani pokkari My Life in France, eli Julia Childin muistelmat. Julia on niin hauska! Ja Julian ja Paulin rakkaustarina niin symppis. Muistelmat kirjattiin ylös Julia Childin viimeisinä elinkuukausina, hän jätti maallisen keittiönsä ja kuparikattilansa vuonna 2004.

On ällistyttävää, millä tarmolla ja pieteetillä Julia Child on resepteihin suhtautunut, minusta ei kuuna päivänä olisi moiseen tarkkuuteen keittiössä(kään)! Vaan siinäpä se onkin, että kun joku on kerran kaikki klassikkoreseptit kunnolla kokannut, mitannut ja tieteellisen tarkasti työvaiheet tutkinut, niin me laiskat kokit voimme tyynen rauhallisesti oikoa muutamia mutkia. Maailma kun on jo pelastettu.

Jos teillä ei ole koko yötä aikaa seikkailla Julia Child-videoiden perässä, niin tässä teille oiva poiminta: siinä kun näkyy myös Julia Childin Provencen talo La Pitchoune sekä ranskatar “Simca” eli Simone Beck Fischbacher, Julian taistelupari (kerta kaikkiaan…) reseptikokoelman kerryttämisessä ja kirjojen synnyssä.

Minä menen nyt tekemään lounaaksi itselleni munakokkelivoileivän, ja te pääsette Julian hoiviin. Klik.

Munakokkeli eli Oeufs brouillés, 2:lle

Sulata voita paksupohjaisessa kattilassa, pienellä lämmöllä.
Vatkaa kulhossa 4 munaa ja rouhaisu suolaa.
Lisää munaseos voisulaan, ja ala heti haromaan seosta pohjaa myöten.
Hämmennä, sekoita, joko lastalla tai vispilällä, kunnes seos alkaa hyytyä eli kokkeloitua.
Sekoita nopeammin, tarkkaile seosta. Nosta munakokkeli heti sivuun tulelta, kun massa on koostumukseltaan sopivan oloista mutta vielä kosteaa. Se kypsyy vielä hiukan, joten mielummin hiukan liian aikaisin kuin liian myöhään.
Lisää nyt lusikallinen kermaa, ja sekoita se kokkelin joukkoon.
Koristele mustapippurirouheella ja persiljalla tai ruohosipulilla. Tarkista suola.

Munakokkelivoileipään tarvitset lisäksi paahdettua maalaisleipää ja jos olet tukevamman tarpeessa, munakokkeliin voi loppuvaiheessa sekoittaa myös muutaman lusikallisen gruyère-juustoa.

We’re off to see the wizard

We’re off to see the wizard

Sunnuntai-ilta päättyi klassikkoelokuvaan.

1939 valmistunut Ihmemaa Oz – The Wizard of Oz – on elokuvana jokaisen populaarikulttuurista kiinnostuneen pakkotärppi, sillä niin usein elokuvan tokaisuja, kohtauksia tai hahmoja on käytetty materiaalina muissa elokuvissa, tv-sarjoissa, muodissa ja musiikissa. Tämä keltainen tiilitie nyt vain kuuluu kulkea, ja tietää, keitä ovat variksenpelätin, joka kaipaa aivoja, tinamies, joka toivoo sydäntä, ja pelokas leijona, joka haluaa olla rohkea. Grace Coddingtonkin, josta juuri puhuimme, on stailannut ikimuistoiset muotikuvaukset elokuvan tiimoilta. (Dorothynä Keira Knightley, muina hahmoina tunnettuja taiteilijoita kuten Jeff Koons, kuvat Annie Leibovitz. Vogue US December 2005.)

En muistanutkaan, että elokuva on niin… kömpelö… ja jotenkin hidas, ja vähän epälooginen. Mutta mikäänhän ei vähennä elokuvan arvoa, ja kyllä pieni tietokonepelejä rakastava poikakin sen jaksoi suorastaan innostuneena katsoa. Hän muun muassa huomasi heti mistä Michael Jackson on muuvinsa oppinut!

Myöhemmin elokuvaa on puhkianalysoitu ja se on purettu pieniksi palasiksi, epämääräiseksi kimpuksi faktaa ja fiktiota. Taustalla on nähty monenlaisia piiloviestejä ja jopa hahmojen seksuaalista suuntautumista on pohdittu ihan vakavissaan. Elokuvan tekoon liittyy paljon hurjia tarinoita, esimerkiksi hahmojen meikit ja väriaineet olivat suorastaan hengenvaarallisia sen ajan tekniikoilla. Kaikki tämä on vain kasvattanut elokuvan merkitystä myyttisiin mittoihin. Jotkut vuorosanoista ovat Yhdysvalloissa jo sananparsien asemassa; “Toto, I have a feeling we’re not  in Kansas anymore…”

Somewhere over the rainbow on useissa äänestyksissä valittu parhaaksi elokuvalauluksi, ja voittihan se Osacrinkin. Oli ihan viittä vaille, ettei laulua jätetty leikkausvaiheessa elokuvasta pois. Sitä pidettiin elokuvaa pitkittävänä, ja vähän tylsänä. Dorothyä esittävän Judy Garlandin ura elokuvan jälkeen oli ihan komea, mutta elämä traaginen. On sydäntäriipivää katsoa 16-vuotiasta Garlandia Ozissa, hänen tähtisilmiään, kun tietää, ettei rubiininpunaisten kenkien taika kantanut ihmemaata edemmäs.

“It is all so well-intentioned, so genial and so gay that any reviewer
who would look down his nose at the fun-making should be spanked and
sent off, supperless, to bed.”
– Elokuva-arvostelu, New York Times, 1939

“Jännittävän hauska. Ihmeellinen. Outo. Salaperäinen.”
– Elokuva-arvostelu, Poju, 2013

Kaiken takana on kirja: L. Frank Baum, Ozin velho, 1900