Month: lokakuu 2013

Sweet & sour

Hesarin viime torstain Bo Ssäm-resepti oli perjantain pelastus. Kun isosti kokkaa, ei haittaa vaikka yllättäen olisi useampikin syöjä kolisuttamassa kahveleita. Minä teen kaikkea aina vähintään kaksinkertaisen annoksen (saisinko neljä kiloa possunlapaa, kiitos) ja nykyään katan pari lautasta pöydän päähän jo ihan kaiken varalta. Yleensä joku tulee. Herra Kamera tietysti tiesi saavansa korealaista ja toi siihen sopivan Kungfu Girlin ajoissa viilenemään, mutta mistä ne yllätysvieraatkin osasivat saman viinin valita? Nappikulaus noille mauille, vaikka oluella kai Bo Ssäm yleensä alas huuhdotaan. Hesarin possureseptin löydät täältä. Huomaa myös suositellut lisukkeet (pikkelöidyt kurkut, inkivääri-kevätsipulikastike ja sinapinsiemenmajoneesi), tein nekin kaikki, ja onneksi tein! Uusimmassa Viini-lehdessä on muuten mainio artikkeli fanittamastani viinituottajasta Kungfu Girlin takana.

Materialistisia iloja ja nettiyhteysmurheita

Terveisiä pikapyrähdykseltä Turusta, vaikka tuliaiset (siis tuliaiset minulta minulle) viittaavatkin ihan muihin maisemiin. Eiffel-killutin Pariisi-ikävään löytyi One Wayn tiskiltä ja on rihkamamerkkiä Mint. Lancômen Juicy Tuben lempparisävyni Toffee on kaikkialta loppu, joten kokeilen nyt Chanelin nudea. (Juissari vaan olis niin ihanan tahmeeta!) Alexa Chungin höpsö kirja IT on pieni lahja Herra Kameralta, tuolta kiltiltä sielulta. Meillä on muuten netti tökkinyt nyt päiväkaupalla, mikä on muutenkin ikävää, ja varsinkin kun Poju on ilmoittanut muuttavansa toiseen perheeseen, sellaiseen, jossa on toimiva netti. Todella harmillista.

Jäätelötalvi

Mä olen rakastunut. Rakastunut Heikkiin, Ilkkaan ja Sauliin, jotka tekivät mulle maailman parasta jäätelöä. Mustaherukka-appelsiini on upouutta, enkä ehkä enää koskaan syö mitään muuta kiinteää ravintoa. (Ja tämä on paljon sanottu, sillä minä olen suolainen ihminen.)Hankolaiset, 3 Kaverin Jäätelöä saa näillä huudeilla S-Marketista!

Päivän pusu menee Pussiselle

LÄHTISITKÖ TÄMÄN MIEHEN MATKAAN? Nyt kun lokakuu alkaa näyttämään todellisia kasvojaan ja on syytä uskoa, että tänäkin vuonna todella tulee myös marraskuu, niin konkretisoituu myös erään ideamme pähkähulluus. Ja sen hulluuden suloisuus. Olenkin jo muutamaan kertaan kihissyt innostuksesta aiheesta Hangon Elokuvajuhlat ja varsinkin festareiden side kick -tapahtumasta työnimellä “Kesä on amatööreille” eli kaudenpäättäjäispyöräily Helsingistä Hankoon. Ja toden totta, meillä on jo muutamia ilmoittautuneita, lisää vielä värvätään, ja lauantaina, marraskuun toisena päivänä jonkunmoinen urhea letka puskee rommikaakaon voimin läpi tuulen ja tuiskeen katsomaan ranskalaisia pyöräilyelokuvia vanhalle Helkaman fillaritehtaalle. Niin kaunista.Lue lisää pyöräilytapahtumasta Hangon Elokuvajuhlien sivuilta ja jos olet tosi hurja, niin ilmoittaudu mukaan polkemaan! Elokuvia saa toki tulla katsomaan ilman pyöräilyosuuttakin, liput ovat jo myynnissä. Aikaisemmat kihinät aiheesta täällä ja täällä. Kuvassa pyörähippien kuningas Petri Pussinen, wauhtiparta parhaasta päästä!

Matkoja

Meillä on syyslomavieraita, ja Hanko näyttää taas parhaita puoliaan. Joo joo, luontohommelit blaa blaa blaa tietysti, kaikessa keltaisuudessaan, ja meri ja kalliot, ja silkkaa zeniä uhkuvat pitkät, hopeanharmaat ja tyhjät hiekkarannat. Mutta myös aamiaiset naapurihotellissa (croissantteja ja Nutellaa! Täydellisesti keitettyjä kananmunia! Pistaasipähkinäpullia ja maanmainiota silliä!), päivänäytökset elokuvateatterissa, viinikaupan palvelu (“ne käännytti mut lempeästi kassalla ja valitsi meille ihan toisen viinin!”), koulunpihan koriskenttä, S-Marketista löytynyt 3 Kaverin Jäätelö (oi oi oi, se mustaherukka-appelsiini!) sekä Rakkauden polku… Asiaan, ajatusten hirvilauma: kävimme katsomassa elokuvan Elle s’en va -Bettien matka, ja se matka oli mieleemme. Kun astuimme ulos elokuvateatterista, emme tienneet oliko päivä vai ilta, kuuma vai kylmä, ja olimmeko Bretagnessa vai Hangossa. Elokuva on ilahduttavan laittamaton. Vähän sinne päin. Maisemilla ei herutella, vaikka maata ahkerasti kierretäänkin. Päinvastoin. Tutummiksi tulevat bensa-asemien cafeteriat. Ainoastaan lopun ruokailukohtaus puutarhassa pitkine pöytineen ja pöydän päässä istuvine isoäiteineen toistaa sitä tunnelmakuvastoa, jota ranskalaiseen elokuvaan on ilmeisesti pakko sisällyttää. Mitä rakastin: Catherine Deneuven esittämän Bettien ravintolan keittiötä, tupakankäärijä-ukkoa ja hänen keittiötään, pormestarin keittiötä ja astioita ja grilliä. Marcoakin, vaikkei hänen keittiötään edes näytetty. Bettien tyttärenä, …

Taattua Repetto-laatua?

Olin haaveillut Repeton ballerinoista jo vuosia, kun kesäkuussa pääni pehmeni Marseillen helteissä ja päätin toteuttaa kenkäunelmani tyylillä. Marssin vaaleanpunaiseen putiikkiin ja antauduin palveltavaksi, kantaakseni kohta kaupasta ihastuttavassa paperikassissa mustan, tyylikkään, vaaleanpunaisella silkkipaperilla vuoratun laatikon, ja parin pehmeästä nahasta valmistettuja namusia. Minähän en ole mitenkään kovin ostelevaa sorttia (muistikirjoja ei lasketa), joten 190 euron satsaus kenkiin huimasi nuppia. Ajattelin kuitenkin, että “kerran elämässä”, ja että “laatu maksaa”, ja että “köyhän ei kannata ostaa halpaa”. Mitä näitä nyt on. Ja olinhan totta vieköön miettinyt asiaa vuosia, kyse ei ollut ihan suunnittelemattomasta hurahduksesta. No, nyt minulla oli unelmieni tanssikengät. Satsasin silti vielä H&M mustiin perus-kuttaperkka-ballerinoihin, joita päätin kantaa aina korikassissani siltä varalta, että joutuisin yhtäkkiä pellolle, kivikkoon tai sateeseen, jolloin poimisin – ja poiminkin – hellästi Repetot jaloistani ja vaihtaisin – ja vaihdoinkin – ne varakenkiin, joita ei tarvinnut varoa. Varakengistä huolimatta muutaman viikon käytön jälkeen Repettoni pohjat alkoivat irrota. Hitaasti ompeleet raottuivat yksi kerrallaan. Kahden kuukauden kuluttua toinen kenkä oli kokonaan kantapäästä auki. Saatoin kurkistaa 190 euron (tai 95 euron) kengän läpi. Kuten jo varmaan arvaattekin, H&M:n …

Ei kysyvä tieltä eksy

No sit tämmöinen juttu mua ärsyttää. Kun kaikki on koko ajan ihan et mahtava interwebbi kun sieltä löytää niin massiivisesti infoo. Mutta kun ei löydä. Otetaan esimerkiksi elokuva The Story of us. Yritetään guuglettaa että what is Michelle Pfeiffer reading at the cottage. Ei mitään. Ei kuviakaan. Vaihdellaan vähän hakusanoja. What is Katie reading at the camp. Ei tiedon murustakaan. Ja kuitenkin on aivan silmiinpistävää, että Michellen roolihahmo Katie roudaa lasten kesäleirin vanhempainpäivään yhden yön matkalle PINON kirjoja, joiden kanssa, ja kivat rillit nenällään if I may say so, aikoo pujahtaa vällyjen väliin. Käynnissä on myös aviokriisi, mies petaa vuodevaatteita sohvalle. Taas meitä kirjatoukkia sorretaan. Eihän se nyt ole yhdentekevää mitä Katie tuossa tilanteessa lukee! Elokuvasta Tarina meistä kahdesta: Eric Clapton, I Get Lost.

Jokainen onnellinen perhe

Tänään, kun taas makasimme Furuvikin rannan sileillä kallioilla ja annoimme aaltojen äänen heijata ajatuksiamme, Herra Kamera ja minä, niin Herra Kamera kertoi kuunnelleensa viime yönä (hänkin hilluu öisin, voi meitä myyriä) keskustelua Nobel-voittaja Alice Munrosta ja hänen novelleistaan. Herra Kameraa kiehtoi ajatus hyvin tarkasta ja yksityiskohtaisesta kerronnasta, mutta yhtä asiaa hän mietti, Munron aiheista ja kirjallisuudesta yleensä. Herra Kamera: “Miksi kaikissa tarinoissa täytyy aina olla traaginen käänne, romahdus, synkkä pohjavire, suru, ahdistus? Miksei voisi olla joskus tarinaa perheestä, jolla menisi ihan hyvin, jotka olisivat ihan onnellisia ja löytäisivät ratkaisuja vastoinkäymisissä? Selviäisivät. Sellaisia inspiroivia tarinoita, inspiroivia ihmisiä?” Kirjatoukka (makaa letun litteänä kalliolla silmät kiinni): “Mut hei, onhan muumiperhe.” Herra Kamera: “No joo, ne tietysti…”Miten kuva sitten tähän liittyy? Ei mitenkään. Tai no silleen, että pariskuntadynamiikkansa tässäkin. Ja inspiroiva tarina. Nick Caven uusimman levyn hiukan paheksuttukin kansikuva on kuulemma syntynyt vahingossa. Caven mallivaimo Susie Bick poseerasi ranskalaiselle huippuvalokuvaaja Dominique Issermanille lehtikuvauksissa, jotka toteutettiin perheen kotona, kun aviomies höperehti kesken kaiken paikalle. Vaimo pyysi Cavea avaamaan makuuhuoneen ikkunaluukut, laskemaan valon sisään, samalla kuin hiipi kädet rinnoillaan asunvaihtoon. Valokuvaaja …

Mukulani mun

Herra Kamera ponkaisi lauantaina torille Bulevardin päähän jo ennen kahdeksaa. Kuhaa se meni hakemaan, mutta meidän kalastajamme olivat Helsingin Silakkamarkkinoilla (jossa hankolainen Tage Gustafsson muuten sijoittui tuotekilpailuissa taas mitalisijoille, kuten noin 700 kertaa aikaisemminkin!), joten saalis oli juurevampi tällä kertaa. Minä niin niitä Ranskan toreja aina kaipailen, mutta katsokaa nyt näitä notkuvia pöytiä! No okei, haisevia juustoja emme toriltamme saa, mutta muutenhan ollaan melkein tasoissa. Kohta tosin routa possun markettiin taas ajaa. Mitäs ollaan asetuttu tänne arktisille laidunmaille. Mutta nyt nautitaan vielä kun voidaan, ja voi pojat me nautitaankin!

Trompette de la mort

Hurjasta ranskankielisestä nimestään huolimatta parin viikonlopun takaisesta mustatorvisienipastasta tuli erinomaista. To die for, etten sanoisi. Resepti oli Viini-lehdestä, pennet mitä loistavinta laadultaan, seura – noh – sekalaista. Eihän me sitä reseptiä ihan pilkulleen noudatettu, mutta sinä voit niin tehdä, resepti löytyy täältä! Ranskalaiset kutsuvat siis mustatorvisientä nimellä trompette de la mort, “kuoleman torvi”. Varmuuden vuoksiko meillä oli buddhanpää ruokapöydällä? Mene ja tiedä.